”Soita minulle ensin”, Liahona, maaliskuu 2022.
Myöhempien aikojen pyhien kertomaa: Uskovia naisia
Soita minulle ensin
Olen iloinen siitä, etten menettänyt mahdollisuutta auttaa sisarta, joka tarvitsi minua ja jota minä tarvitsin.
Kun olin nuori äiti ja hoivasin ensimmäistä lastani, mieheni opiskeli yhä korkeakoulussa. Olimme molemmat työssä osa-aikaisesti saadaksemme rahat riittämään.
Odotin innolla vapaapäivää töistä, ja olin suunnitellut katsovani televisiosta erään vanhan elokuvan. Tämä oli ennen DVD-levyjä tai suoratoistopalveluja.
Elokuva alkaisi juuri sopivaan aikaan – kello 10.00 – kun poikamme nukkuisi päiväunia. Sen pääosassa oli Cary Grant, yksi suosikkejani amerikkalaisista elokuvatähdistä.
Ennen odottamaani vapaapäivää seurakunnan Apuyhdistyksen johtaja soitti. Yksi sisar seurakunnassamme oli saanut lievän halvauksen ja tarvitsi huolenpitoa seuraavana päivänä, kunnes hänen poikansa palaisi töistä.
”Tekisin sen itse, mutta minulla on vieraita”, Apuyhdistyksen johtaja sanoi. Hän selitti, ettei hänellä ollut ketään muuta, jolta kysyä, ja tarjoutui hoitamaan poikaamme sillä aikaa, kun minä huolehtisin tästä sisaresta. Suostuin vastahakoisesti.
Vein poikamme hänelle seuraavana aamuna ja menin käymään sen sisaren luona. Hänen nimensä oli Louise, ja tunsin äkillistä kiintymystä häntä kohtaan. Hän oli tarpeeksi vanha ollakseen isoäitini, joka oli hiljattain kuollut.
Autoin Louisea pukeutumaan ja valmistin sitten hänelle aamiaisen. Hän asettui tuoliin ja avasi television. Pian kello oli kymmenen. Kun hän selasi kanavia kaukosäätimellä, hän sanoi: ”Televisiosta ei tule mitään mielenkiintoista.”
Epäröin ja sanoin sitten: ”Kanavalla 11 on Cary Grantin elokuva.”
”Ihanko totta?” hän kysyi. ”Minä rakastan Cary Grantia!”
Me katsoimme elokuvan ja nautimme siitä täysin siemauksin. Jälkeenpäin hän kertoi elämästään, kun hän oli minun ikäiseni. Hän kertoi minulle pojastaan, ja minä kerroin hänelle omasta pojastani. Hän puhui kirkosta ja siitä, kuinka hän kaipasi sitä.
Kun hänen poikansa palasi, minä lupasin tulla takaisin. Pyysin Apuyhdistyksen johtajaa soittamaan minulle ensin, jos Louise joskus tarvitsisi apua.
Jossakin vaiheessa seuraavien kahden viikon aikana Louise sai toisen halvauksen, ja hän menehtyi ennen kuin sain tilaisuuden nähdä hänet uudelleen. Olimme viettäneet yhdessä vain yhdeksän tuntia ja katsoneet yhden elokuvan, mutta hänestä tuli rakas ystävä. Ajattelen häntä usein.
Olen kiitollinen siitä, etten menettänyt mahdollisuutta auttaa sisarta, joka tarvitsi minua – ja jota minä tarvitsin, vaikka en sitä ymmärtänytkään.