Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Lohtua keskenmenon jälkeen
Kuvitus Allen Garns
Olin neljättä kertaa raskaana, kun 19. raskausviikolla heräsin vähäiseen verenvuotoon. Huolestuin, kun vuoto ei loppunut, joten päätin lähteä sairaalaan.
Pitkän ajomatkan aikana sairaalaan toivoin ja rukoilin, että kaikki olisi kunnossa. Pahimmillaan arvelin lääkärin määräävän minut useaksi päiväksi vuodelepoon.
Kun minut oli otettu sisälle sairaalaan, henkilökunta teki useita kokeita. Heille selvisi, ettei vauvan sydän lyönyt. Diagnoosi oli ”kohtukuolema”. Lääkäri ei voinut tehdä siinä vaiheessa mitään muuta, joten minut päästettiin pois sairaalasta.
Palasin kotiin surullisena ja peloissani. En pystynyt nukkumaan sinä yönä. Kun seuraavana aamuna nousin vuoteesta, tunsin innoitusta lähteä varhaisaamun endaumentti-istuntoon temppeliin.
Istunnon loppupuolella katseeni kiinnittyi sormessani oleviin vihki- ja kihlasormuksiin. Ne olivat kuuluneet isoisoäidilleni, jonka mukaan olen saanut nimeni. Hän kuoli, kun olin viisivuotias, ja olin äskettäin lukenut hänen elämäntarinansa. Muistin, että hän oli kokenut monia keskenmenoja ollessaan alle 30-vuotias.
Koko aamun olin taistellut surun ja pelon kyyneliä vastaan, mutta sillä hetkellä tunsin syvää rauhaa. Tunsin saaneeni lohtua. Isoisoäiti oli kokenut samankaltaisia koetuksia elämässään, ja Vapahtaja oli auttanut häntä. Tunsin varmuutta siitä, että Hän auttaisi minuakin.
”Hän ottaa päällensä heidän heikkoutensa, jotta hänen sydämensä täyttyisi armolla, lihan mukaisesti, jotta hän osaisi lihan mukaisesti auttaa kansaansa sen heikkouksien mukaisesti” (Alma 7:12).
Olen hyvin kiitollinen rauhasta, jonka saa käymällä temppelissä, uskollisten esivanhempien jättämästä perinnöstä ja ennen kaikkea Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen sovitusuhrista.