Sinnikkyys

Presidentti James E. Faust

toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa

Sinnikkyyttä osoittavat ne, jotka kulkevat eteenpäin, vaikka jatkaminen on rankkaa, jotka eivät luovuta silloinkaan, kun muut sanovat: ”Ei se onnistu.”

Haluan toivottaa tervetulleiksi ne veljet, jotka kutsuttiin ja hyväksyttiin tänä iltapäivänä seitsemänkymmenen ensimmäiseen ja toiseen koorumiin. Jokainen heistä on uskon mies, kyvykäs ja sitoutunut, ja vakuutamme teille, että he ovat joka suhteessa kelvollisia näihin virkoihin.

Rakkaat veljeni suurenmoisessa maailmanlaajuisessa pappeuden veljeskunnassa, me kiitämme teitä uskollisuudestanne ja omistautumisestanne Herran työlle. Me kiitämme teitä sitoutumisestanne ja uskollisesta palvelutyöstänne. Lisäätte suuresti kirkon voimaa.

On mahtavaa olla tässä kokouksessa kaikkien teidän kanssa, joilla on Aaronin pappeus. Kun olin teidän ikäisenne, minulla oli tapana pohtia: ”Mikä on minun paikkani tässä maailmassa ja kuinka löydän sen?” Niihin aikoihin suunnilleen ainoa kiinteä päämääräni oli palvella lähetystyössä. Kun lähetystyökutsuni tuli, palvelin lähetystyössä, ja lähetystyöstäni tuli kuin Pohjantähti, joka johdatti minua muihin tehtäviin elämässäni. Yksi tärkeistä oppimistani asioista oli, että jos huolehtisin uskollisesti ja sinnikkäästi kirkon tehtävistäni, Herra avaisi tien ja johdattaisi minut toisten tilaisuuksien ja siunausten äärelle, sellaistenkin, joista en osannut edes unelmoida.

Lähetystyössä palveleminen voi tehdä sen kaikille teille nuorille miehille. Eräs nuori mies kertoi minulle äskettäin, kuinka paljon hän oli oppinut sinnikkyydestään lähetyssaarnaajana. Esitän hänen kokemuksensa perusteella joitakin asioita, jotka voitte oppia ja jotka voivat tuoda teille tilaisuuksia ja siunauksia:

Organisointi ja järkevä ajankäyttö.
Ahkeran työnteon tärkeys – te niitätte sitä mitä kylvätte.
Johtamistaidot.
Ihmissuhdetaidot.
Evankeliumin tutkimisen arvo.
Auktoriteettien kunnioitus.
Rukouksen tärkeys.
Nöyryys ja riippuvaisuus Herrasta.¹

Kun kävin koulua 1930-luvulla Granite High Schoolissa Salt Lake Cityssä, minulla oli joitakin ystäviä, jotka olivat erittäin eteviä urheilussa, näyttelemisessä, musiikissa ja puhetaidossa. Jotkut heistä jatkoivat menestymistään elämässä, mutta liian monet noista lahjakkaista ja kyvykkäistä nuorista eivät olleet sinnikkäitä eivätkä päässeet kykyjään vastaavalle tasolle. Sen sijaan monet huomaamattomammat nuoret miehet ja naiset samasta koulusta tekivät työtä uutterasti, olivat sinnikkäitä ja jatkoivat opiskeluaan valmistuen erinomaisiksi lääkäreiksi, insinööreiksi, opettajiksi, lakimiehiksi, tiedemiehiksi, liikemiehiksi, käsityöläisiksi, sähkömiehiksi, putkimiehiksi ja yrittäjiksi.

Menestys ansaitaan tavallisesti sinnikkyydellä ja sillä, ettemme lannistu kohdatessamme haasteita. Kuuluisa uutiskommentaattori ja kirjailija Paul Harvey sanoi kerran: ”Toivon joskus saavani kokea niin sanottua menestystä niin paljon, että joku kysyy: ’Mikä on sen salaisuus?’ Vastaan yksinkertaisesti: ’Nousen ylös, kun kaadun.’”²

Erinomainen esimerkki sinnikkyydestä on Madame Marie Curie, joka työskenteli yhdessä ranskalaisen fyysikkoaviomiehensä Pierre Curien kanssa ”vanhassa hylätyssä, vuotavassa vajassa, ilman varoja ja ilman ulkopuolista kannustusta tai apua, yrittäen eristää radiumia köyhästä uraanimalmista, jota kutsutaan pikivälkkeeksi. Ja kun heidän 487. kokeensa oli epäonnistunut, Pierre nosti epätoivoissaan kätensä ylös ja sanoi: ’Ei se onnistu. Ehkä sadan vuoden kuluttua, muttei ikinä minun aikanani.’ Marie vastasi hänelle määrätietoisena: ’On sääli, jos se vie sata vuotta, mutta minä en lakkaa tekemästä työtä sen eteen niin kauan kuin elän.’”³ Lopulta hän onnistui, ja syöpäpotilaat ovat hyötyneet suuresti hänen sinnikkyydestään.

Sinnikkyyttä osoittavat ne, jotka kulkevat eteenpäin, vaikka jatkaminen on rankkaa, jotka eivät luovuta silloinkaan, kun muut sanovat: ”Ei se onnistu.” Vuonna 1864 ensimmäinen presidenttikunta lähetti apostolit Ezra T. Bensonin ja Lorenzo Snow’n sekä vanhin Alma Smithin ja vanhin William W. Cluffin lähetystyöhön Havaijin saarille. Honolulusta he matkustivat pikkuveneellä pieneen Lahainan satamaan. Heidän lähestyessään riuttaa aallokko oli korkea, ja suuri aalto iskeytyi venettä päin kuljettaen sen noin 50 metrin päähän ja jätti sen aallonpohjaan kahden valtavan aallon väliin. Kun toinen aalto iski, vene kellahti kumoon meren kuohuihin.

Rannalla olleet ihmiset ottivat pelastusveneen ja poimivat merestä kolme veljeä, jotka uivat uponneen veneen lähellä. Mutta veli Snow’sta ei näkynyt jälkeäkään. Tyrskyihin tottuneet havaijilaiset uivat joka suuntaan häntä etsien. Lopulta yksi heistä tunsi jotakin vedessä, ja he vetivät veli Snow’n pinnalle. Hänen ruumiinsa oli jäykkä ja hän näytti kuolleelta, kun he nostivat hänet veneeseen.

Vanhin Smith ja vanhin Cluff asettivat veli Snow’n ruumiin poikittain syliinsä ja antoivat hänelle hiljaa siunauksen pyytäen Herraa säästämään hänen henkensä, että hän voisi palata kotiinsa perheensä luokse. Kun he saapuivat rantaan, he kantoivat veli Snow’n rannalla olevien tyhjien tynnyreiden luokse. He asettivat hänet yhden sellaisen päälle vatsalleen ja kierittelivät häntä edestakaisin saadakseen hänen nielemänsä veden tulemaan ulos.

Kun vanhimmat olivat tehneet niin jonkin aikaa ilman elonmerkkiäkään, sivustakatsojat sanoivat, ettei hänen puolestaan voinut enää tehdä mitään. Mutta päättäväiset vanhimmat eivät antaneet periksi. Niinpä he rukoilivat taas luottaen rauhallisina, että Herra kuulisi heidän rukouksensa ja vastaisi niihin.

He saivat innoitusta tehdä jotakin tuohon aikaan melko epätavallista. Toinen heistä asetti suunsa veli Snow’n suulle yrittäen puhaltaa ilmaa hänen keuhkoihinsa, vuorotellen puhaltaen ja imien ilmaa ulos, matkien luonnollista hengitystä. He jatkoivat sinnikkäästi vuorotellen, kunnes he onnistuivat täyttämään hänen keuhkonsa ilmalla. Vähän myöhemmin he huomasivat heikkoja elonmerkkejä. ”Pieni silmien värähdys, kun ne olivat siihen asti olleet avoimet ja kuolleen kaltaiset, ja hyvin pieni korina kurkussa olivat ensimmäisiä merkkejä palaavasta elämästä. Ne voimistuivat voimistumistaan, kunnes taju palasi kokonaan.” Sinnikkyydellään ja armollisen Sallimuksen avulla kaikki neljä Herran palvelijaa selviytyivät hengissä ja saivat suorittaa lähetystyönsä loppuun.⁴

Vanhin Snow’sta tuli myöhemmin kirkon presidentti. Palvellessaan tuossa virassa hän vakautti kirkon varat kannustamalla jäseniä maksamaan kymmenyksensä ja uhrilahjansa.

Teitä veljiä kiinnostaa varmaankin kuulla, että tämän kertomuksen Alma Smith oli se poika, jota ammuttiin Haun’s Millissä lonkkaan, jolloin hänen lonkkanivelensä ja nivelkuoppa tuhoutuivat. Hänen äitinsä hoiti tuota kauheaa vammaa jollakin voiteella ja sai innoitusta pitää hänet makuullaan vatsallaan viisi viikkoa. Puuttuvan nivelen ja nivelkuopan tilalle kasvoi joustavaa rustoa niin että poika kykeni paitsi elämään normaalisti myös palvelemaan lähetyssaarnaajana Havaijissa sekä palvelemaan kirkossa koko elämänsä ajan.⁵

Meidän myöhempien aikojen profeettamme ovat kaikki esimerkkejä päättäväisyydestä pappeudessa, rukouksessa ja työnteossa. Joseph Smithin sinnikkyys teki mahdolliseksi kaiken palautuksen. Häneen suhtauduttiin koko hänen elämänsä ajan halveksivasti ja ivaten – siitä lähtien kun hän kertoi ensimmäisestä näystä erään tunnetun uskontokunnan saarnaajalle. Mutta hän ei horjunut koskaan, ja hän jätti meille vankkumattoman todistuksensa:

”Olin tosiaankin nähnyt valon, ja tuon valon keskellä näin kaksi Persoonaa, ja he todella puhuivat minulle; ja vaikka minua vihattiin ja vainottiin siksi, että olin sanonut nähneeni näyn, se oli kuitenkin totta; – – minä olin nähnyt näyn; tiesin sen, ja minä tiesin, että Jumala tiesi sen, enkä voinut sitä kieltää enkä uskaltanutkaan sitä tehdä.”⁶

Brigham Youngin elämä oli sinnikkyyden perikuva. Hän oli aina uskollinen ja määrätietoinen. Joseph Smithin kuoleman jälkeen hänellä oli rohkeaa päättäväisyyttä viedä 60 000 ihmistä mukavista kodeistaan ja tuottavilta tiluksiltaan karuun erämaahan. Tämä suuri muutto on vertaansa vailla nykyajan historiassa. He tulivat vankkureilla, jalkaisin, käsikärryjä vetäen. Hän ja hänen seuraajansa saivat erämaan puhkeamaan kukkaan.

Ensimmäisessä lehdistötilaisuudessa, jossa presidentti Gordon B. Hinckley vuonna 1995 esiteltiin lehdistölle kirkon presidenttinä, häneltä kysyttiin, mikä olisi hänen toimintansa keskipisteenä. Hän vastasi: ”Jatkaa työtä. Aivan. Meidän teemamme on jatkaa sitä suurta työtä, jota meidän edeltäjämme ovat edistäneet.”⁷ Se on suurenmoinen tehtävä meille kaikille. Meidän tulee jatkaa ja kestää loppuun asti.

Yksi presidentti Hinckleyn toimikauden suurenmoisista saavutuksista on ollut hänen tavaton sinnikkyytensä temppelien rakentamisessa. Sen jälkeen kun hänestä tuli kirkon presidentti, 87 temppeliä on vihitty tai vihitty uudelleen tai ilmoitettu rakennettavaksi. Tämä huomattava saavutus temppelien rakentamisessa on vertaansa vailla koko maailmanhistoriassa. Temppeleillä on suuri hyvää aikaansaava vaikutus, ja ne ovat yhä suurempana siunauksena maailmassa. Kuten presidentti George Q. Cannon on sanonut: ”Jokainen peruskivi, joka muurataan temppeliä varten, ja jokainen temppeli, joka valmistuu Herran käskyn mukaan, joka on ilmoitettu Hänen pyhälle pappeudelleen, vähentää Saatanan valtaa maan päällä ja lisää Jumalan ja jumaluuden voimaa, siirtää taivaita valtavalla voimalla meidän hyväksemme, pyytää ja kutsuu meidän päällemme iankaikkisten Jumalien siunauksia sekä niiden, jotka asuvat heidän luonaan.”⁸

Jokaisen meistä tulee palvella uskollisesti ja uutterasti pappeustehtävissämme päiviemme loppuun saakka. Jotkut saattavat pohtia: ”Kuinka pitkään minun on oltava kotiopettaja?” Vastaukseni on, että kotiopettajana oleminen on pappeustehtävä. Kotiopettajana palveleminen on etuoikeus niin pitkään kuin piispamme ja pappeusjohtajamme uskovat meidän kykenevän siihen. Jotkut meistä tunsivat veli George L. Nelsonin, tunnetun Salt Lake Cityssä asuneen lakimiehen, joka palveli piispana, vaarnanjohtajana ja patriarkkana. Hän oli täysin sitoutunut kirkossa. Hän oli kotiopettaja satavuotiaana. Hän sanoi siihen aikaan: ”Pidän kotiopettajana olemisesta. Toivon voivani olla aina kotiopettaja.”⁹ Hän kuoli 101-vuotiaana ja oli uskollinen loppuun asti.

Herra edellyttää, että ne, jotka haluavat tulla kastetuksi kirkkoon, päättävät lujasti palvella Häntä loppuun asti.¹⁰ Presidentti Joseph Fielding Smith sanoi 94-vuotiaana: ”Olen koko ikäni yrittänyt tehdä parhaani pappeustehtävässä, ja toivon voivani kestää loppuun tässä elämässä ja nauttia uskollisten pyhien toveruudesta tulevassa elämässä.”¹¹Kuten Herra sanoi, jos aiomme olla Hänen opetuslapsiaan, meidän täytyy pysyä uskollisena Hänen sanalleen.¹²Herra on siunannut kirkkoa ja sen jäseniä huomattavin tavoin heidän uskollisuutensa ja sinnikkyytensä ansiosta. Todistan pappeuden pyhän työn jumalallisuudesta, ja teen sen Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.