Uhkapelit
Jos ette ole koskaan pelanneet pokeria tai muita uhkapelejä, niin älkää aloittakokaan. Jos pelaatte, niin lopettakaa nyt kun vielä voitte.
Rakkaat veljeni, meillä on ollut suurenmoinen kokous. Haluan ilmaista hyväksyntäni kaikelle, mitä on sanottu, ja jättää teille siunaukseni.
Ensiksi haluaisin sanoa vain muutaman sanan niistä, jotka on hyväksytty tänä iltapäivänä seitsemänkymmenen koorumeiden jäseniksi.
Olen vakuuttunut siitä, että on kirjaimellisesti satoja veljiä, jotka ovat kelvollisia ja kykeneviä palvelemaan kirkon johtavina virkailijoina. Näemme heitä kaikkialla. Ne, jotka on hyväksytty tänään, on valittu täyttämään erityisiä tehtäviä. Useimmissa tapauksissa ne edellyttävät uhrautumista, mikä tehdään auliisti.
Hyväksyttyjen joukossa, kuten olette huomanneet, on 63-vuotias poikani. Teen selväksi, että minä en esittänyt hänen nimeään. Sen tekivät muut, joiden oikeutena oli tehdä niin. Suhtaudun nepotismiin äärimmäisen varauksellisesti. Kuten lakimiehet sanovat, jääväsin itseni tilanteesta. Uskon kuitenkin, että hän on kelvollinen ja pätevä joka suhteessa. Ensinnäkin hänellä oli erinomainen ja suurenmoinen äiti. Toivon voivani sanoa samaa hänen isästään.
Mainitsin tämän vain siksi, että suhtaudun nepotismiin niin varauksellisesti. Älkää panko hänen syykseen hänen suhdettaan minuun. Hän ei voi sille mitään.
Menkäämme nyt asiaan, josta haluan puhua tänään. Teen niin vastauksena lukuisiin pyyntöihin, joita olen saanut koskien sitä, miten kirkko suhtautuu tapaan, joka on käymässä yhä yleisemmäksi keskuudessamme ja erityisesti nuorten keskuudessa. Kysymys on erilaisista uhkapeleistä.
Kerrotaan, että eräänä sunnuntaina entinen Yhdysvaltain presidentti Calvin Coolidge, joka oli tunnettu lyhytsanaisuudestaan, palasi kirkosta. Hänen vaimonsa kysyi häneltä, mistä saarnaaja oli puhunut. Mies vastasi: ”Synnistä.” ”Mitä hän sanoi?” vaimo kysyi. ”Hän oli sitä vastaan”, kuului miehen vastaus.
Mielestäni voisin vastata uhkapelejä koskevaan kysymykseen yhtä ytimekkäästi. Olemme niitä vastaan.
Uhkapelejä on melkein kaikkialla, ja ne lisääntyvät jatkuvasti. Ihmiset pelaavat pokeria. He lyövät vetoa raveissa ja koirakilpailuissa. He pelaavat rulettia ja laittavat rahaa peliautomaatteihin. He kokoontuvat pelaamaan baareissa, kapakoissa ja kasinoissa ja aivan liian usein omissa kodeissaankin. Monet eivät voi olla tekemättä sitä. Se aiheuttaa riippuvuutta. Monissa tapauksissa se johtaa muihin turmiollisiin tapoihin ja käytäntöihin.
Kovin monilla pelaamaan ryhtyvillä ei ole varaa siihen. Monissa tapauksissa se vie vaimolta ja lapsilta taloudellisen turvan.
Pokerista on tulossa villitys yliopistoissa ja jopa lukioissa.
Luen teille New York Times -lehden uutispalvelun artikkelista:
”Michael Sandberg aloitti muutama vuosi sitten pelaamalla ystävien kesken pikkukolikoista.
Mutta viime vuonna siitä tuli hänen sanojensa mukaan kuusinumeroisten tulojen lähde ja vaihtoehto oikeustieteen opinnoille.
Sandberg, joka on 22-vuotias, jakaa aikansa Princetonin yliopiston, jossa hän opiskelee viimeistä vuotta valtiotieteitä, ja Atlantic Cityn välillä, jossa hän pelaa pokeria suurista summista. – –
Sandberg on ääripään esimerkki uhkapelivallankumouksesta Yhdysvaltain yliopistokampuksilla. Sandberg kutsuu sitä räjähdykseksi, jota televisioidut pokerimestaruuskisat ja pokeripelejä suorana lähettävien verkkosivustojen nopea lisääntyminen ovat vauhdittaneet.
Asiantuntijoiden mukaan on vaikea olla huomaamatta uhkapelien suosiota kampuksilla. Esimerkiksi joulukuussa naisopiskelijoiden yhdistys Columbian yliopistosta järjesti ensimmäisen 80 pelaajan pokeriturnauksensa, jonka osallistumismaksu oli 10 dollaria eli pienin sallittu pelipanos, kun taas Pohjois-Kalifornian yliopisto järjesti ensimmäisen turnauksensa, 175 pelaajan kilpailun, lokakuussa. Kumpikin turnaus oli varattu täyteen, ja niihin pääsyä jonotettiin. Pennsylvanian yliopiston sisäisessä sähköpostissa mainostetaan yksityisiä pelejä joka ilta.” (Jonathan Cheng, ”Poker Is Major College Craze”, Deseret Morning News, 14. maaliskuuta 2005, s. A2.)
Samaa tapahtuu täällä Utahissa.
Eräs äiti kirjoitti minulle seuraavasti:
”Minun 19-vuotias poikani pelaa pokeria Internetissä, eivätkä ihmiset Internetissä näytä välittävän, onko pelaaja täyttänyt [pelaamiseen vaaditut] 21 vuotta. Ei tarvita muuta kuin pankkitili, jolla on rahaa. Hän on pelannut vakituisesti jo lähes vuoden ajan. Hänellä oli ennen työpaikka, jonka hän jätti, koska hän on tällä hetkellä niin riippuvainen Internetistä ja pokerin pelaamisesta. Hän osallistuu pokeriturnauksiin kaiken aikaa, ja jos hän voittaa, niin sillä rahalla hän ostaa mitä tarvitsee. Hän ei tee muuta kuin istuu pelaamassa Internetissä.”
Olen kuullut, että Utah ja Havaiji ovat nykyään ainoat kaksi Yhdysvaltain osavaltiota, jotka eivät ole laillistaneet arpajaisia ja erilaisia uhkapelejä. Kirkon jäseniltä saamistani kirjeistä päätellen on ilmeistä, että jotkut meidän nuoristamme aloittavat pelaamalla pokeria. He pääsevät ilmaisen rahan makuun ja matkustavat sitten osavaltion rajojen yli paikkaan, jossa voivat laillisesti pelata uhkapeliä.
Eräs kirjoittaja kertoo minulle kirjeessään: ”Olen nähnyt tämän pahuuden hiipivän niin monen elämään viime aikoina. Sitä on kaikkialla televisiossa. ESPN-kanavalla on jokin kuuluisuuksien pokeriohjelma sekä kansalliset pokerimestaruuskisat.”
Hän jatkaa: ”Yksi ystävämme pyysi aviomiestäni ilmoittautumaan paikalliseen maksulliseen pokerimestaruuskisaan. Hänen ystävänsä sanoi: ’Se ei ole uhkapeliä. Rahasi menevät vain suureen pottiin ja se, joka voittaa, saa koko potin.’”
Onko se uhkapeliä? Totta kai se on. Uhkapeli on yksinkertaisesti prosessi, joka vie rahaa eikä anna sille kohtuullista vastinetta tarvikkeina tai palveluina.
Meillä on nykyään hyvin laajamittaisia valtion arpajaisia. Aiemmin ne oli kielletty lailla lähes maailmanlaajuisesti. Nyt ne toimivat tulolähteenä.
Puhuessani konferenssissa parikymmentä vuotta sitten sanoin: ”Äskettäin arpajaiskuume nousi huippuunsa, kun New Yorkin osavaltio ilmoitti, että kolmen voittolipun kesken jaettaisiin 41 miljoonaa dollaria. Ihmiset jonottivat ostaakseen lippuja. Yksi voittolipuista oli 21 tehdastyöläisellä, toisen palkinnon voittajia oli 778, ja pikkupalkintoja sai 113 000. Se saattaa kuulostaa melko hyvältä.
Mutta oli myös 35 998 956 häviäjää, joista jokainen oli maksanut voiton mahdollisuudesta eikä saanut mitään.” (Ks. ”Herran asia”, Valkeus, 1986, konferenssiraportti 155. puolivuotiskonferenssista, s. 42.)
Jotkut amerikkalaiset osavaltiot verottavat kasinoita raskaasti saadakseen tuloja. Myös järjestävän yhtiön on saatava voittonsa. Sitten tulee voittoarvan omistaja. Kaikki muut arvan ostajat jäävät tyhjin käsin.
Olen hyvin kiitollinen siitä, että kun Herra perusti kirkkonsa, Hän antoi meille kymmenysten lain. Keskustelin kerran erään toisen kirkon virkailijan kanssa, jonka kirkko saa ymmärtääkseni suuren osan tuloistaan bingon peluusta. Sanoin tälle miehelle: ”Oletteko koskaan miettineet kymmenyksiä kirkon toiminnan rahoittamiseksi?” Hän vastasi: ”Kyllä, ja kuinka toivoisinkaan, että voisimme noudattaa sitä periaatetta bingon peluun sijaan. Mutta en usko asian muuttuvan omana elinaikanani.”
Intiaanireservaateissa on avattu kasinoita keinona varmistaa tulolähde niiden omistajille. Harvat voittavat, mutta suurin osa häviää. Heidän täytyy hävitä, jos jotkut voittavat ja jos omistajien on saatava tuottoa.
Eräs nuorista miehistämme sanoi äskettäin: ”Viisi dollaria elokuvan näkemisestä tai viisi dollaria pokeriin – se on sama asia.”
Se ei ole sama asia. Ensimmäisessä tapauksessa saat jotakin vastinetta maksamallesi rahalle; toisessa tapauksessa vain yksi korjaa voitot ja toiset jäävät tyhjin käsin.
Kokemus on osoittanut, että pokerin pelaaminen voi johtaa uhkapelihimoon.
Uhkapelit on tuomittu tämän kirkon alkuajoista lähtien.
Jo vuonna 1842 Joseph Smith kuvaili Missourissa asuvien pyhien oloja. Hän sanoi: ”Ostimme paljon maata, maatilamme antoivat runsaan sadon, ja nautimme rauhasta ja onnesta kotioloissa ja koko paikkakunnalla; mutta koska emme voineet olla tekemisissä naapuriemme kanssa – – heidän yöllisissä juhlissaan, heidän sapatinrikkomisessaan, hevoskilpailuissaan ja uhkapeleissään, he alkoivat ensin ivata, sitten vainota, ja viimein järjestäytynyt joukko kokoontui yhteen ja poltti kotimme, kieritteli monia veljiämme tervassa ja höyhenissä sekä piiskasi heitä ja lopulta, vastoin lakia, oikeutta ja ihmisyyttä, ajoi heidät pois kodeistaan” (julkaisussa Messages of the First Presidency of the Church of Jesus Christ of Latter-day Saints, toim. James R. Clark, 6 osaa, 1965–1975, osa 1, s. 139).
Brigham Young sanoi vuoden 1844 lokakuussa Nauvoosta seuraavaa: ”Toivomme voivamme lakkauttaa kaikki viinakaupat, uhkapeliluolat ja kaikki muut pahennusta herättävät paikat tai toiminnat kaupungistamme, emmekä siedä minkäänlaista kohtuuttomuutta tai pahetta keskuudessamme” (julkaisussa Messages of the First Presidency, osa 1, s. 242).
Kirkon johtajat ja presidenttikunnan neuvonantajat ovat toistuvasti puhuneet tästä paheesta. George Q. Cannon, joka toimi kolmen kirkon presidentin neuvonantajana, on sanonut: ”Maailmassa on paljon pahuutta, jota nuorten täytyy varoa. Yksi sellainen asia on uhkapeli. Tällä paheella on erilaisia muotoja, mutta ne ovat kaikki pahoja, eikä niihin pidä osallistua.” (Gospel Truth: Discourses and Writings of President George Q. Cannon, toim. Jerreld L. Newquist, 2 osaa, 1974, osa 2, s. 223.)
Presidentti Joseph F. Smith on sanonut: ”Kirkko ei hyväksy uhkapeliä vaan tuomitsee ankarasti sen moraalisesti vääränä ja pitää uhkapelinä myös kaikenlaisia onnenpelejä ja arpajaisia ja paheksuu vakavasti kaikkia jäseniään, jotka osallistuvat niihin” (”Editor’s Table”, Improvement Era, elokuu 1908, s. 807).
Presidentti Heber J. Grant on neuvonut: ”Kirkko on vastustanut ja vastustaa peruuttamattomasti kaikenlaista uhkapeliä. Se vastustaa kaikenlaista uhkapeliä, toimintaa tai niin kutsuttua liiketointa, jossa otetaan rahaa henkilöltä antamatta mitään vastineeksi. Se vastustaa kaikkea sellaista toimintaa, joka pyrkii – – halventamaan tai heikentämään sitä korkeaa moraalista tasoa, jota kirkon jäsenet ja yhteisömme yleensäkin on aina ylläpitänyt.” (Julkaisussa Messages of the First Presidency, osa 5, s. 245.)
Presidentti Spencer W. Kimball on sanonut: ”Alusta asti meitä on opetettu kaihtamaan kaikenlaista uhkapeliä. Ihminen rappeutuu ja vahingoittuu riippumatta siitä, voittaako vai häviääkö hän, kun hän saa jotain ilmaiseksi, ponnistelematta, maksamatta siitä täyttä hintaa.” (Ks. ”Miksi te huudatte minulle: ’Herra, Herra!’ ettekä tee, mitä minä sanon?”, Valkeus, elokuu 1975, s. 34.)
Vanhin Dallin H. Oaks, joka on kanssamme tänä iltana, esitti vuonna 1987 silloisessa Ricks Collegessa loistavan esitelmän tästä aiheesta. Se oli nimeltään ”Uhkapeli – moraalisesti väärin ja poliittisesti typerää” (ks. Ensign, kesäkuu 1987, s. 69–75).
Lisään omat sanani näihin lausuntoihin kirkon suhtautumisesta. Uhkapelien pelaaminen voi vaikuttaa harmittomalta huvilta. Mutta siihen liittyy kiihkeyttä, joka itse asiassa näkyy pelaajien kasvoista. Ja aivan liian monissa tapauksissa tämä viattomalta vaikuttava toiminta voi johtaa todelliseen riippuvuuteen. Kirkko on ollut ja on tätä toimintaa vastaan. Jos ette ole koskaan pelanneet pokeria tai muita uhkapelejä, niin älkää aloittakokaan. Jos pelaatte, niin lopettakaa nyt kun vielä voitte.
On parempiakin tapoja käyttää aikaansa. On parempia asioita, joihin voi kohdistaa mielenkiintonsa ja voimavaransa. On olemassa niin paljon loistavaa lukemista. Emme varmaan koskaan saa sitä liiaksi. On musiikkia, jota voimme opetella ja josta voimme nauttia. Voimme vain pitää hauskaa yhdessä – tanssia, patikoida, pyöräillä tai tehdä jotakin muuta – pojat ja tytöt yhdessä toistensa seurasta nauttien tervehenkisellä tavalla.
Olen lukenut Oxford University Pressin äskettäin julkaisemaa uutta kirjaa, joka on herättänyt paljon huomiota keskuudessamme. Siinä kerrotaan Chapel Hillissä toimivan Pohjois-Carolinan yliopiston opettajakunnan tekemästä tutkimuksesta. Se käsittelee amerikkalaisten teini-ikäisten uskonnollista ja hengellistä elämää. Tutkimuksen tekijät esittivät kysymyksiä erilaisia uskontoja ja perinteitä edustaville nuorille. (Ks. Christian Smith ja Melinda Lundquist Denton, Soul Searching: The Religious and Spiritual Lives of American Teenagers, 2005.)
He tulivat siihen johtopäätökseen, että meidän kirkkomme nuoret tietävät enemmän uskonnostaan, ovat sitoutuneempia siihen ja noudattavat tarkemmin sen antamia sosiaalisen käyttäytymisen opetuksia kuin ikätoverinsa.
Yksi tutkijoista sanoi: ”MAP-kirkko vaatii teini-ikäisiltään paljon ja – – useimmiten saakin” (julkaisussa Elaine Jarvik, ”LDS Teens Rank Tops in Living Their Faith”, Deseret News, 15. maaliskuuta 2005, s. A3).
Meidän nuortemme todettiin olevan taipuvaisempia jakamaan vanhempiensa uskonkäsitykset, käymään viikoittain jumalanpalveluksessa ja kertomaan uskostaan muille, osallistumaan paastoamiseen tai johonkin muuhun kieltäymykseen ja epäilemään vähemmän omia uskonkäsityksiään.
Tutkimuksen kommentoijat kertovat nuoristamme, jotka heräävät aikaisin osallistuakseen seminaariin. ”On vaikeaa herätä niin aikaisin”, yksi seminaarioppilas sanoi, ”mutta siitä tulee siunauksia. Se on ihana tapa aloittaa päivä.”
Tutkijat tähdentävät, etteivät kaikki nuoremme ole täydellisiä, mutta että he kunnostautuvat yleensä erinomaisesti. Voisin lisätä, ettei tällä koulunuorisolla ole aikaa pelata pokeria.
Rakkaat nuoret ystäväni, joille puhun tänä iltana, te merkitsette meille hyvin paljon. Te olette todella tärkeitä. Tämän kirkon jäseninä ja pappeudenhaltijoina teillä on todella suuri vastuu. Pyydän, ettette tuhlaa aikaanne tai kykyjänne päämäärättömään toimintaan. Jos teette niin, se vähentää kykyänne tehdä arvokkaita asioita. Uskon, että se tylsistyttää herkkyyttänne mitä tulee kouluopintoihinne. Se aiheuttaa pettymyksen vanhemmillenne, ja kun vuodet kuluvat ja katsotte taaksepäin, olette pettyneitä itseenne.
Pappeus, joka teillä nuorilla miehillä on, pitää hallussaan enkelien palveluksen etuoikeutta. Sallikaa minun huomauttaa, ettei tuo kumppanuus sovi yhteen uhkapelien pelaamisen kanssa.
”Oikein tee, kun sä valitsemaan joudut” (”Oikein tee”, MAP-lauluja, 156).
Rukoilen nöyrästi, että saatte päällenne taivaan siunauksia, jättäessäni teille todistukseni tästä työstä ja rakkauteni kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat mukana siinä. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.