”Suurempaa lahjaa saako ken kuin veljen Herran kaltaisen”
Jumala tietää lastensa tarpeet, ja Hän tekee usein työtä meidän kauttamme innoittamalla meitä auttamaan toinen toistamme.
Joitakin viikkoja sitten mieheni ja minä osallistuimme temppeli-istuntoon. Kun astuimme sisään, meitä tervehti temppelityöntekijä, rakas ystävä omasta seurakunnastamme. Tuosta tervehdyksestä alkoi ainutlaatuinen kokemuksemme. Useammin kuin muistan koskaan ennen tapahtuneen, tapasimme tuttuja, jotka palvelivat meitä: ystäviä aiemmista seurakunnista, ystäviä paikkakunnalta, miehiä ja naisia, joiden kanssa olimme palvelleet erilaisissa tehtävissä. Viimeinen tapaamani henkilö oli nuori nainen, jota en tunnistanut. Hän oli viehättävä, ja kun hän alkoi puhua, muistin heti: Robin, yksi nuorista naisista lehvänsitojien luokassani, kun olin ensimmäistä kertaa Nuorten Naisten johtajana. Keskustellessamme, muistellessamme ja kertoessamme kuulumisiamme hän kertoi minulle, kuinka paljon tuo aika oli merkinnyt hänelle. Tunsin samoin.
Lähtiessäni temppelistä olin liikuttunut kokemastani ystävällisyyden määrästä ja tietoinen siitä, kuinka tärkeitä ystävät ovat olleet minulle koko elämäni ajan. Herra on koskettanut henkeäni yhä uudestaan, ja useimmiten Hänen kosketuksensa on tapahtunut ystävän käden kautta.
Tässä kuussa tulee kuluneeksi 38 vuotta siitä, kun Dean ja minä matkustimme vastavihittyinä New Mexicoon vanhempiani tapaamaan. Siellä ollessamme isäni vei meidät päiväretkelle vuoristoon osavaltion pohjoisosaan. Iltapäivällä näimme tienlaitaan jääneen auton, jonka rengas oli puhjennut. Ajaja kertoi isälleni, että hänen vararenkaansakin oli tyhjä ja hän tarvitsi kyydin lähimpään kaupunkiin, jotta voisi korjauttaa renkaan. Isäni näki auton sisällä miehen perheen ja sanoi miehelle: ”Ette millään ehdi kaupunkiin ja takaisin ennen pimeää. Mutta kuulkaa, renkaanne ovat samankokoiset kuin minulla. Ottakaa minun vararenkaani, ja seuraavan kerran kun tulette Albuquerqueen, voitte palauttaa sen.”
Muukalainen tyrmistyi ehdotuksesta ja sanoi: ”Ettehän te edes tunne minua.”
Isä vastasi tyypilliseen tapaansa: ”Olette rehellinen mies, eikö niin? Palautatte kyllä renkaan.”
Joitakin viikkoja myöhemmin kysyin isältäni tuosta vararenkaasta. Hän kertoi, että se oli palautettu.
Isäni, joka täyttää pian 90 vuotta, elää yhä saman mallin mukaan. Useimmat hänen ikäisensä saavat ateriansa kotipalvelusta, mutta minun isäni jakaa ruokaa ”vanhuksille”. Hän on usein sairaiden tai kuolevien ystävien sängyn äärellä. Hän lähtee moottorisahoineen auttamaan rotaryklubia vuosittaisissa siivoustalkoissa. Kun ajattelen isän elämää ja tekoja, mieleeni muistuu presidentti Boyd K. Packerin ajatus: Hän on ”aktiivinen evankeliumissa” (”Kultaiset vuodet”, Liahona, toukokuu 2003, s. 82). Hän elää, kuten laulussa sanotaan, ojentaen kätensä, ja niin tehdessään kaikki hyötyvät (ks. ”Käden ken meille ojentaa”, MAP-lauluja, 173). Isäni ymmärtää ystävyyttä.
Me Apuyhdistyksen ylin johtokunta kuulemme naisten joskus sanovan, etteivät he tunne Herran rakkautta. Mutta kenties he tuntisivat Hänen rakkauttaan enemmän, jos he yrittäisivät nähdä Hänen kätensä niiden teoissa, jotka pitävät heistä huolta. Se voi olla heidän seurakuntansa jäsen, naapuri tai jopa muukalainen, joka siunaa heitä ja osoittaa Kristuksen rakkautta. Vanhin Henry B. Eyring opetti meille: ”Sinut on kutsuttu edustamaan Vapahtajaa. Kun todistat, äänestäsi tulee Hänen äänensä, kohottavista käsistäsi Hänen kätensä.” (”Kohoa kutsusi veroiseksi”, Liahona, marraskuu 2002, s. 76.) Jos voimme kohottaa toisia Kristuksen nimessä, voimme varmastikin tulla myös itse kohotetuiksi.
Eräs tuntemani kotiopettaja kävi uskollisesti kuukausittain vanhan lesken luona. Hän teki kuitenkin muutakin kuin vain vieraili. Joka syksy hän sääti sisaren asunnon ilmastoinnin talvea varten ja tarkisti hänen lämmityslaitteensa suodattimen. Oliko se Jumalan rakkautta vai kotiopettajan rakkautta? Vastaus on tietysti kumpaakin.
Suurempaa lahjaa saako ken
kuin veljen Herran kaltaisen?
Hän muille ystävyydellään
tuo ilon, toivon elämään.
(MAP-lauluja, 173.)
Minua on siunattu koko elämäni ajan Kristuksen kaltaisilla ystävillä – alkaen nuoruudenystävistäni aina niihin moniin ystäviin, jotka ovat siunanneet perhettämme kaikissa niissä seurakunnissa, joiden alueella olemme asuneet. Heidän uskonsa ja sitoutumisensa Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin, heidän palvelutyönsä, heidän viisas ja lempeä opetuksensa ovat rikastuttaneet elämäämme. Jotkut ystävistäni ovat aivan erilaisia kuin minä olen. Olemme eri mieltä asioista, ja voimme jopa ärsyttää toinen toistamme. Mutta ystävyys antaa sijaa erilaisuuksille – itse asiassa se suosii niitä. Käyn mielelläni sellaisissa vaarnoissa, joiden ihmisillä on erilaisia taustoja, he ovat eri-ikäisiä ja edustavat eri kansallisuuksia.
Koen tällä hetkellä erityistä sisaruuden ja ystävyyden ulottuvuutta palvellessani sisar Parkinin ja sisar Pingreen sekä toisten apujärjestöjen johtokunnissa ja neuvottelukunnissa olevien naisten kanssa. He ovat hyviä naisia. Voi, kuinka rakastankaan heitä. Oltuamme yhdessä kolme vuotta rakkaat sisareni johtokunnassa tuntevat minut hyvin. He tuntevat uskoni ja todistukseni, mutta he tuntevat myös epävarmuuteni ja huoleni. He tietävät, etten ole parhaimmillani, kun olen väsynyt pitkän koulutusmatkan jälkeen. Mutta tunnen heidän rakkautensa ja kärsivällisyytensä, ja tiedän heidän silti ajattelevan minusta hyvää. Heidän todistuksensa ja rukouksensa tukevat minua. Heidän naurunsa piristää päiväni. Olemme sisaria joka suhteessa.
Minulla on ollut samanlaisia kokemuksia omassa perheessäni. Yksi nuoremmista sisaristani on viime kuukaudet taistellut syöpää vastaan. Emme asu lähellä toisiamme, mutta puhelut tuovat hänet lähelle. Olemme jakaneet keskenämme rakkautta, rukouksia, muistoja ja herkkiä todistuksia hänen käydessään tätä vaikeaa kamppailua. Sisareni ovat rakkaita ystäviä. Niin ovat veljenikin, rakas puolisoni, lapseni ja lastenlapseni (vaikka nuo lastenlapset metelöisivät kuinka).
Palautuksen varhaisina vuosina uudet jäsenet kokoontuivat yhteen rakentaakseen Siionin. Siion oli sekä paikka että tarkoitus – henki. Emme enää kokoonnu yhteen samalla tavalla. Meidän seurakuntamme ovat nyt omat Siionimme. Mutta ne omaksuvat Siionin hengen vasta silloin kun jäsenet huolehtivat toisistaan. Surullista kyllä, joskus kuulemme naisista ja miehistä, joiden tunteita on loukattu ja jotka vieraantuvat toisista kirkon jäsenistä. Jos olet tämän ongelman jommallakummalla puolella – joko loukkaaja tai loukattu – etsi anteeksiantoa; näe oma osasi vääryydessä. Muista Kristuksen kehotus meille: ”Minä sanon teille: Olkaa yhtä; ja ellette te ole yhtä, te ette ole minun” (OL 38:27).
Vastikään minulla oli tilaisuus puhua naiselle, joka kysyi minulta Joseph Smithistä. Nainen epäili selvästi hänen kutsumustaan ja tehtäväänsä. Puhuessani hänelle mieleeni tulivat Herran sanat Oliver Cowderylle: ”Seiso uskollisesti palvelijani Josephin rinnalla” (OL 6:18). Toivon, että tuona päivänä ja elämäni jokaisena hetkenä minusta voidaan sanoa: ”Hän seisoi Josephin rinnalla”. Haluan olla hänen ystävänsä.
Joseph Smith itse oli monille hyvä ystävä. Hän sanoi: ”Ystävyys on yksi mormonismin suuria perusperiaatteita; [sen tarkoituksena on] mullistaa ja sivistää maailma ja lopettaa sodat ja kiistat ja saattaa ihmiset toistensa ystäviksi ja veljiksi” (lainattuna artikkelissa ”Kuinka voin saada hyviä ystäviä?”, Liahona, elokuu 2000, s. 31).
Kuitenkin Joseph tiesi, että ystävyys on enemmän kuin abstrakti käsite. Kerran hän kuuli, että viholliset olivat polttaneet erään veljen talon. Kun kirkon jäsenet sanoivat olevansa pahoillaan tämän veljen puolesta, profeetta otti rahaa taskustaan ja sanoi: ”Olen pahoillani tämän veljen puolesta viiden dollarin edestä. Kuinka pahoillanne te – – olette [hänen] puolestaan?” (Julkaisussa They Knew the Prophet, toim. Hyrum L. Andrus ja Helen Mae Andrus, 1974, s. 150.)
Ovatko ajatuksemme ystävyydestä samanlaiset kuin profeetta Josephilla? Muutammeko hyvät tunteemme käytännölliseksi avuksi? Jumala tietää lastensa tarpeet, ja Hän tekee usein työtä meidän kauttamme innoittamalla meitä auttamaan toinen toistamme. Kun toimimme sellaisten Hengen kuiskausten mukaisesti, seisomme pyhällä maalla, sillä meille tarjotaan mahdollisuus palvella Jumalan työkaluna olemalla vastaus rukoukseen.
Veljet ja sisaret, jos olemme profeetta Josephin ystäviä, olemme myös Vapahtajan ystäviä. Elämmekö niin, että olemme ”Herran hartaita seuraajia”? (Ks. MAP-lauluja, 173.) Joseph Smith eli niin, ja tänä vuonna, kun osoitamme kunnioitustamme miestä kohtaan, joka aloitti aikojen täyttymisen taloudenhoitokauden, meidän tulisi muistaa paitsi hänen ystävyytensä ihmiskuntaa kohtaan myös hänen ystävyytensä ja omistautumisensa Herraa kohtaan. Profeetta sanoi: ”Yritän tyytyä osaani tietäen, että Jumala on ystäväni. Saan lohtua Hänestä.” (The Personal Writings of Joseph Smith, toim. Dean C. Jessee, 1984, s. 239.)
Jokaiselle meistä pitäisi olla itsestään selvää, että äärimmäisen ystävyytemme tulisi kohdistua taivaalliseen Isäämme ja Hänen Poikaansa, Jeesukseen Kristukseen. Vapahtaja sanoi meille lempeästi: ”Minä kutsun teitä ystäviksi, sillä te olette minun ystäviäni” (OL 93:45). Hänen suurin halunsa meidän suhteemme – Hänen veljiensä ja sisartensa suhteen – on tuoda meidät takaisin Isämme luokse. Meille annettu tie on selkeä: kehittää elämässämme mahdollisuuksien mukaan Kristuksen luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, totella Hänen käskyjään ja tehdä Hänen työtään ja Hänen tahtonsa mukaisesti.
Kun muistelen päivää, jolloin niin monet minulle rakkaat ihmiset tervehtivät minua temppelissä, haluan kuvitella, että voisimme olla yhtä siunattuja jokapäiväisessä elämässämme. Tunsin rakkautta, joka tuntui pilkahdukselta Kristuksen puhdasta rakkautta –sitä rakkautta, jonka pitäisi täyttää meidän sydämemme. Näen mielessäni seurakuntia, joissa kaikenikäiset ystävät kaikenlaisine taustoineen seisovat yhdessä ja rakentavat elämäänsä Jeesuksen Kristuksen opetusten mukaiseksi.
Todistan teille tänään, että Kristus elää. Kiitän Häntä. Rukoilen, että voin aina olla Hänen ystävänsä ja että samalla olen myös teidän ystävänne. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.