Julkaistaan vain sähköisenä: Henkilökuvia uskosta
Tukeudu minuun
Kun kerroin kysymyksistäni ja huolenaiheistani isälleni, hän sanoi minulle jotakin, mitä en ole koskaan unohtanut.
Valokuva Richard M. Romney
Pienenä tyttönä minulla oli tapana seurata isääni pienellä maatilallamme, pyydellä, että saisin työskennellä hänen kanssaan ja yrittää auttaa häntä hänen monissa hankkeissaan. Minusta oli ihanaa olla hänen autonsa kyydissä ja auttaa häntä vaihtamaan vaihteita. Muistan, kuinka hän luki meille lapsille kertomuksia ja vei meitä rekiajeluille, kalastusretkille ja telttailemaan. Ratsastaminen isän kanssa, varsinkin vuorilla, on aina oleva erityinen muisto.
Kun aloitin lukion, aloin pohtia asioita, joita minulle oli opetettu evankeliumista. Asiat, joita jotkut ystävistäni sanoivat, herättivät mielessäni kysymyksiä ja epäilyksiä.
Yhtenä iltana seisoin olohuoneessamme katsellen suuresta ikkunastamme tähtiä. Oli myöhä, ja luulin, että kaikki olivat menneet nukkumaan. Mutta isä tuli viereeni, ja me aloimme jutella.
Kerroin hänelle kysymyksistäni ja huolenaiheistani. Vastauksena isäni todisti, että hän tiesi evankeliumin olevan totta. Puhuimme siitä, kuinka voi takertua ”mysteereihin” ja kuinka typerää se voi olla. Isä sanoi, että minun oli tehtävä omat johtopäätökseni ja että se saattaisi viedä jonkin aikaa. Sitten hän sanoi minulle jotakin, mitä en ole koskaan unohtanut. Hän sanoi, että kun minulla oli kysymyksiä tai huolia, voisin tukeutua hänen uskoonsa ja todistukseensa.
Rakastin isääni ja tiesin, ettei hän koskaan tahallaan johtaisi minua harhaan tai kertoisi minulle sellaista, mikä ei ollut totta. Jos hän oli varma siitä, mihin hän uskoi, tiesin, että voisin luottaa häneen.
Niin minä sitten tukeuduin häneen.
Työvuosinani, kun olin alttiina monille ajatuksille, teorioille, elämäntavoille ja uskonkäsityksille, jotka olivat minulle haaste, katsoin isääni ja tukeuduin häneen. Avioliiton ja äitiyden vuosinani, kun kokemukset ovat koetelleet uskoani, olen katsonut isääni ja tukeutunut häneen. Vielä nytkin, kun ajattelen tämänhetkisiä olosuhteita maailmassa, katson isääni ja tukeudun häneen.
Ajattelen usein sitä iltaa kauan sitten ja keskusteluani isän kanssa. Mietin, kuinka erilaista elämäni olisi ollut ilman hänen tyyntä varmuuttaan ja vakaata esimerkkiään.
Lapsena minun ei koskaan tarvinnut olla huolissani elämän perusasioista. Hyvät vanhempani pitivät minusta huolta. Mutta kaikesta siitä, mitä vanhempani antoivat minulle, olen kiitollisin niistä arvoista, joita he opettivat minulle, siitä lujasta perustuksesta evankeliumissa, jonka he antoivat minulle, ja siitä yksinkertaisesta, esimerkillisestä elämästä, jota he elivät.
Olen myös kiitollinen siitä, että isä oli tukenani – ei kerran vaan aina. Hän oli ja on suurenmoinen esimerkki asioista, joilla on eniten merkitystä. Isäni on sankarini.