Rakkaan maan toipumiseksi: Julia Mavimbelan usko
Julia Mavimbelan elämä muuttui yllättäen vuonna 1955, kun hänen miehensä John sai surmansa auto-onnettomuudessa. Paikalta saadut todisteet osoittivat, että toinen osapuoli, valkoinen mies, oli kääntynyt Johnin kaistalle. Sitä toista miestä ei kuitenkaan pidetty syyllisenä. Sen sijaan valkoiset poliisit sanoivat, että mustat ovat kehnoja ajajia, joten John oli vastuussa kolarista.1
Julia oli 37-vuotias neljän lapsen äiti, joka odotti viidettä lastaan. Rasismi, poliisi ja oikeusjärjestelmä olivat tehneet hänelle vääryyttä. Silti hän oppi lopulta olemaan antamatta periksi katkeruudelle. Sen sijaan hän käytti elämänsä pyrkien Kristuksen kaltaisen palvelun avulla toipumaan itse ja auttamaan rakasta maataan toipumaan. Se oli mahdollista, koska hän rakasti maataan, uskoi Jumalaan ja omistautui elämään uskonsa antamien periaatteiden mukaisesti.
Julia syntyi vuonna 1917 viimeisenä viidestä lapsesta. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli viisivuotias. Hänen äitinsä jäi kasvattamaan lapsia yksin löytäen työtä pesijänä ja kotiapulaisena.
Julian äiti oli uskonnollinen nainen, joka opetti lapsiaan Raamatun mukaan. ”Äitini oli opettanut minut nielemään elämän katkeran kalkin ja kannustanut minua taakseen katsomisen sijaan katsomaan aina eteenpäin”, Julia sanoi. Julian äiti ymmärsi myös koulutuksen tärkeyden ja teki kaiken voitavansa vähäisillä varoillaan huolehtiakseen siitä, että hänen lapsensa saivat käydä koulua.
Valokuvat Thoba Elizabeth Mavimbela Karl-Hollan luvalla
Julia sai lisää valmennusta ja koulutusta, ja hän toimi opettajana ja rehtorina, kunnes tapasi John Mavimbelan ja avioitui tämän kanssa vuonna 1946. John omisti ruokatavara- ja lihakaupan. Julia luopui urastaan työskennelläkseen siellä. Yhdessä he rakensivat kodin ja saivat lapsia. Apartheidin rajoituksista huolimatta elämä oli hyvää. Kaikki kuitenkin muuttui Johnin kuoleman myötä.
Julia kaiverrutti miehensä hautakiveen nämä sanat:
John Phillip Corlie Mavimbelan
rakkaalle muistolle.
Vaimo ja sukulaiset.
Mutta kurkkuun jää pala.
Levätköön hänen sielunsa rauhassa.
Kuvaillessaan neljättä riviä Julia sanoi: ”Kirjoittamisen aikaan kurkkuun jäänyt pala oli vihaa ja katkeruutta – sitä miestä kohtaan, joka oli aiheuttanut onnettomuuden, poliiseja kohtaan, jotka olivat valehdelleet, [ja] oikeuslaitosta kohtaan, joka oli tuominnut mieheni vastuuseen onnettomuudesta, joka oli vienyt hänen henkensä.”2 Yksi Julian suurimmista koetuksista oli päästä yli katkeruudesta ja vihasta.
Pian aviomiehensä kuoleman jälkeen, eräänä ”levottomasti nukuttuna” yönä, Julia näki unen, jossa John ilmestyi hänelle, ojensi hänelle haalarit ja sanoi: ”Ryhdy töihin.” Kuvatessaan tämän unen vaikutusta Julia sanoi: ”Löysin keinon irrottautua näiden vuosien huolista, ja se oli mennä mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan.”
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 1970-luvun puolivälissä, mustien suhtautuminen apartheidiin oli vaihtunut rauhanomaisista mielenosoituksista väkivallan purkauksiin. Yksi väkivallan levottomuuspesäkkeistä oli Soweto, missä Julia asui. Hän sanoi: ”Sowetosta tuli meille aivan tuntematon paikka – oli kuin olisimme olleet taistelukentällä.”
Julia pelkäsi, että tilanne herättäisi jälleen hänen katkeruutensa: ”Johnin kuolemasta oli yli 20 vuotta, mutta saatoin yhä tuntea sen ajan tuskan.” Pyrkiessään toipumaan itse ja auttamaan kansaansa toipumaan Julia ajatteli: ”Kenties, jos voin opettaa lapset rakastamaan kasvimaan hoitoa, kaikkea ei ole menetetty.” Hän perusti yhteiskasvimaan, joka symboloi toivoa ihmisille, jotka tunsivat vain pelkoa ja vihaa.
Kun hän teki työtä lasten kanssa yhteiskasvimaalla, hän opetti heille: ”Kaivetaan katkeruuden maaperää, kylvetään sinne rakkauden siemeniä ja katsotaan, mitä hedelmiä se voi antaa meille. – – Rakkaus ei herää, ellei anna anteeksi muille.”
Hän sanoi: ”Syvällä sydämessäni tiesin, että mursin oman katkeruuteni maaperää, kun annoin anteeksi niille, jotka olivat loukanneet minua.” Katkeruus, joka oli jäänyt Johnin kuoleman jälkeen, alkoi vähitellen sulaa.
Vuonna 1981 Julia tutustui kirkkoon. Lähetyssaarnaajat, jotka olivat tekemässä palvelutyötä Sowetossa, huomasivat poikien keskuksen kaipaavan kipeästi korjaamista. He siivosivat sen tiloja useita viikkoja.3
Kerran Juliaa pyydettiin palvelemaan tuossa samassa poikien kerhossa. Kun hän meni paikalle, hän hämmästyi nähdessään, kuinka ”kaksi valkoista poikaa heiluttivat lapioitaan ruskeassa pölyssä”. Lähetyssaarnaajat kysyivät, voisivatko he tulla hänen kotiinsa tuomaan erään sanoman. Kolme päivää myöhemmin vanhin David McCombs ja vanhin Joel Heaton ilmaantuivat paikalle lähetyssaarnaajan asussaan ja nimikyltit rinnassaan.
Julia sanoi, että kaksi ensimmäistä lähetystyöoppiaihetta ”menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”. Mutta kolmannella käynnillään lähetyssaarnaajat kysyivät Julian ja Johnin valokuvasta, joka oli seinällä. Julia mainitsi, että hänen aviomiehensä oli kuollut, ja lähetyssaarnaajat tunsivat innoitusta kertoa hänelle pelastussuunnitelmasta ja kasteesta kuolleiden puolesta. Hän sanoi: ”Silloin aloin kuunnella, todella kuunnella sydämelläni. – – Kun lähetyssaarnaajat opettivat minulle iankaikkisten suhteiden periaatteen, sain tunteen, että tässä on keino olla vanhempieni ja aviomieheni kanssa.” Julia kastettiin viisi kuukautta myöhemmin.
Kuukausi kasteensa jälkeen Julia puhui vaarnakonferenssissa. ”Kun kävelin korokkeelle”, hän sanoi, ”lähes kaikki taisivat järkyttyä. He näkivät ensimmäisen kerran mustan henkilön puhuvan konferenssissa – ehkäpä joillekuille se oli ensimmäinen kerta, kun he olivat koskaan kuulleet mustan henkilön puhuvan yleisön edessä.” Hän tunsi innoitusta puhua aviomiehensä kuolemasta ja vaikeista vuosistaan. Hän kuvaili katkeruuttaan ja sitä, kuinka hän oli ”lopulta löytänyt kirkon, joka voisi opettaa minua antamaan todella anteeksi”.
Hänen kamppailunsa väärinymmärryksiä ja ennakkoluuloja vastaan ei ollut kuitenkaan ohi edes apartheidin päätyttyä vuonna 1994.
Vanhin Dale G. Renlund kahdentoista apostolin koorumista kertoi huhtikuun 2015 konferenssipuheessaan ”Myöhempien aikojen pyhät jatkavat yrittämistä” Julian ja hänen tyttärensä Thoban kokemuksesta, kun ”muutamat valkoiset jäsenet eivät kohdelleet heitä kovin ystävällisesti”. Thoba valitti heidän kohtelustaan. Tapauksesta, josta olisi helposti voinut tulla syy jäädä pois kirkosta, muodostui korvaamaton opetushetki. Julia vastasi: ”Voi Thoba, kirkko on kuin iso sairaala, ja me olemme kaikki sairaita omalla tavallamme. Me tulemme kirkkoon saamaan apua.”4
Oikealla: Julia zulujen kansallispuvussaan ja palvelemassa Johannesburgin temppelissä Etelä-Afrikassa.
Valokuva Juliasta temppelityöntekijänä kirkon historian kirjaston luvalla
Julia oivalsi, että toipuminen oli mahdollista Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ansiosta paitsi hänen omalla kohdallaan myös hänen kansansa kohdalla. Palveleminen Johannesburgin temppelissä Etelä-Afrikassa opetti hänelle, että temppelissä ”ei ole afrikaaneja. Ei ole englantilaisia. Ei ole situja eikä zuluja. Tiedätte sen ykseyden tunteen.”
Julia Mavimbela kuoli 16. heinäkuuta 2000.