Kunnes taasen kohdataan
Viimeisissä vankkureissa matkanneet
Lokakuun 1947 yleiskonferenssipuheesta ”To Them of the Last Wagon” [Viimeisissä vankkureissa matkanneille].
Niissä viimeisissä vankkureissa oli omistautumista, uskollisuutta ja nuhteettomuutta sekä ennen kaikkea uskoa johtaviin veljiin ja Jumalan voimaan.
Valokuva Getty Images
Haluaisin sanoa muutaman sanan viimeisistä vankkureista kaikissa niissä pitkissä vankkurikaravaaneissa, jotka taivalsivat hitaasti ja vaivalloisesti tasankojen yli. – –
Viimeisissä vankkureissa matkanneet eivät aina nähneet johtavia veljiä, jotka olivat kaukana edessä, ja sininen taivas peittyi usein heidän näkyvistään maasta nouseviin raskaisiin, sankkoihin pölypilviin. Silti päivä toisensa jälkeen viimeisissä vankkureissa matkanneet jatkoivat eteenpäin – lopen uupuneina, jalat kipeinä, joskus melkein lannistuneina – saaden voimaa uskosta siihen, että Jumala rakasti heitä, että palautettu evankeliumi oli totta ja että Herra johti ja ohjasi edellä kulkevia veljiä. Toisinaan viimeisissä vankkureissa matkanneet – kun heidän uskonsa oli vahvimmillaan – näkivät välähdyksenomaisesti selestisen maailman loiston, mutta se tuntui olevan kovin kaukana, ja tuo näky haihtui hyvin nopeasti, koska puute, uupumus ja murhe sekä joskus masennus olivat aina ahdistamassa aivan lähellä.
Kun näky haihtui, heidän mielialansa laski. Mutta he rukoilivat taas ja puursivat eteenpäin saamatta tuskin mitään kiitosta tai liiemmälti kannustusta tai keneltäkään mitään kehuja. – – Silti niissä viimeisissä vankkureissa oli omistautumista, uskollisuutta ja nuhteettomuutta sekä ennen kaikkea uskoa johtaviin veljiin ja Jumalan voimaan ja hyvyyteen. – –
Niinpä halki pölyn ja lian – – he raahustivat eteenpäin läpi laaksoon johtavien sisääntuloreittien, kunnes laakso otti heidät vastaan tarjoten levon ja kodin. – –
Mutta nämä sadat urheat sielut, joilla oli horjumaton usko ja suurta kyvykkyyttä, eivät olleet vielä matkansa päässä.
Veli Brigham [Young] kutsui heidät jälleen edustamaan Jumalan valtakuntaa ja lähetti heidät asettumaan laaksoihin lähelle ja kauas laajojen vuorten suojiin. Niinpä he jälleen valjastivat härkänsä ja kiinnittivät valjakkonsa ja – – suuntasivat hitaasti kohti uusia laaksoja luottaen jälleen ehdottomalla uskolla mooseksensa viisauteen ja jumalalliseen ohjaukseen. – –
Ja tuhannet ja taas tuhannet näistä kymmenistä tuhansista, ensimmäisistä nykyisiin asti, kaikki Jumalan valittuja, täyttivät nöyrän kutsumuksensa ja päämääränsä yhtä täydellisesti kuin veli Brigham ja muut omansa, ja Jumala palkitsee heidät siitä. He olivat pioneereja sanoissa ja ajatuksissa ja teoissa ja uskossa, aivan kuten olivat heitä huomattavammassa asemassa toimineet. Tätä vuorten välistä valtakuntaa eivät syrjäiseen kolkkaan rakentaneet valitut harvat vaan se laaja joukko ihmisiä, joita virtasi tänne monista kansakunnista ja jotka tulivat ja tekivät työtä ja saivat tämän aikaan seuraten uskollisesti Jumalan kutsumia johtajiaan. – –
Niinpä näille nöyrille mutta suurille sieluille – – minä nöyrästi ilmaisen rakkauteni, arvonantoni, arvostavan kunnianosoitukseni.