Kasvatamme poikaamme yhdessä Jumalan kanssa

Kami Crookston

Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.

Kun opin käyttämään ulottuvillani olevia hengellisiä lähteitä, mieleni täyttyi ideoista, joilla voisin auttaa poikaamme ja kohdata paremmin oman koetukseni.

Kuvitus Robert Hunt

Mielikuvani vanhemmuudesta käsitti täydellisesti käyttäytyvät lapset, jotka olivat aina kauniisti puetut eivätkä koskaan lianneet itseään. Tajusin pian, että vaalimani kuva oli fantasiaa. Olen oppinut hyväksymään sekaisen kotini ja vuotavat nenät, koska tiedän, että niiden myötä saan ihmeellisimpiä siunauksia, mitä voi olla. Mutta en olisi koskaan osannut kuvitella taistelua, jonka kohtaisin kasvattaessani lapsiamme, etenkin poikaamme Bradia.

Brad syntyi tähän elämään yhtä viattomana kuin kuka tahansa lapsi, mutta ymmärsimme melko pian, että hän oli erilainen. Hän ei voinut mennä lastenhuoneeseen ilman miestäni tai minua, koska hän oli liian aggressiivinen. Kun hän tuli vanhemmaksi ja leikki muiden lasten kanssa, hän tarvitsi jatkuvaa valvontaa. Etsiessämme apua meille sanottiin, että meidän piti vain olla hänen kanssaan johdonmukaisempia. Teimme kaiken, mitä vain keksimme: haimme tietoa internetistä, luimme vanhemmuutta käsitteleviä kirjoja ja kyselimme apua lääkäreiltä ja sukulaisilta. Kun Brad sitten aloitti koulun, hänellä diagnosoitiin aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD) sekä joukko muita ongelmia.

Ensimmäistä kertaa tunsimme, että meillä oli toivoa. Nyt kun meillä oli diagnoosi, voisimme aloittaa hoitosuunnitelman. Ajattelimme toiveikkaina, että Brad reagoisi hyvin lääkitykseen, joka oli auttanut muita. Valitettavasti Bradin käytös lääkityksen aikana oli pahempaa kuin ilman sitä, joten hänen oli lopetettava se. Tunsin viimeisenkin toivonhivenen haihtuvan.

Kerran kun Brad oli kuusivuotias, kohtasin jälleen yhden hänen monista päivittäisistä raivonpuuskistaan. Halusin luovuttaa. Menin makuuhuoneeseen ollakseni hetken yksin, ja kyyneleet vierivät poskilleni. Rukoilin voimaa, että pystyisin kohtaamaan lähestyvän nukkumaanmenorutiinin. Kuinka voisin jatkaa näin, päivästä toiseen? Tuntui, etten mitenkään kykenisi kestämään enempää. Ymmärsikö taivaallinen Isä, kuinka vaikeaa tämä oli? Järkeilin, että jos Hän todella rakastaisi minua, Hän ottaisi minulta tämän kuorman ja antaisi pojallemme normaalin elämän. Nuo ajatukset ja tunteet pyörivät mielessäni, kun kohtaamani koetus tuntui helpottumisen sijaan pahenevan.

Koetusten todellinen luonne

Luulin ymmärtäväni koetuksia. Meidän odotettiin kestävän ne niin kuin uunissa kuumennettava ruukku. Joutuisimme aina välillä tuleen, ja sitten elämä palaisi normaaliksi seuraavaan kuumennus- ja jäähdytysvaiheeseen saakka. Mutta minulla oli ollut tämä koetus vuosia, eikä se häviäisi mihinkään. Tunsin kuorman painavan minua, ja avuttomuuden tunne vei minut polvilleni.

Tiesin silloin, että paikka, jonne minun piti mennä hakemaan lohtua ja ymmärrystä, oli temppeli. Innoituksen avulla ymmärsin, ettemme saa valita, mitä koetuksia meillä on tässä elämässä tai kuinka kauan ne kestävät. Se, mihin me voimme vaikuttaa, on tapa, jolla ajattelemme ja toimimme koetusten tullessa.

Oivalsin, että kurjat tuntemukseni johtuivat siitä, että annoin itsesäälin täyttää mieleni. Ensimmäiseksi päätin pysäyttää mieleen hiipivät kielteiset ajatukset kuten ”Tämä on epäreilua”, ”En pysty tähän”, ”Miksei Brad voi olla normaali?” tai pahin kaikista: ”Olen niin huono äiti”. Tein lujasti töitä pysäyttääkseni kielteisen äänen päässäni ja näin, että todellinen ääneni muuttui kärsivällisemmäksi ja rakastavammaksi hoitaessani tilanteita kaikkien lasteni kanssa.

Kannustin itseäni myös myönteiseen ajatteluun. Aloin ajatella: ”Sinä suoriudut hienosti”, ja kehuin itseäni, kuten ”Pidit äänesi matalana etkä huutanut. Niin sitä pitää!”

Luota Jumalaan

Erään erityisen vaikean päivän jälkeen pyysin miestäni antamaan minulle siunauksen. Siunauksen aikana minua muistutettiin siitä, että olen Jumalan tytär, että Hän on tietoinen minusta ja tarpeistani ja että poikamme on Jumalan poika. Brad oli ensin Jumalan poika, ja mieheni ja minä toimimme Jumalan kumppaneina Bradin hyväksi. Tajusin, etten ollut käyttänyt kaikkia välineitä, joita tuo kumppanuus minulle suo. Mieheni ja minä olimme hakeneet tietoa ja löytäneet monia lähteitä avuksemme, mutta unohdimme merkittävimmän: rukouksen.

Aloin rukoilla päivittäin, kuinka voisin auttaa Bradia. Kun hänellä oli tunteenpurkaus, pidin nopean rukouksen saadakseni innoitusta ennen kuin menin hänen luokseen. Luottaessani siihen, että saan Jumalalta tukea ja innoitusta poikaamme varten, näin välähdyksen siitä, mitä voisin olla ja mitä voisin tehdä hänen hyväkseen. Pyrin noudattamaan Alman sanoja: ”Tämän vuoksi minä kerskun, että kenties voin olla väline Jumalan käsissä” (Alma 29:9).

Muutoksia tapahtui heti. Mieleeni tulvi ideoita ja tapoja auttaa Bradia. Käytin perheiltaa yhtenä välineenä ja rukoilin ideoita siihen, mitä opettaisin. Luin myös pyhiä kirjoituksia vakaammin aikein ja huomasin niiden sisältämiä hyviä neuvoja vanhemmille. Aloin täyttyä toivolla ja lohdulla.

Kun jatkoin soveltamalla käytäntöön ajatusta, että mieheni ja minä olemme Jumalan kumppaneita lastemme vanhempina ja käytämme Hänen meille antamiaan välineitä, aloin luottaa Jumalaan yhä enemmän. Oivalsin, että vanhemmuutta koskeva tietämykseni voisi kantaa vain tiettyyn pisteeseen, mutta rakastava taivaallinen Isä, joka tietää kaiken ja rakastaa poikaamme enemmän kuin minä, voisi auttaa minua tulemaan paremmaksi ja vahvemmaksi äidiksi. Ja vaikka yhä joskus horjun, tiedän, mistä voin hakea apua. Ymmärrän nyt, että on koetuksia, joilla ei ole aikarajaa, mutta jos pidän katseeni iankaikkisuudessa, Jumala auttaa minua.

Iloitse pienistä hetkistä

Kun oli vaikeaa, opin keskittymään siihen, että tunsin iloa pienistä hetkistä – lahjoista – joita meille annetaan. Kun poikamme ei voi muuta kuin antaa minulle suukon, olen kiitollinen. Kun katselin poikaamme, joka istui bussissa ilman vierustoveria, minua siunattiin niin, että mieleeni tuli tämä pyhien kirjoitusten kohta: ”Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.” (OL 84:88.) Tiesin, ettei Brad ollut yksin eikä tule koskaan olemaan.

Me olemme iankaikkinen perhe, ja meitä rakastavien ihmisten avulla ja rakastavan taivaallisen Isämme varjellessa meitä osaan arvostaa pieniä lahjoja, joita saan päivittäin, ja tuntea meille tarkoitettua iloa ja onnea. Ja noiden pienten siunausten ja Herran avulla voin tulla sellaiseksi kuin minun on tarkoitus olla, kestipä se miten kauan tahansa.