Luku 21

Ystävällisyyden voima

Olemalla ystävällisiä ja kärsivällisiä me voimme pehmittää sydämiä ja kannustaa muita elämään vanhurskaasti.

George Albert Smithin elämänvaiheita

George Albert Smith uskoi lujasti ystävällisyyden voimaan sydänten pehmittämiseksi. Hän opetti, että meidän tulee ”kohdata ongelmamme rakkauden ja ystävällisyyden hengessä kaikkia kohtaan”¹. Hänen lapsenlapsensa kertoi, kuinka hänen ystävällisyytensä ja muiden huomioon ottaminen toi rauhaa eräässä jännittyneessä tilanteessa:

”Kerran kuumana kesäpäivänä kadun alla lähellä isoisän kotia Salt Lake Cityssä oli jokin ongelma, ja muutamia kaupungin työntekijöitä oli tullut korjaamaan sitä. Ulkona oli kuuma, aurinko paistoi armottomasti, ja käsillä oleva työ oli lapiointia, mikä sai hien valumaan miesten kasvoja ja selkää pitkin heidän kaivautuessaan tiehen. Työläiset eivät olleet tarkkoja kielenkäytöstään tai ehkä heidän äitinsä eivät olleet opettaneet heitä paremmin, mutta he kiroilivat ja käyttivät kauheaa kieltä. Heidän sanansa alkoivat pian tuntua loukkaavilta monista naapureista, joiden ikkunat olivat auki tavoittaakseen mahdollisen tuulenvireen, joka auttaisi viilentämään heitä.

Joku meni ulos ja pyysi miehiä lopettamaan rivot puheensa ja toi siinä samalla esiin, että veli Smith asui ihan siinä vieressä – eivätkö he voisi osoittaa hieman kunnioitusta ja pysyä hiljaa? Siihen miehet päästivät ilmoille uuden kirosanojen liudan. Vähin äänin isoisä valmisti mehua ja asettaen muutamia laseja ja kannun tarjottimelle hän kantoi sen ulos työssä ponnisteleville miehille sanoen: ’Ystäväni, näytätte olevan kovin kuumissanne ja väsyneitä. Mitä jos tulisitte istumaan tänne puitteni alle nauttimaan viileää juomaa?’ Miesten viha oli lauhtunut, ja he vastasivat ystävällisyyteen sävyisyydellä ja arvonannolla. Pidettyään pienen mukavan tauon he palasivat uurastuksensa pariin ja tekivät työn loppuun huolellisesti ja hiljaa.”² (Katso ehdotus 1 sivulla 229.)

Yksi syy, miksi presidentti Smith kohteli ihmisiä niin ystävällisesti, oli hänen vakaa uskonsa siihen, että jokaisessa on synnynnäistä hyvyyttä. Vain muutama viikko ennen presidentti Smithin kuolemaa vanhin Matthew Cowley, kahdentoista apostolin koorumin jäsen, kävi hänen luonaan sairaalassa. ”Kävelin hänen vuoteensa viereen”, vanhin Cowley sanoi, ”ja hän kurkotti tarttumaan käteeni, puristi sitä lujasti ja sanoi: ’Nuori mies, muista kaikkina elämäsi päivinä, että voit löytää hyvää jokaisessa, jos vain tahdot etsiä sitä.’”

Sitten vanhin Cowley sanoi presidentti Smithistä:

”Hän rakasti jokaista, koska hän kykeni näkemään heissä olevan hyvän. Hän ei suvainnut syntiä vähimmässäkään määrin, mutta hän rakasti synnintekijää, koska hän tiesi, että Jumala on rakkaus [ks. 1. Joh. 4:16] ja että juuri Jumalan rakkaus uudistaa ihmissieluja ja voi siinä samalla muuttaa synnintekijän pyhimykseksi.

Ehkäpä on synnintekijöitä, jotka erehtyivät luulemaan hänen rakkauttaan kunnioitukseksi. Hän ei kunnioittanut synnintekijää, mutta hän rakasti tätä. Olen varma, että rakkaus herätti vastakaikua niiden sydämessä ja elämässä, joita hän rakasti.”³

George Albert Smithin opetuksia

Herran Henki on ystävällisyyden henki, ei ankaruuden ja arvostelun henki.

Joskus minua surettaa, kun kuulen epäystävällisiä sanoja, joita puhutaan paitsi ihmisistä kirkossamme myös ihmisistä maailmassa. Epäystävällisiä asioita ei yleensä sanota Herran innoituksen alaisina. Herran Henki on ystävällisyyden henki. Se on kärsivällisyyden henki. Se on rakkauden ja maltin ja pitkämielisyyden henki. Jokainen meistä tarvitsee kaikkia näitä hyveitä, jotka ovat seuraus siitä, että meillä on taivaallisen Isämme Henki.⁴

Jokaista vaikutusta kohti rauhaa pitäisi edistää. Lusifer käyttää hyväkseen kaikkia keinoja tuhotakseen ihmisten sielun. Hän on aktiivisempi kuin koskaan, ja hän tekee työtä hyvin salakavalalla tavalla. En käytä aikaa niiden monien tapojen luettelemiseen, joita hän käyttää, mutta yksi tapa, jolla hän toimii ja on toiminut maailman alusta asti, on houkutella joku tuhoamaan jonkun toisen maine sanomalla tästä epäystävällisiä asioita.⁵

On niin helppoa arvostella jotakuta muuta, niin helppoa löytää vikoja, ja joskus me puhumme ankarasti naapureistamme ja ystävistämme. Taivaallinen Isämme antoi meille tällaisen neuvon – –:

”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.

Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?

Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa kun otan roskan silmästäsi’, kun omassa silmässäsi on hirsi?” [Matt. 7:1–4.]

Kansana meitä neuvotaan olemaan arvostelematta, olemaan ystävällisiä, olemaan puhumatta ankarasti niistä, joiden kanssa olemme tekemisissä. Siinä suhteessa meidän pitäisi olla parhaita esikuvia koko maailmassa. Miettikää nykyistä arvostelua. Ottakaa esiin sanomalehtenne, niin näette epäystävällisiä asioita, joita ihmiset sanovat toisista, ja silti monta kertaa sillä, joka arvostelee, on hirsi omassa silmässään eikä hän näe lainkaan selkeästi mutta on sitä mieltä, että hänen veljensä silmässä on roska.⁶ (Katso ehdotus 2 sivulla 229.)

Emmekö olekin melko kärkkäitä näkemään lähimmäistemme rajoitukset ja heikkoudet? Silti se on vastoin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin opetuksia. On olemassa ihmislaji, joka etsii vikoja ja arvostelee aina repivällä tavalla. Arvostelemista on erilaista. Jos me arvostelemme rakentavasti Herran Hengen vaikutuksen alaisina, me voimme muuttaa hyödyllisesti ja sopivasti joitakin asioita, joita tehdään. Mutta jos meillä on vikojen etsimisen, muiden ihmisten heikkouksien ja epäonnistumisten repivällä tavalla osoittelemisen henki, se ei ole koskaan seuraus taivaallisen Isämme Hengen kumppanuudesta ja on aina vahingollista.⁷

Meidän tulee etsiä muista hyveitä ja antaa vilpitöntä kiitosta.

Seison täällä tänä iltana puhuakseni miehestä, joka on palannut [taivaan] kotiin monia vuosia sitten. – – Tarkoitan Francis M. Lymania [kahdentoista apostolin koorumista] ja haluan sanoa teille, että se suuri mies oli lempeä kuin vauva, aivan yhtä lempeä kuin pikkulapsi, ja hänen halunsa auttaa ja rohkaista oli erinomainen. Olen kuullut monta kertaa hänen kehuvan veljiään, kun he ovat tehneet jotakin kiitettävää – joku oli pitänyt hienon puheen, toinen oli lausunut vakuuttavan todistuksen, joku toinen oli tehnyt jotakin muuta kiitettävää. Olen nähnyt hänen kietovan kätensä heidän ympärilleen ja sanovan: ”Olen ylpeä sinusta ja siitä hienosta asiasta, jonka olet tehnyt.” Eikö se ole suositeltava tapa elää? Se tekee meistä onnellisia. Kuinka paljon parempi onkaan, jos – sen sijaan että olisimme kateellisia – näemme ja arvostamme ja kiitämme lähimmäistemme hyveitä ja kykyjä, jos näemme [muissa] hyvää aikaansaavan voiman.

Monet meistä elävät sellaisessa ilmapiirissä, ettemme tunnu saavan suustamme kiitoksen sanaa jotakuta muuta kohtaan. Tuntuu, ettemme pysty sanomaan asioita, joita voisimme sanoa – – muiden siunaukseksi. Etsikäämme kanssaihmisistämme hyveitä ja tarkkailtuamme niitä tehkäämme heidät iloisiksi kehumalla niitä.⁸

Vetoan teihin, veljeni ja sisareni. Olkaamme jalomielisiä toisillemme. Olkaamme kärsivällisiä toisiamme kohtaan kuten haluaisimme muiden olevan meitä kohtaan. Nähkäämme lähimmäistemme ja ystäviemme hyveet ja puhukaamme noista hyveistä vikoja etsimättä ja arvostelematta. Jos teemme niin, säteilemme auringonpaistetta, ja ne, jotka tuntevat meidät parhaiten, rakastavat meitä.⁹ (Katso ehdotus 3 sivulla 229.)

Ystävällisyydellä on voima johtaa ihmisiä pois heidän erheistään.

On niitä, jotka tekevät virheitä. Joukossamme on nyt niitä, jotka ovat kulkeneet harhaan, mutta he ovat Herramme lapsia ja Hän rakastaa heitä. Hän on antanut teille ja minulle oikeuden mennä heidän luokseen ystävällisyydessä ja rakkaudessa ja kärsivällisyydellä ja halulla siunata heitä sekä pyrkiä auttamaan heitä pääsemään erheistä, joita he tekevät. Minulla ei ole oikeutta tuomita niitä, jotka ovat tehneet virheitä ja tekevät edelleen virheitä, ellei minua ole kutsuttu tekemään niin sen valtuuden perusteella, joka minulle on kenties annettu. Mutta oikeuteni on, jos näen heidän tekevän väärin, jollakin tavoin jos mahdollista kääntää heidät takaisin tielle, joka johtaa iankaikkiseen elämään selestisessä valtakunnassa.¹⁰

Älkäämme valittako ystävistämme ja naapureistamme siksi, etteivät he tee sitä, mitä haluamme heidän tekevän, vaan rakastakaamme heidät tekemään asioita, joita taivaallinen Isämme haluaa heidän tekevän. Me voimme tehdä niin, emmekä me voi voittaa heidän luottamustaan tai heidän rakkauttaan millään muulla tavalla.¹¹

Mitä iloa, mitä lohtua, mitä tyydytystä voidaankaan lisätä naapuriemme ja ystäviemme elämään ystävällisyydellä. Kuinka haluaisinkaan kirjoittaa tuon sanan suurin kirjaimin ja kirjoa sen ilmaan. Ystävällisyys on voima, jonka Jumala on antanut meille avaamaan kovan sydämen ja pehmittämään itsepäisen sielun ja auttamaan tätä saamaan ymmärryksen Hänen tarkoituksistaan.¹² (Katso ehdotus 4 sivulla 229.)

Rakkaus ja ystävällisyys kodeissamme voi johtaa lapsemme kuuntelemaan neuvojamme.

Velvollisuutemme – sanoisin, että yhtä paljon etuoikeutemme kuin velvollisuutemme – on käyttää riittävästi aikaa ympäröidäksemme lapsemme suojatoimilla ja rakastaaksemme heitä ja ansaitaksemme heidän rakkautensa sillä tavoin, että he kuuntelevat mielellään ohjeitamme ja neuvojamme.¹³

Eläkää rakkaudessa ja ystävällisyydessä niin, että rauha ja rukous ja kiitos vallitsevat yhdessä kotonanne. Älkää antako kotinne olla vain paikka, jonne ripustatte iltaisin hattunne ja jossa saatte aterianne ja sitten kiiruhdatte jonnekin muualle, vaan olkoon kotinne paikka, jossa asuu Herran Henki.¹⁴

Rukoilen, että täyttyisimme hengellä, joka tulee [Herralta], ja se on rakkauden, ystävällisyyden ja avuliaisuuden sekä kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden henki. Sitten, jos pidämme tuon hengen kanssamme kotonamme, poikamme ja tyttömme varttuvat sellaisiksi kuin haluaisimme heidän olevan.¹⁵

Muistan, kun olin muutama vuosi sitten junassa matkalla pohjoiseen. Näin tuon junan päivävaunussa istumassa erään naisen, jonka olin tuntenut. – – Hän tunnisti minut, kun kuljin pitkin vaunun käytävää. Hän puhui minulle, ja kysyin: ”Minne olet menossa?” Hän sanoi: ”Olen menossa Portlandiin [Oregonin osavaltioon].” Tiesin, ettei perhe ollut varakas. Tiesin, että tämä nainen oli suuren poikajoukon äiti, joten kysyin: ”Miksi menet Portlandiin?” Hän sanoi: ”Yksi pojistani on siellä sairaalassa.”

En ollut tiennyt, että kukaan hänen lapsistaan oli muuttanut kotoa, joten kyselin vähän enemmän, ja sitten hän avasi minulle sydämensä. Hän sanoi: ”Nuorin poikani lähti kotoa vain muutama viikko sitten eikä kertonut meille, minne hän oli menossa. Emme kuulleet hänestä mitään, mutta hän ajatteli ilmeisesti lähteä maailmaan katsomaan sitä itse, ja ensimmäinen vihje, jonka saimme hänen tekemisistään, oli Mercyn sairaalasta Portlandista tullut sähke, jossa kerrottiin, että poikamme oli sairaana siellä siinä sairaalassa.” Hän sanoi: ”Tietenkin viesti järkytti meitä hyvin paljon. Saatoin tehdä vain yhden asian eli hankkia rahat ja lähteä heti tuon pojan luo.”

– – Hän oli valmis istumaan koko pitkän matkan, päivän ja yön, ei poikansa epäystävällisyydestä ja ajattelemattomuudesta loukkaantuneena vaan ajatellen vain, että poika oli hänen, että poika kuului hänelle, että Jumala oli antanut pojan hänelle ja että taivaallinen Isä odotti hänen käyttävän kaikkia mahdollisia keinoja rikastaakseen pojan elämää ja valmistaakseen tätä tilaisuuksiin, jotka tätä odottivat. Niinpä yön pitkinä tunteina, kun juna jyristi kiskoja pitkin, tämä hyvä nainen istui paikallaan kaivaten poikaansa jokaisen kilometrin viedessä häntä vähän lähemmäksi tuota magneettia, joka veti häntä puoleensa. Viimein hän perille saavuttuaan lähti mahdollisimman kiireesti sairaalaan. Kävi niin, että paikka, jossa minun oli määrä olla, ei ollut kaukana sairaalasta, joten menin sinne katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Siellä tuo suloinen äiti istui poikansa vuoteen äärellä, pojan, jota vaivasi vakava keuhkokuume ja joka makasi siellä tuskissaan. Äiti ei nuhdellut poikaa siksi, ettei tämä ollut ottanut häntä huomioon. Äiti ei ollut katkera poikansa ajattelemattomuudesta ja holtittomuudesta. Äiti oli vain kiitollinen siitä, että sai olla poikansa luona, jonka Jumala oli hänelle antanut. Hän yritti nyt hoitaa terveeksi lapsen, jonka vuoksi hän oli ryhtynyt taivaallisen Isänsä kumppaniksi saattaakseen tämän tähän maailmaan. Poika oli muuten noin 16-vuotias, mutta silti äitinsä pienokainen. Hän yritti rohkaista poikaa kertomalla tälle asioita, jotka tekisivät tämän iloiseksi ja tyytyväiseksi, kertoen tälle tilaisuuksista, jotka tämä saisi tultuaan terveeksi. Sen ahdingon ja hädän sijaan, jotka olivat täyttäneet tuon huoneen ennen äidin tuloa sinne, täydellinen valon ja rauhan ja onnen sädekehä levisi tuon pojan kasvoille, kun hän katseli kasvoihin sitä, joka oli tarjonnut oman elämänsä, jotta hän voisi olla olemassa, ja joka tässä tilanteessa oli tullut sen pitkän matkan istuakseen hänen vierellään ja hoitaakseen hänet taas terveeksi.

Mietin joskus, ymmärtävätkö nämä äidit, kuinka suurenmoisia he ovat lastensa silmissä sellaisessa tapauksessa. Tuo poika oli päättänyt ennen kuin äiti oli ollut siellä montakaan minuuttia, ettei hän koskaan enää olisi äidilleen epälojaali, ettei hän koskaan enää unohtaisi, mitä äiti oli hänelle antanut, vaan päätti, että pitäisi kunniassa nimen, jonka hän oli kunniakseen saanut, niin kauan kuin eläisi.¹⁶ (Katso ehdotus 5 sivulla 229.)

Rukoilen, että Herramme evankeliumin rakkaus palaa sielussamme ja rikastaa elämäämme, että se tekee aviomiehet ystävällisemmiksi vaimoilleen ja vaimot ystävällisemmiksi miehilleen, vanhemmat lapsilleen ja lapset vanhemmilleen Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tähden, joka on rakkauden ja ystävällisyyden evankeliumi.¹⁷

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Harkitse näitä ideoita, kun tutkit lukua tai valmistaudut opettamaan. Katso lisää apua sivuilta V–VII.

Lue kertomus, jossa George Albert Smith valmisti mehua väsyneille työläisille (s. 221–223). Milloin olet nähnyt ystävällisen teon pehmittävän jonkun sydämen? Millaisia ongelmia voitaisiin mielestäsi ratkaista ”rakkauden ja ystävällisyyden hengessä kaikkia kohtaan”?
Presidentti Smith opetti, että ”meidän pitäisi olla parhaita esikuvia koko maailmassa” ankaran arvostelun välttämisessä (s. 224). Millaisissa tilanteissa me voimme näyttää sellaista esimerkkiä? Miksi mielestäsi ankara arvosteleminen ja vikojen etsiminen ovat niin vahingollisia?
Sivuilla 224–225 presidentti Smith kertoo siitä, miten vanhin Francis M. Lyman kiitti veljiään. Kuinka sinuun on vaikuttanut se, että joku on kiittänyt sinua vilpittömästi? Mieti hetki rauhassa jotakuta, jota sinun pitäisi kiittää.
Presidentti Smith opetti, että ”ystävällisyys on voima, jonka Jumala on antanut meille avaamaan kovan sydämen” (s. 226). Mitä sellaisia pyhien kirjoitusten kertomuksia mieleesi tulee, jotka havainnollistavat tätä periaatetta? (Katso joitakin esimerkkejä kohdista Matt. 9:10–13; Alma 20:1–27.)
Käy läpi kertomus äidistä, joka menee poikansa luokse sairaalaan (s. 226–228). Kun lapsi joutuu harhateille, miksi on joskus vaikeaa reagoida siten kuin tämän kertomuksen äiti? Pohdi rukoillen, kuinka ystävällisyyden ja kärsivällisyyden henki voisi parantaa suhteitasi perheesi jäseniin.

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia: Sananl. 15:1; Matt. 18:15; Joh. 8:2–11; Ef. 4:29–32; 3. Nefi 12:22–24; OL 121:41–46

Opetusvihje: Pienryhmäkeskustelut antavat ”suurelle määrälle ihmisiä tilaisuuden osallistua oppiaiheeseen. Henkilöt, jotka yleensä epäröivät osallistua, saattavat esittää pienryhmissä ajatuksia, joita he eivät esittäisi koko ryhmän edessä.” (Opettaminen, kutsumuksista suurin, s. 173–174.)

”Vähin äänin isoisä valmisti mehua ja asettaen muutamia laseja ja kannun tarjottimelle hän kantoi sen ulos työssä ponnisteleville miehille.”

”Eläkää rakkaudessa ja ystävällisyydessä niin, että rauha ja rukous ja kiitos vallitsevat yhdessä kotonanne.”