Tie Siioniin
Kirjoittaja asuu Texasissa Yhdysvalloissa.
Richmond, Missouri, 2. kesäkuuta 1862
”Mary, mitä sinä näet?” Maryn äitipuoli puhui hiljaa sairasvuoteeltaan.
”Taistelu näyttää tulevan lähemmäksi”, Mary sanoi katsoessaan ulos ikkunasta. Amerikan sisällissotaa käytiin vain muutaman kilometrin päässä. Laukausten ääni oli täyttänyt ilman aamusta saakka. Mary kääntyi äitipuoleensa päin. ”Olen kovin pahoillani. En usko, että voimme lähteä talosta hakemaan lääkäriä.”
”Tule lähemmäksi.” Mary istuutui vuoteen viereen ja tarttui äitipuoltaan kädestä. ”Tiedän, ettei isäsi ole vielä kunnossa”, Maryn äitipuoli sanoi hiljaa, ”mutta sinun pitää viedä perhe Siioniin – veljesi, siskosi ja kaksoset. Älä anna isällesi rauhaa, ennen kuin hän lähtee Kalliovuorille! Lupaa minulle!”
Mary tiesi, kuinka paljon hänen perheensä halusi lähteä Salt Lake Cityyn. Kun he olivat kuulleet evankeliumista ja menneet kasteelle, he olivat lähteneet Englannista liittyäkseen pyhien joukkoon Siionissa. Mutta olisiko se edes mahdollista? Hän vilkaisi isäänsä, joka istui ääneti tuolissaan. Kolme vuotta sitten isä oli saanut vakavan kohtauksen, joka oli halvaannuttanut hänen vasemman puolensa.
Mary veti syvään henkeä. ”Minä lupaan”, hän kuiskasi.
Pian Maryn äitipuoli sulki silmänsä viimeisen kerran.
Yhtenä aamuna pian sen jälkeen Mary päätti, että hänen oli aika kertoa isälleen lupauksestaan. ”Tiedän, että olen vasta 14-vuotias”, hän sanoi, ”mutta minun täytyy viedä perheemme Siioniin.” Hän kuuli kaksosten heräävän. ”Minun pitää panna aamiainen alulle”, hän sanoi. ”Mutta pyydän, että edes ajattelet sitä.”
Muutaman päivän kuluttua isä kutsui Maryn luokseen. ”Kaikki on järjestetty”, hän sanoi. Hänen puheensa oli yhä hieman epäselvää kohtauksen jäljiltä. ”Olen myynyt maamme ja hiilikaivoksen, joten voimme ostaa vankkurit, härkiä, lehmiä ja vähän tarvikkeita. Eräs vankkurikaravaani on pian lähdössä länteen. He eivät ole myöhempien aikojen pyhiä, mutta voimme matkata heidän kanssaan Iowaan saakka. Kun pääsemme sinne, voimme liittyä Suolajärven laaksoon menevien pyhien joukkoon.”
Mary halasi isäänsä. ”Kiitos, isä.” Pian he lähtisivät Siioniin!
Päivät kuluivat nopeasti, kun Mary auttoi perhettä valmistautumaan matkaan. ”Kaikki järjestyy”, hän sanoi itselleen. ”Pian olemme Siionissa.”
Mutta sitten isä sairastui. Koska isän suu roikkui toiselta puolelta, Mary pelkäsi, että kyseessä oli uusi kohtaus.
”Hän on liian sairas matkustamaan”, Mary kertoi vankkurikomppanian johtajalle. ”Tarvitsemme vain muutaman päivän, että hän toipuu.”
”Me emme voi odottaa”, mies sanoi kipakasti. Nähdessään Maryn ilmeen hän pehmensi ääntään. ”Voitte jäädä tänne, kunnes hän on valmis matkustamaan, ja sitten voitte ottaa meidät kiinni.” Koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, Mary suostui.
Viikkoa myöhemmin Mary sai perheensä valmiiksi matkalle. ”Kaksoset ja Sarah voivat ratsastaa härkien selässä”, hän sanoi Jacksonille, 9-vuotiaalle veljelleen. ”Isä voi istua vankkureissa, ja sinä voit auttaa minua ohjaamaan härkiä.”
”Minua pelottaa”, Sarah sanoi arasti. Hän oli vasta kuusivuotias, ja hän näytti pikkuruiselta härän leveässä selässä. Nelivuotiaat kaksoset katsoivat Marya silmät suurina.
”Pidetään yllä hyvää vauhtia ja otetaan ryhmä kiinni!” Mary sanoi väkinäisen hyväntuulisesti.
Wanlassin perhe kulki eteenpäin kilometri toisensa jälkeen ja sitten päivä toisensa perään. Viimein jopa Maryn oli pakko myöntää totuus.
Vankkurikaravaani ei ollut odottanut heitä. Maryn ja hänen perheensä olisi matkattava Siioniin yksin.
Plattejoki, Nebraska, 1863
”Pruut!” Mary veti ohjaksista, ja härät hidastivat. ”Ovatko kaikki kunnossa?” Hän katsoi kolmea nuorempaa sisarustaan, jotka istuivat härkien selässä. He nyökkäsivät.
Plattejoki oli heidän edessään leveänä ja mutaisena. ”Mitä nyt?” hänen pikkuveljensä Jackson kysyi. Jackson oli vasta 9-vuotias, mutta auttoi Marya ohjaamaan härkiä. Isä makasi vankkurien takaosassa yhä sairaana kohtauksensa jäljiltä.
”Meidän ei tarvitse ylittää jokea”, Mary sanoi. ”Mutta voimme seurata sitä.” Siioniin ei ollut tietä, mutta joen pitäisi ohjata heitä heidän suunnatessaan länteen. ”Hop hop!”
Mary ei tiennyt, että mormonipioneerit kulkivat Plattejoen toista puolta ja olivat menossa eri tietä. Koska Wanlassit eivät ylittäneet jokea, he tulivat intiaanialueelle. He eivät näkisi koko loppumatkan aikana yhtään vankkurikaravaania.
He jatkoivat eteenpäin. Viikkoja myöhemmin Mary näki pölypilven lähestyvän. ”Varovasti”, hän kuiskasi härille ja itselleen. ”Varovasti.”
Kun pöly laskeutui, hän näki pienen ryhmän hevosilla ratsastavia intiaaneja. Yksi ratsastajista siirtyi kohti vankkurien takaosaa, missä isä makasi.
Ratsastajan katse oli ystävällinen. ”Onko hän sairas?” ratsastaja kysyi osoittaen isää.
”Kyllä”, Mary kuiskasi. Mies huusi jotakin omalla kielellään, ja sitten miehet ratsastivat pois yhtä nopeasti kuin olivat tulleet.
Mary katsoi aurinkoa taivaalla. ”Pysähdytään tähän”, hän sanoi Jacksonille. Hän nosti Sarahin ja kaksoset härkien selästä.
”Mary, tule katsomaan!” Jackson sanoi. Mies, jolla oli ystävällinen katse, ratsasti heitä kohti jotakin raskasta käsissään.
”Villisorsa”, mies sanoi. ”Ja jänis. Teille.” Mary saattoi vain tuijottaa sanattomana, kun mies pudotti saaliin hänen syliinsä. Nyökättyään vielä kerran mies ratsasti iltahämärään.
”Ruokaa!” Mary huudahti. ”Lihaa!” Miehen lahja oli todellinen ihme.
Heidän matkallaan tapahtui lisää ihmeitä. Biisonilauma tuli heitä lähelle mutta hajaantui sitten vankkurien ympäriltä mennen ohi vankkurien kummaltakin puolelta. Hiekkamyrsky kuljetti toisen kaksosista jokeen, mutta Mary ehti pelastamaan hänet.
Mutta matka oli silti vaikea. Joka päivä vankkurit näyttivät kuluneemmilta ja härät väsyneemmiltä. Maaperä oli jyrkkää ja kallioista. Vuoret olivat hankalia ylittää. Mary ja hänen perheensä raahustivat kuitenkin eteenpäin.
He olivat juuri tulossa alas korkealta vuorenhuipulta, kun Mary näki erään miehen ajavan heitä kohti vankkureissa.
”Ehkäpä hän voi neuvoa meille tien Utahin Lehiin!” Mary sanoi Jacksonille. Heidän setänsä asui siellä.
”Te olette Echokanjonissa, aika lähellä Suolajärven laaksoa”, mies sanoi, kun Mary kysyi, missä he olivat. ”Mutta missä muut matkakumppaninne ovat?”
Koko tarina kerrottiin, ja mies kuunteli sitä ällistyneenä. ”Oletteko matkanneet yli 1 600 kilometriä aivan yksinänne?” Hän pudisti päätään ihaillen. ”Sinä olet tosi rohkea tyttö. Minä neuvon teille tien Lehiin. Olette jo melkein perillä.”
”Melkein perillä”, Mary kuiskasi itsekseen, kun mies piirsi maahan summittaisen kartan. Melkein Siionissa. ”Taidamme sittenkin päästä sinne.”
Mary ja hänen perheensä pääsivät Lehiin Utahissa. Mary meni myöhemmin naimisiin ja sai oman suuren perheen. Hänen esimerkkinsä uskosta ja rohkeudesta on siunannut monia ihmisiä.