Laulu Manonille
Illanviettoon alun perin kaavailtu ohjelma kasvoi suureksi rakkaudenosoitukseksi yksittäiselle nuorelle naiselle.
Kuvitus Elizabeth Thayer
Nuoret naiset olivat innoissaan. Itse asiassa koko seurakunta Etelä-Ranskassa oli innoissaan. Suuremman ykseyden edistämiseksi johtajat suunnittelivat seurakunnan yhteistä illanviettoa päivällisineen ja ohjelmineen. Koska johtajat tiesivät mehiläisten, ruusutyttöjen ja lehvänsitojien jo opetelleen lauluja ja tansseja joissakin toiminnoissaan, he pyysivät näitä huolehtimaan illan ohjelmasta.
Ja niin seurakunnan nuoret naiset alkoivat harjoitella tosissaan – kaikki muut paitsi yksi. Manon ei pystyisi esiintymään. Hän oli saanut syöpähoitoja yli kahden vuoden ajan.
Manon C. oli 16-vuotias ja tuli edelleen kokouksiin ja toimintoihin niin usein kuin kykeni, ja hän hymyili aina aurinkoisesti huolimatta siitä, mitä joutui kokemaan. Mutta kemoterapian aikana hän oli toisinaan niin heikossa kunnossa, ettei pystynyt juuri muuhun kuin lepäämään. Seurakunnan jäsenet olivat paastonneet ja rukoilleet useita kertoja hänen puolestaan. Kukaan ei odottanut hänen harjoittelevan tai tanssivan.
Mutta hän voisi osallistua päivälliseen. Miksi ei siis omistettaisi koko iltaa Manonille?
Manonille omistettu ilta
Ajatus otti nopeasti tulta.
”Halusimme Manonin tuntevan, että seurakunta rakastaa ja tukee häntä”, selittää Emma S., 16. ”Jos seurakuntamme haluaa olla enemmän yhtä, niin mikä olisi parempi tapa siihen kuin tehdä yhdessä työtä osoittaaksemme rakkautemme Manonia kohtaan?”
Koko seurakunta tuli mukaan valmisteluihin. Perheet saivat tehtäviä tuoda ruokaa päivälliselle, Apuyhdistys auttoi pukujen valmistamisessa nuorille naisille, nuoret aikuiset antoivat harjoituksiin ja lopulliseen esitykseen teknistä tukea (valaistus, ääni ja taustavideot) ja pappeusveljet auttoivat pöytien ja tuolien järjestämisessä.
Kaiken tämän työn tekivät seurakunnan jäsenet, jotka asuvat hajallaan laajalla alueella. ”Seurakunnan nuoret ovat hengessä hyvin läheisiä, mutta me asumme kaukana toisistamme”, sanoo Aiolah V., 16. ”Emme tapaa toisiamme koulussa, koska asumme eri puolilla kaupunkia, joten näemme ylimääräistä vaivaa varmistaaksemme, ettei kukaan jää sivuun.”
”Pidämme myös koko ajan yhteyttä matkapuhelimilla”, sanoo Inka S., 15. ”Opetamme toisiamme kertomalla erilaisista kokemuksistamme. Tiedämme, että voimme luottaa toisiimme, ja yritämme olla hyvänä esimerkkinä toisillemme.” Nuoret naiset, jotka haluavat olla yhdessä aina kun voivat, huomasivat päivällisohjelman harjoitusten tuovan lisää tilaisuuksia syventää ystävyyssuhteita.
”Ennen kuin aloimme harjoitella, olin aika ujo”, Inka selittää. ”Pelkäsin tekeväni virheen. Mutta kun tanssimme ryhmänä, unohdin ujouteni. Tiesin, että oli aika näyttää seurakunnalle, kuinka lujasti olimme ahkeroineet.”
Manon vuorostaan oli nöyrä ja suhtautui asiaan suopeasti. ”Kun minulle kerrottiin päivällisestä ja ohjelmasta ja että olisin kunniavieras, ajattelin, että heidän touhotuksensa vaivaisi minua”, hän muistelee. ”Toisaalta olin innoissani, että olisin siellä!”
Rakkauden ja tuen osoitus
Pian ilta koitti, ja se oli täydellinen tilaisuus osoittaa rakkautta ja tukea Manonille. ”Ruoka oli tietenkin erinomaista”, Aiolah sanoo. ”Ollaanhan sentään Ranskassa!”
Ja sitten illan ohjelma – ranskaksi spectacle eli spektaakkeli – oli nimensä veroinen. Pelit, leikit, lauluesitykset ja tanssit ilahduttivat yleisöä. Sitten nuoret naiset yhdessä kuorona tarjosivat illan kohokohdan. He omistivat Emman sanoittaman ja säveltämän laulun Manonille. Kertosäkeen sanat tiivistävät sen rakkauden ja tuen, jota kaikki halusivat Manonin tuntevan:
Ethän anna periksi,
Sillä me uskomme sinuun.
Äläkä unohda, kuka olet,
Sillä me uskomme sinuun.
Kun nuoret naiset esittivät laulun, oli kuin jokainen seurakunnassa olisi laulanut mukana ainakin sydämessään. Tuntui siltä kuin Emman yksinkertainen laulu olisi muuttunut kertosäkeeksi, joka laulamattomanakin kaikuu myöhempien aikojen pyhien sydämessä, missä he sitten ovatkin – hymniksi rohkeudesta ja myötätunnosta, perheestä ja ystävistä, ykseydestä, uskosta ja toivosta sekä koskaan päättymättömäksi rukoukseksi, joka kuullaan taivaassa.
Johtajien tarkoituksena illanvieton järjestämisessä oli yhdistää seurakuntaa. Illan omistaminen Manonille paitsi auttoi tuon tavoitteen saavuttamisessa myös loi Manonille ja hänen perheelleen tunteen pysyvästä tuesta sekä ymmärryksen siitä, että jokainen Jumalan lapsi on tärkeä. ”Kirkon tavoitteena on auttaa meitä olemaan lähempänä taivaallista Isää ja Jeesusta Kristusta”, Aiolah sanoo. ”Tiedämme, että He rakastavat meitä ja ettemme ole koskaan yksin.”