Ainoa asia, joka pelasti minut
Kirjoittaja asuu Tokiossa Japanissa.
Odottamaton ystävyys auttoi minua muuttamaan elämäni pimeydestä valoon.
Kuvitus Pat Kinsella
Golf on suosittu urheilulaji Japanissa, joten aloitin sen pelaamisen 14-vuotiaana, koska se oli keino viettää aikaa isäni kanssa. Alusta asti se oli hauskaa, ja viimein aloin harjoitella omin päin ja pelasin lukioni golfjoukkueessa. Ystävystyin joukkuetovereideni ja valmentajien kanssa, jotka kannustivat minua tavoittelemaan unelmaani pelata golfia ammattilaisena.
Tein lujasti töitä, en vain peleissä vaan opinnoissani, ja valmistuin lukiosta luokkani parhaimpien joukossa.
Kun aloitin opiskelun yliopistossa, minulla oli hieno suhde golfvalmentajaani ja joukkuetovereihini. He olivat parempia kuin minä, joten tein kaiken voitavani pysyäkseni heidän tasollaan. Jotkut joukkuetovereistani huomauttivat ainutlaatuisesta etunimestäni Shuho. Kerroin heille, että korealainen isoäitini oli antanut sen minulle ja että korean kielessä sana tarkoittaa ’kaunis vuori’. Siitä lähtien tunsin, että heidän asenteensa minua kohtaan muuttui. Sen pilasi sukupolvien ajan vallinnut jännite, jota jotkut Japanissa ja Koreassa tunsivat toisiaan kohtaan.
He alkoivat nimitellä minua ”korealaispojaksi” ja sanoivat, että vahingoittaisin yliopiston hyvää nimeä. He eivät enää antaneet minun harjoitella golfia kanssaan vaan panivat minut siivoamaan vessoja.
Alkoi olla yhä rasittavampaa olla joukkueen lähellä. Koska olin poissa kotoa, tunsin olevani tilanteen kanssa yksin. Yritin pitää kiinni unelmastani ja päästä valmentajani ja joukkueeni suosioon, mutta kahden vuoden jälkeen en pystynyt enää kestämään heidän tylyä kohteluaan, joten palasin kotiin.
Se oli minulle synkkää aikaa. Stressillä oli psykologisia ja fyysisiä vaikutuksia. Itsetuntoani oli nujerrettu kaksi vuotta. Unelmani pelata ammatikseni golfia oli mennyttä. En tiennyt, mitä tehdä elämälläni. Ja olin vihainen. Olin vihainen kaikille: valmentajalle, joukkuetovereilleni ja vanhemmilleni. Olin niin vihainen, että ajatukseni pelottivat minua. Minulla ei ollut ystäviä, ja tuntui, etten pystynyt luottamaan muihin ihmisiin tai olemaan tekemisissä heidän kanssaan. Puolen vuoden ajan minä lähdin kotoa ainoastaan treenaamaan kuntosalille.
Tuona synkkänä aikana elämässäni ystävystyin Justin Christyn kanssa, jonka tapasin kuntosalilla. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, pidin häntä ulkomaalaisena vaihto-opiskelijana. Epäröin puhua hänelle, kunnes näin hänen juttelevan jonkun kanssa salilla ja yllätyin kuullessani, että hän puhui japania. En vieläkään tuntenut voivani luottaa muihin ihmisiin, mutta hän ehdotti, että treenaisimme yhdessä. Hänessä oli jotakin erilaista, mitä en tuolloin ymmärtänyt. Hänen seurassaan olin levollinen. Aloin odottaa yhteistä treeniaikaamme. Olin löytänyt ihmisen, johon tunsin voivani luottaa ystävänä.
Treenattuamme yhdessä useita kuukausia Justin kutsui minut päivällisseuraan, jossa hän vietti säännöllisesti aikaa. Epäröin, mutta useita kutsuja saatuani päätin lähteä ja päädyin nuorten naimattomien aikuisten päivälliselle Richard ja Corina Clarkin luo. He tervehtivät minua lämpimästi, kun tulin heidän kotiinsa, veli Clark japaniksi ja sisar Clark englanniksi. En ymmärtänyt, mitä sisar Clark sanoi, mutta yritin vastata hänelle. Vaikka paikalla oli useita ihmisiä, jotka eivät puhuneet japania, he olivat hauskanpitoa rakastava ryhmä, joka oli lämmin ja ystävällinen. Siellä naurettiin paljon.
Aloin käydä muissakin nuorten naimattomien aikuisten toiminnoissa, eikä minulla ollut koskaan elämässäni ollut niin hauskaa muiden ihmisten kanssa. Mietin, mikä näissä ihmisissä oli sellaista, mikä teki heistä niin mukavia ja ystävällisiä.
Noihin aikoihin Justin kysyi minulta, mitä halusin elämältäni. Yllätyin huomatessani, että tavoitteeni olivat alkaneet muuttua. Kerroin hänelle, että halusin oppia puhumaan englantia ja halusin olla ystävä kaikille, juuri sellainen kuin hän. Hän kertoi minulle ilmaisista englannintunneista kirkossaan. Menin englannintunnille ja tapasin lähetyssaarnaajat. Vaikka en ollut koskaan ajatellut Jumalaa, minusta tuntui, että minun pitäisi kuunnella lähetyssaarnaajia. He opettivat minulle evankeliumin perusasiat ja soittivat minulle lähes joka päivä. Heistä tuli hyviä ystäviäni, mikä ilahdutti minua todella, koska minulla ei ollut vielä kovin monia ystäviä.
Aloin tavata monia kirkon jäseniä, jotka tulivat kanssani osallistumaan lähetystyöoppiaiheisiin, ja ystävystyin heidän kanssaan. He opettivat minulle evankeliumia ja näyttivät minulle esimerkkiä. Justin puhui minulle Mormonin kirjasta ja kertoi siitä tapahtumia niin että halusin lukea sen itse. Eräs toinen ystävä, Shingo, joka oli hyvin perehtynyt yksityiskohtiin, keskusteli kanssani opeista tavalla, joka teki ne minulle helpoiksi ymmärtää. Keskustelujemme päätteeksi hän lausui aina todistuksensa.
Olin löytänyt jotakin, mihin uskoin, ja paikan, jonne tunsin kuuluvani. Kun minut oli kastettu ja konfirmoitu, aloin ajatella lähetystyössä palvelemista mutta olin huolissani siitä, että se veisi kaksi vuotta. Puhuin monien ihmisten kanssa lähetystyössä palvelemisesta, etenkin lähetystyössä palvelleiden ystävieni kanssa. Ajattelin sitä paljon ja tajusin, että evankeliumi oli ainoa asia, joka oli voinut pelastaa minut.
Tiedän, että Jumala on antanut minulle kaiken: unelmani, toivon, ystäviä ja erityisesti rakkautta. Evankeliumi auttoi minua tulemaan pois pimeydestä valoon.
Kuinka kerroin evankeliumista Shuholle
Justin Christy
Kun tapasin Shuhon kuntosalilla, hän sanoi haluavansa oppia englantia ja päästä golfin vaihto-ohjelmaan. Kerroin hänelle englannintunneista kirkolla, mutta vei useita viikkoja, ennen kuin saatoimme osallistua. Sillä välin yhdessä treenatessamme puhuimme paljon evankeliumin aiheista, Mormonin kirjasta ja elämästä yleensä.
Hänen tapaamiensa kirkon jäsenten ystävyys ja esimerkki kiinnittivät hänen huomionsa ja auttoivat häntä oppimaan evankeliumia. Henki on se, joka johtaa kääntymykseen. Me voimme vain välittää viestin ja tukea ihmisiä, kun he tekevät itse valinnan.
Ennen minusta tuntui stressaavalta ajatella evankeliumista kertomista. Mutta olen huomannut, että jos vain avaamme suumme oikealla hetkellä, saamme lähetystyötilaisuuksia. Riittää, kun kutsumme ihmisiä johonkin kirkon toimintaan tai kokoukseen. Jos mielemme on avoin, tilaisuuksia kertoa evankeliumista tulee aina.