Opi kuuntelemaan: Ensimmäiset rodullisesti yhdistetyt seurakunnat Etelä-Afrikassa
Kyyneleet kihosivat 56-vuotiaan Frans Lekqwatin silmiin hänen istuessaan vastapäätä vaarnanjohtajaansa Olev Taimia. Vaarnanjohtaja Taim oli juuri kysynyt Fransilta, mitä mieltä tämä oli kirkon seurakunnan perustamisesta Fransin kotikaupunkiin Sowetoon Etelä-Afrikkaan.
”Miksi sinä itket? Loukkasinko sinua?” vaarnanjohtaja Taim kysyi.
”Et”, Frans vastasi. ”Tämä on ensimmäinen kerta Etelä-Afrikassa, kun valkoinen mies on kysynyt minulta mielipidettäni ennen päätöksen tekemistä.”
Elämä apartheidin aikaan
Yllä: Ranta on osoitettu ainoastaan valkoisten käyttöön Etelä-Afrikan ankaran apartheidpolitiikan mukaisesti.
Alhaalla vasemmalla: valokuva Keystone/Getty Images
Vuosi oli 1981. Tuohon aikaan mustat ja valkoiset Etelä-Afrikassa erotettiin toisistaan lakien järjestelmällä, josta käytettiin nimitystä apartheid. Tämä laillinen erottelu sekä kirkon rajoitus, joka esti mustien afrikkalaismiesten asettamisen pappeuteen, olivat merkinneet pitkään sitä, ettei kirkko voinut menestyä mustien eteläafrikkalaisten keskuudessa. Uusi päivä koitti vuonna 1978, kun presidentti Spencer W. Kimball sai ilmoituksen, joka poisti pappeuteen asettamista koskeneen rajoituksen, mutta erottelun haasteet ja rotujen välisen epäluulon kulttuuri säilyivät.
Mustien eteläafrikkalaisten suuri enemmistö asui mustien asuma-alueilla, jotka oli yleensä rakennettu Johannesburgin kaltaisten etupäässä valkoisten asuttamien kaupunkien liepeille. Soweto, lyhenne sanoista South Western Townships [Lounaiset mustien asuma-alueet], oli niistä suurin. Valkoiset kävivät harvoin mustien asuma-alueilla, ja mustia, jotka kävivät kaupungeissa, kohdeltiin harvoin tasavertaisesti valkoisten kanssa.
Frans ja hänen perheensä kuuluivat pieneen sowetolaisryhmään, joka oli ottanut innokkaana vastaan palautetun evankeliumin 1970-luvulla. Alkuun he kävivät Johannesburgin seurakunnassa. Fransin poika Jonas muisteli, kuinka perhe nousi sunnuntaiaamuisin kello neljältä, jotta he ehtisivät Johannesburgiin menevään varhaiseen junaan, ja sitten he kävelivät pitkän matkan kappelille aamuyhdeksältä alkaviin kokouksiin. Perhe oli aina aikaisessa – vaikka lasten oli joskus vaikea pysyä hereillä koko Alkeisyhdistyksen ajan!
Rodullisen yhdistämisen ajan pioneerin elämä saattoi olla myös emotionaalisesti haasteellista. Josiah Mohapi muisti kuulleensa kuusivuotiaan valkoisen pojan sanovan jotakin loukkaavaa kirkossa kohtaamistaan mustista. ”Jos olen rehellinen, minä hikeennyin”, Josiah muisteli. Mutta sitten hän kuuli pojan äidin sanovan tälle: ”Kirkko on kaikkia varten.” Muistutus lohdutti, ja Josiah rauhoittui.
Seurakunta Sowetoon?
Etelä-Afrikan ensimmäinen musta Apuyhdistyksen johtaja Julia Mavimbela osallistuu Soweton uuden seurakuntakeskuksen maanmurtotilaisuuteen vuonna 1991. (Lue hänen tarinansa seuraavasta artikkelista.)
Valokuva kirkon historian kirjaston luvalla
Vaarnanjohtaja Taim oli tietoinen mustien jäsenten kohtaamista fyysisistä ja emotionaalisista haasteista. Hän harkitsi seurakunnan perustamista Sowetoon, jotta kulkeminen olisi heille helpompaa, mutta hän ei halunnut antaa heille tunnetta, etteivät he olisi tervetulleita Johannesburgiin. Hän päätti haastatella Fransin kaltaisia sowetolaisia jäseniä arvioidakseen heidän ajatuksiaan ennen mihinkään toimiin ryhtymistä. He antoivat hänelle selkeän vastauksen: ”Haluaisimme juurruttaa kirkon Sowetoon.”
Vaarnanjohtaja Taim etsi kokeneita johtohenkilöitä, jotka voisivat auttaa uusien käännynnäisten valmentamisessa. Hän puhutteli yli 200 jäsentä Johannesburgissa ja kutsui lopulta 40 heistä liittymään uuteen seurakuntaan niin pitkäksi aikaa, että he ehtisivät kouluttaa siellä paikallisjohtajien pioneeriryhmän.
Aivan kuten mustat jäsenet olivat kulkeneet toiseen osaan kaupunkia ja toiseen kulttuuriin osallistuessaan Johannesburgin seurakunnan toimintaan, valkoisten jäsenten oli sopeuduttava uuteen ympäristöön ja kulttuuriin palvellessaan Sowetossa. Kaikki ei sujunut aina kitkattomasti. Maureen van Zylillä, valkoisella jäsenellä, joka oli kutsuttu palvelemaan Alkeisyhdistyksen johtajana, ei ollut mitään huomauttamista siihen, että silloinen Etelä-Afrikan kansallislaulu valittiin yhdellä viikolla Apuyhdistyksen kokouksessa alkulauluksi. Hän sai kuitenkin pian huomata, että mustat eteläafrikkalaiset pitivät laulua apartheidin merkkinä ja että laulun valinta loukkasi monia mustia sisaria.
Sekä mustat että valkoiset jäsenet olisivat helposti voineet lannistua sellaisista väärinkäsityksistä, mutta he päättivät sen sijaan pitää niitä tilaisuutena keskusteluun ja kehittymiseen. ”Puhuimme kaikenlaisista asioista”, Maureen muisteli. ”Mitä mustat pitäisivät loukkaavana ja mikä meistä valkoisista tuntuisi loukkaavalta. Kuinka he toimivat tietyissä asioissa ja kuinka me toimimme. Ja niinpä se oli vain hienoa aikaa oppia yhdessä.”
Kun seurakunta Sowetossa voimistui ja suureni, seurakuntia perustettiin muille mustien asuinalueille samaa mallia käyttäen. Khumbulani Mdletshe asui nuorukaisena KwaMashussa mustien alueella lähellä Durbania. Kun hän liittyi kirkkoon vuonna 1980, hänellä oli samankaltaisia epäluuloja valkoisia kohtaan kuin tuohon aikaan oli lähes kaikilla nuorilla mustilla miehillä Etelä-Afrikassa. Mutta hänen kokemuksensa Jumalan palvelemisesta yhdistetyssä seurakunnassa muuttivat hänen näkökantansa.
Liima, joka sitoo ihmisiä yhteen
Vuonna 1982 Khumbulania ja useita muita nuoria miehiä hänen seurakunnassaan kutsuttiin osallistumaan nuorten naimattomien aikuisten konferenssiin. Hänen seurakunnanjohtajansa, valkoinen veli nimeltä John Mountford, halusi nuorten miesten olevan edustavia, vaikka vain harvalla heistä oli asiallinen vaatetus. Hän tyhjensi vaatekomeronsa jakaen nuorille miehille pukuja, joita nämä käyttivät konferenssissa. Seuraavana sunnuntaina seurakunnanjohtaja Mountfordilla oli yllään sama puku, jota hän oli lainannut Khumbulanille. ”En osannut kuvitella, että valkoinen ihminen käyttäisi samoja vaatteita, joita minä olin käyttänyt”, Khumbulani muisteli, ”mutta siinä hän oli. Hänen ansiostaan aloin nähdä valkoiset ihmiset eri tavoin kuin olin koskaan aiemmin nähnyt heidät.”
Vanhin Mdletshe, joka on nyt vyöhykeseitsenkymmen, huomautti: ”Me kaikki tarvitsemme näitä elettyjä kokemuksia, jotka saavat meidät muuttumaan.”
Etelä-Afrikan lippu otettiin käyttöön vuonna 1994 apartheidin jälkeisenä ykseyden vertauskuvana. Musta, keltainen ja vihreä kuvaavat Afrikan kansalliskongressia (ANC), ja punainen, valkoinen ja sininen kuvaavat buuritasavaltoja.
Apartheid päättyi Etelä-Afrikassa vuonna 1994. Vaikka nykyään monet seurakunnat ovat enimmäkseen mustien tai enimmäkseen valkoisten alueella, suurempi vapaus merkitsee sitä, että yhä lisääntyvässä määrin alueet ovat sekoitus molempia. Kuten ensimmäisten seurakuntien pioneerit mustien asuinalueilla, eri taustoja edustavat jäsenet palvelevat ja työskentelevät yhdessä rakentaakseen Jumalan valtakuntaa.
Nykyinen Soweton vaarnanjohtaja Thabo Lebethoa kuvailee evankeliumia liimaksi, joka sitoo ihmisiä yhteen jakaantumisen aikana. ”Emme ehkä ole olleet samaa mieltä asioista, joita on tapahtunut kirkon ulkopuolella, kuten politiikassa ja muussa”, hän huomautti, ”mutta olemme olleet samaa mieltä opista.” Tuolta yhteiseltä pohjalta toimiessaan ihmiset voivat oppia toistensa eroista, kun he neuvottelevat harkiten ja kuuntelevat hengellisellä herkkyydellä. ”Yksi tärkeimpiä asioita johtamisessa on kuunnella ihmisiä”, vaarnanjohtaja Lebethoa neuvoo. ”Kuunnella niin, että pystyy ymmärtämään. Kuunnella niin, että voi tuntea. Kuunnella niin, että voi saada innoitusta.”
Thoba Karl-Halla, varhaisen Soweton seurakunnan jäsenen Julia Mavimbelan tytär, yhtyy ajatukseen, että kuunteleminen estää väistämätöntä kitkaa muuttumasta tuskalliseksi jakautumiseksi. ”Minun pitää kuunnella niin, että se saa minut ymmärtämään sen ihmisen turhautumista, joka saattaisi luultavasti vaikuttaa minusta syypäältä asiaan”, hän sanoo.
Vanhin Mdletshe kehottaa eteläafrikkalaisia pyhiä nykyään löytämään voimaa erilaisuudestaan etenkin neuvostoissa. ”Herra pitäisi siitä, että kaikenlaisilta elämänaloilta tulevat ihmiset istuvat pöydän ääressä puhumassa asioista”, hän huomauttaa. Hänen kutsunsa paikallisjohtajille kaikkialla kirkossa on kasvattaa edelleen eri taustoista tulevia johtohenkilöitä, aivan kuten mennyt sukupolvi on tukenut häntä. Kun yrittää saavuttaa uusia alueita ja uusia ryhmiä, niin hän toteaa, että ”kokeneita ihmisiä ei löydy, mutta kirkossa saadaan kokemuksia. Kokemuksia saadaan tuomalla ihmisiä toiminnan ytimeen ja panemalla heidät työskentelemään yhdessä.”