Usko on vastaus
[Muistakaa], että usko ja kuuliaisuus ovat yhä vastaus – jopa silloinkin kun menee huonosti, ehkäpä erityisesti silloin kun menee huonosti.
Yhdysvallat kävi 1950-luvun alkuvuosina sotaa Korean niemimaalla. Siihen aikaan vallinneen hallituksen kutsuntakäytännön vuoksi nuoria miehiä ei päästetty palvelemaan lähetystyössä, vaan heidän edellytettiin sen sijaan liittyvän armeijaan. Koska tiesin tämän, värväydyin korkeakouluun mennessäni reservinupseerien koulutusjoukkoihin. Päämääränäni oli vanhimman veljeni tavoin tulla upseeriksi. Käydessäni joulunaikaan kotona kotiseurakuntani piispa Vern Freeman kutsui minut kuitenkin toimistoonsa. Hän kertoi minulle, että eräs nuori kirkon johtohenkilö, jonka nimi oli veli Gordon B. Hinckley, oli neuvotellut Yhdysvaltojen hallituksen kanssa sopimuksen, jonka mukaan kustakin yhdysvaltalaisesta kirkon seurakunnasta saatiin kutsua yksi nuori mies palvelemaan lähetystyössä. Tämä nuori mies saisi lähetystyönsä ajaksi automaattisesti lykkäyksen asepalveluksesta.
Piispa Freeman kertoi rukoilleensa asiasta ja tunteneensa, että hänen pitäisi suositella minua palvelemaan seurakuntamme edustajana kokoaikaisessa lähetystyössä. Selitin hänelle, että olin jo laatinut muita suunnitelmia – olin värväytynyt armeijan reservinupseerien koulutusjoukkoihin ja odotin, että minusta tulisi upseeri! Piispani muistutti minua lempeästi siitä, että hän oli saanut innoitusta suositella minua palvelemaan lähetystyössä tuona nimenomaisena aikana. Hän sanoi: ”Mene kotiin, puhu vanhempiesi kanssa ja tule takaisin vielä tänä iltana kertomaan vastauksesi.”
Menin kotiin ja kerroin isälleni ja äidilleni, mitä oli tapahtunut. He sanoivat, että piispa oli Hengen vaikutuksen alainen ja että minun pitäisi iloisin mielin ottaa vastaan Herran kutsu palvella. Äitini näki, kuinka pettynyt olin siihen, ettei minusta tulisikaan heti paikalla upseeria. Hän lainasi pyhiä kirjoituksia:
”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.”1
Palasin sinä iltana piispan toimistoon ja otin vastaan hänen kutsunsa. Hän neuvoi minua menemään kutsuntatoimistoon ilmoittamaan päätöksestäni.
Kun tein niin, ihmetyksekseni kutsuntatoimiston johtajana toiminut nainen sanoi minulle: ”Jos otat vastaan lähetystyökutsun, saat kutsuntailmoituksen ennen kuin pystyt liittymään uudelleen reservin upseerikoulutusjoukkoihin. Tulet palvelemaan tavallisena sotamiehenä, et upseerina.”
Tästä odottamattomasta käänteestä huolimatta lähetystyöni oli suurenmoinen. Se muutti elämäni suunnan kuten se muuttaa kaikkien, jotka palvelevat. Mutta sanojensa mukaisesti hallitus lähetti noin kuukautta ennen lähetystyöstä vapautumistani palvelukseenastumismääräyksen, jossa minut kutsuttiin Yhdysvaltain armeijan asepalvelukseen.
Alokasleirin ja sotilaspoliisikoulun jälkeen havaitsin, että minut oli määrätty palvelemaan eräässä sotilastukikohdassa sotilaspoliisina. Eräänä iltana sain koko yön kestävän tehtävän saattaa vankisaattue leiriltä toiselle.
Saattue pysähtyi yöllä puolimatkassa pitämään lepotaukoa. Komentava upseeri määräsi meidät menemään ravintolaan kahville, jotta pysyisimme loppuyön valveilla. Hän huomasi heti, että minä kieltäydyin. Hän sanoi: ”Sotilas, sinun täytyy juoda kahvia, jotta pysyt hereillä loppumatkan. En halua yhdenkään vangin karkaavan tai aiheuttavan ongelmia vahtivuoroni aikana.”
Minä sanoin: ”Hyvä herra, kieltäydyn kunnioittavasti. Olen mormoni enkä juo kahvia.”
Hän ei piitannut vastauksestani vaan kehotti minua uudelleen juomaan kahvia.
Kieltäydyin jälleen kohteliaasti. Asetuin paikalleni linja-auton takaosaan ase kädessäni ja rukoilin sydämessäni, että pysyisin hereillä ja ettei minun tarvitsisi käyttää asetta. Matka sujui rauhallisesti.
Muutamaa päivää myöhemmin sama komentava upseeri kutsui minut toimistoonsa keskustelemaan kahden kesken. Hän kertoi minulle, että vaikka hän oli ollut huolissaan siitä, etten kykenisi pysymään valveilla koko yön kestävällä matkallamme, hän arvosti sitä, että olin pysynyt uskollisena vakaumukselleni. Sitten hän sanoi hämmästyksekseni, että hänen apulaistaan oltiin siirtämässä muualle ja hän suositteli minua uudeksi apulaisekseen!
Suurimman osan seuraavan kahden vuoden ajasta minulla oli monia johtamismahdollisuuksia ja johtotehtäviä. Kävi niin, että sain sotapalvelusta enemmän myönteisiä kokemuksia kuin olin ikinä edes osannut unelmoida.
Olen oppinut tästä yksinkertaisesta kertomuksesta – ja monista muista sen kaltaisista elämäni aikana – että vastaus huoliimme, murheisiimme ja kärsimyksiimme on usko. Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen on todellakin voima, joka voi muuttaa elämämme ja johtaa meidät pelastukseen.
Kuinka me voimme kasvattaa tätä uskoa? Tekojemme kautta. Meidän täytyy mennä ja tehdä se, mitä Herra on käskenyt,2 aivan kuten Nefi neuvoi. Meidän täytyy turvata koko sydämestämme Herraan, kuten äitini niin rakastavasti opetti minulle. Monesti kun harjoitamme uskoamme tehdä Herran tahto, huomaamme kiitollisina, että meitä siunataan kuuliaisuudestamme runsain mitoin.
Joskus kuitenkin huomaamme, että vaikka me teemme parhaamme palvellaksemme Herraa, me joudumme siitä huolimatta kärsimään. Saatatte tuntea jonkun, joka elää näissä mitä haastavimmissa olosuhteissa: Ajatelkaa vanhempaa, jonka lapsi sairastuu. Kaikki rukoilevat ja paastoavat lapsen puolesta koko sydämestään ja sielustaan, mutta lopulta lapsi kuolee. Tai lähetyssaarnaajaa, joka tekee uhrauksia lähteäkseen lähetystyöhön, ja sitten puhkeaa kauhea sairaus, joka vammauttaa hänet vakavasti tai jättää jälkeensä kroonisen kivun. Tai naista, joka elää elämänsä niin uskollisesti ja kuuliaisesti kuin suinkin voi, mutta joka ei koskaan pysty saamaan toivomiaan lapsia. Tai aviovaimoa, joka tekee kaikkein parhaansa luodakseen perheelleen hyvän kodin ja kasvattaakseen lapsensa, mutta jonka mies jättää hänet. Pyhissä kirjoituksissa on monia esimerkkejä ihmisistä, jotka pelastettiin sen jälkeen kun he olivat osoittaneet suurta uskoa, kuten Sadrak, Mesak ja Abed-Nego, jotka heitettiin uuniin. Mutta pyhissä kirjoituksissa on myös monia esimerkkejä hurskaista ihmisistä, jotka eivät saaneet osakseen jumalallista väliintuloa kriisin yllättäessä. Abinadi poltettiin roviolla, Johannes Kastaja mestattiin, Alman ja Amulekin seuraajat heitettiin liekkeihin. Hyvän tekeminen ei merkitse sitä, että kaikki kääntyy aina hyväksi. Ratkaisu on muistaa, että usko ja kuuliaisuus ovat yhä vastaus – jopa silloinkin kun menee huonosti, ehkäpä erityisesti silloin kun menee huonosti.
Muistakaa, että Herra on luvannut auttaa meitä, kun me kohtaamme vastoinkäymisiä. Hän tuntee erityistä myötätuntoa niitä kohtaan, jotka kärsivät. Juuri Hän on sanonut: ”Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.”3
Sovituksessa Vapahtajamme kärsi kaiken. Hän tuntee fyysisen ja emotionaalisen tuskan; Hän tuntee menetyksen ja petoksen aikaansaaman murheen. Mutta Hän osoitti meille, että lopulta rakkaus, pitkämielisyys, nöyryys ja kuuliaisuus ovat polku todelliseen rauhaan ja onneen. Jeesus sanoi: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille.” Mutta sitten, kehottaen meitä etsimään enemmän kuin vain maallista lohdutusta, Jeesus lisäsi: ”En sellaista jonka maailma antaa.”4 Maailma pitää rauhaa tilana, josta puuttuu ristiriita ja ahdinko, mutta Jeesus tarjoaa meille lohdun kärsimyksistämme huolimatta. Hänen elämänsä ei ollut vapaa ristiriidasta tai ahdingosta, mutta se oli vapaa pelosta ja hyvin merkityksellinen. Apostoli Paavali kirjoitti: ”Jos te – – kestätte silloin, kun joudutte kärsimään tehtyänne oikein, se on Jumalalta teille tulevaa armoa.
Sillä siihen teidät on kutsuttu. Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään.
Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun.”5
Meidän, jotka olemme ottaneet Jeesuksen Kristuksen vastaan Vapahtajanamme, täytyy turvautua täysin Kristuksen ansioihin. Hän pelastaa meidät kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä. Kun harjoitamme rohkeasti uskoamme ja kuljemme eteenpäin turvautuen Kristuksen ansioihin, Hän siunaa meitä ja opastaa meitä kaikissa pyrkimyksissämme. Hän vahvistaa meitä ja antaa meille rauhan koettelemustemme aikana. ”Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen.”6 Rukoilen, että jokainen meistä voi oppia paremmin turvautumaan Herraan ja lisäämään uskoaan Häneen.
Veljet ja sisaret, haluan nyt lopuksi mainita erään toisen aiheen. Kuluneiden vuosien aikana minua on siunattu niin, että olen saanut katsella läheltä presidentti Hinckleyä, ja haluan muistuttaa teitä siitä, että presidentti Hinckley ei ole ainoastaan elävä profeetta vaan myös elävä näkijä. Hän näkee asioita, joita muut eivät näe. Hänellä on erottamisen lahja; hän on optimisti ja realisti. Haluan ilmaista kiitollisuuteni Herralle siitä, että Hän on suonut presidentti Hinckleylle elonpäiviä ja antanut hänen ja hänen suurenmoisten neuvonantajiensa johtaa kirkkoa näiden kuluneiden kymmenen vuoden ajan. Presidentti Hinckleyn jumalallisessa ohjauksessa kirkko on saanut monia laajalle ja kauas tulevaisuuteen vaikuttavia siunauksia, joista monet eivät ole silminnähtäviä. Kehotan lujasti teitä jokaista entistä tarkemmin noudattamaan hänen neuvojaan ja opastustaan, sillä todellakin ”näkijän on Herra nostanut kansallensa”.7
Jeesus on Kristus. Joseph on palautuksen profeetta. Presidentti Gordon B. Hinckley on elävä profeettamme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.