”Rakastan tuota laulua”, Liahona, elokuu 2024.
Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Rakastan tuota laulua
Erään lempilaulun sanat muistuttivat äitiäni siitä, että meidän pitää auttaa apua tarvitsevia.
Kuvitus Katy Dockrill
Nyt jo edesmenneen äitini Dorothy Candland Woodruffin oli määrä saapua eräänä iltapäivänä Reginaan Saskatchewaniin Kanadaan, mutta hän myöhästyi lennoltaan. Niinpä hänet ohjattiin uudelle reitille, jolla olisi välilaskut Coloradossa Yhdysvalloissa ja Calgaryssa Albertassa Kanadassa. Hän saapuisi perille vasta keskiyöllä. Turhautuneena hän aloitti matkansa.
Hänen toisella lennollaan oli paljon väkeä ja meluisaa. Hän yritti tehdä töitä, kun käytävän toisella puolella oleva pieni tyttö alkoi itkeä. Tyttö oli kärsimätön äitiään kohtaan, joka piteli sylissään pientä vauvaa. Tytön isä istui äitini edessä kolmannen, noin viisivuotiaan lapsen kanssa.
Tytön äiti puhui hiljaa tyttärelleen, mutta lapsen itku voimistui.
”Tämä perhe ei selvästikään ollut valmistanut lapsiaan matkalle”, äitini sanoi kertoessaan myöhemmin kokemuksestaan perheellemme. Sitä seuranneessa opetuksessa käytän hänen sanojaan:
”Viimein äiti kantoi itkevän tyttärensä takaosan wc:hen. Hieman myöhemmin äiti palasi tytön kanssa, joka vuodatti yhä kyyneliä – hiljaisia kyyneliä, kuten panin kiitollisena merkille. Äiti istuutui ja piteli tytärtään sylissään keinuttaen tätä hellästi edestakaisin. Sitten kuulin hänen laulavan lempeästi laulua ’Oon lapsi Jumalan’.
Hämmästyneenä nostin katseeni työstäni tunnistaessani laulun. Näin perheen uudessa valossa. Kun äiti oli päättänyt laulun, laskin käteni hänen olkapäälleen ja sanoin: ’Rakastan tuota laulua.’
Kyynelsilmin hän sanoi: ’Se oli seitsenvuotiaan poikani lempilaulu. Olemme viemässä häntä kotiin sukumme hautausmaalle Montanaan. Menetimme hänet eilen kauheassa onnettomuudessa. Me kaikki kaipaamme häntä valtavasti.’
Minut valtasi häpeä. Olin arvostellut tätä suloista perhettä piittaamatta siitä, kuinka olisin voinut auttaa. Laulun sanat lisäsivät tietoisuuttani siitä, että vaikka he eivät olisi olleetkaan myöhempien aikojen pyhiä, he olivat silti Jumalan lapsia ja minun olisi pitänyt auttaa heitä heidän hädässään.
Tunsin itseni nöyräksi. Loppumatkamme yhdessä oli kyynelten täyttämää kertomista tunteista, tuntemuksista ja kokemuksista, jotka olivat kallisarvoisia meille molemmille. Erosimme hyvinä ystävinä, jotka pitäisivät yhteyttä kirjeitse tulevina vuosina.”