Tärkein ominaispiirteemme
Jumalan pappeus – – on Jumalan tosi kirkolle yhtä välttämätön kuin sille ainutlaatuinenkin.
Miltei 70 vuotta sitten presidentti David O. McKay, joka palveli siihen aikaan neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa, esitti seuraavan kysymyksen yleiskonferenssiin kokoontuneelle yleisölle: ”Jos jokaista [teitä] pyydettäisiin tällä hetkellä esittämään yhdellä lauseella – – Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon tärkein ominaispiirre, mikä olisi teidän vastauksenne?”
”Minun vastaukseni”, hän jatkoi, ”olisi – – suoran ilmoituksen kautta annettu jumalallinen valtuus.”1
Se jumalallinen valtuus on tietenkin pyhä pappeus.
Presidentti Gordon B. Hinckley on lisännyt oman todistuksensa sanoessaan: ”[Pappeus] on ihmisille suotu jumalallinen valtuus, joka eroaa kaikista muista voimista ja valtuuksista maan päällä. – – Se on ainoa voima maan päällä, joka ulottuu kuoleman verhon tuolle puolen. – – Ilman sitä kirkko voisi olla olemassa vain nimellisesti, [kirkosta] puuttuisi valtuus toimia Jumalan asioissa.”2
Vasta neljä viikkoa sitten presidentti Faust sanoi BYU:n opiskelijoille heidän hartaustilaisuudessaan: ”[Pappeus] panee kirkon kaikki toiminnot alulle ja johtaa niitä. Ilman pappeuden avaimia ja valtuutta ei olisi kirkkoa.”3
Aloitan tänä iltana näistä kolmesta lyhyestä lainauksesta (joihin voisi lisätä kymmeniä muitakin) korostaakseni painokkaasti vain yhtä seikkaa: että Jumalan pappeus avaimineen, toimituksineen, jumalallisine alkuperineen ja kykyineen sitoa taivaassa se, mikä on sidottu maan päällä, on Jumalan tosi kirkolle yhtä välttämätön kuin sille ainutlaatuinenkin, ja että ilman sitä ei olisi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoa.
Tänä juhlavuonna, jolloin vietämme profeetta Joseph Smithin syntymän 200-vuotisjuhlaa ja kirkon järjestämisen 175-vuotisjuhlaa, haluan lisätä oman todistukseni – ja ilmaista ikuisen kiitollisuuteni – pyhän pappeuden palauttamisesta, tästä pyhästä etuoikeudesta, tästä ylivoimaisesta lahjasta ja sen merkityksestä elämäämme verhon kummallakin puolen.
Kun Vapahtaja kuolevaisuudessa palvellessaan perusti kirkkonsa, Hän ilmaisi selvästi pappeuden tehtävän välttämättömyyden ajan ja iankaikkisuuden yhdistämiseksi. Vanhimmalle apostolilleen Pietarille Hän sanoi: ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.”4 Kuusi päivää myöhemmin Hän vei Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen mukanaan korkealle vuorelle, missä Hänen ulkomuotonsa muuttui ja Hänet kirkastettiin heidän edessään. Sitten ilmestyi kirkastettuina myös profeettoja aikaisemmilta taloudenhoitokausilta, mukaan luettuina ainakin Mooses ja Elias5, ja he antoivat eri avaimia ja voimia, joita heillä kullakin oli hallussaan.
Valitettavasti nämä apostolit pian surmattiin tai otettiin muulla tavoin pois maan päältä, ja heidän pappeuden avaimensakin otettiin heidän mukanaan, mikä johti siihen, ettei ihmislasten keskuudessa ollut pappeutta eikä jumalallista valtuutta yli 1 400 vuoteen. Mutta siihen nykypäivän ihmeeseen ja ihmeelliseen historiaan, jota juhlimme tänä iltana, kuuluu niiden samojen varhaisten taivaallisten sanansaattajien paluu meidän aikanamme ja niiden samojen voimien palauttaminen, jotka heillä oli, koko ihmiskunnan siunaamiseksi.
Toukokuussa 1829 kääntäessään Mormonin kirjaa Joseph Smith huomasi viittauksen kasteeseen. Hän keskusteli asiasta kirjurinsa Oliver Cowderyn kanssa, ja nämä kaksi rukoilivat vilpittömästi Herraa tämän asian vuoksi. Oliver kirjoitti: ”Meidän sielumme johdatettiin voimalliseen rukoukseen, tietääksemme, kuinka voisimme saada kasteen ja Pyhän Hengen siunaukset. – – Me tavoittelimme uutterasti – – pyhän pappeuden valtuutta ja voimaa toimia siinä.”6
Vastauksena tuohon voimalliseen rukoukseen Johannes Kastaja tuli ja palautti Aaronin pappeuden avaimet ja voimat, jotka on annettu tämäniltaisen yleisön joukossa oleville nuorille miehillemme. Muutama viikko myöhemmin Pietari, Jaakob ja Johannes tulivat takaisin palauttamaan Melkisedekin pappeuden avaimet ja voimat, mukaan lukien apostolin tehtävän avaimet. Sitten kun oli rakennettu temppeli, johon voisi tulla muita taivaallisia sanansaattajia, huhtikuun 3. päivänä 1836 avautui ilmestys, joka oli nykypäivän vastine sille, mitä tapahtui aikaisemmin Kirkastusvuorella, ja joka oli osa sitä, mitä presidentti Hinckley kerran kutsui ”Kirtlandin ilmoitusvyöryksi”, jossa itse Vapahtaja sekä Mooses, Elias ja Elia ilmestyivät kirkkaudessa profeetta Joseph Smithille ja Oliver Cowderylle ja antoivat näille miehille kukin oman taloudenhoitokautensa avaimet ja voimat. Tuo käynti päättyi sitten tähän jylisevään julistukseen: ”Sen tähden tämän taloudenhoitokauden avaimet on annettu teidän käsiinne.”7
Ei ihme, että profeetta Joseph sisällytti noihin ytimekkäisiin ja vaikuttaviin uskonkappaleisiimme seuraavaa: ”Me uskomme, että saarnatakseen evankeliumia ja suorittaakseen sen toimituksia miehen täytyy olla Jumalan kutsuma profetian kautta ja niiden kätten päällepanemisella, joilla on toimivalta.”8 Jumalallisen valtuuden kautta toimiminen edellyttää selvästi muutakin kuin vain yhteistä sopimusta. Sitä ei voi saada opiskelemalla teologiaa tai seurakunnan toimeksiannosta. Ei, valtuutetussa Jumalan työssä täytyy olla suurempi voima kuin se, mikä jo on ihmisillä kirkonpenkissä tai kaduilla tai pappisseminaareissa – minkä tosiseikan monet vilpittömät uskontoa etsivät olivat tienneet ja avoimesti tunnustaneet sukupolvien ajan ennen palautusta.
On totta, että siihen aikaan oli joitakuita harvoja, jotka eivät halunneet pappiensa väittävän, että heillä oli jumalallinen valtuus, mutta useimmat ihmiset kaipasivat Jumalan hyväksymää pappeutta ja olivat turhautuneita sen suhteen, mistä voisivat sellaisen löytää.9 Siinä hengessä ilmoituksen ja Joseph Smithin kautta tapahtuneen pappeuden palauttamisen olisi pitänyt tuoda helpotusta vuosisatoja kestäneeseen ahdistukseen niissä, jotka tunsivat samaa kuin mitä kuuluisa Charles Wesley uskalsi sanoa. Kun hänen kuuluisampi veljensä John päätti asettaa papinvirkaan ilman siihen annettua valtuutta, Charles teki kirkollisen eron hänestä kirjoittamalla hymyillen:
Niin helposti piispoja värkätään
päähänpistoista ihmisten:
pani kätensä päälle Coken pään,
Wesley, vaan hänenpä ken?10
Vastaten tuohon haastavaan kysymykseen me Jeesuksen Kristuksen palautetussa kirkossa voimme jäljittää pappeuden seuraannon, jonka mukaan valtuus on annettu seurakunnan uusimmalle diakonille, häntä johtavalle piispalle ja meitä kaikkia johtavalle profeetalle. Tuo seuraanto jatkuu yhtäjaksoisena ketjuna enkelisanansaattajiin, jotka tulivat itse Jumalan Pojan luota hallussaan tämä vertaansa vailla oleva lahja taivaasta. Ja voi, kuinka me tarvitsemmekaan sen siunauksia – niin kirkkona kuin yksilöinä ja perheinä kirkon piirissä. Esitän yhden esimerkin.
Puhuin aiemmin Kirtlandin aikakaudesta kirkon historiassa. Vuodet 1836–1837 olivat vaikeampia kuin nuori kirkko oli koskaan kohdannut – taloudellisesti, poliittisesti ja sisäisesti. Kaiken sen paineen keskellä Joseph Smith sai merkittävän profeetallisen innoituksen lähettää joitakuita kyvykkäimmistä miehistään (lopulta koko kahdentoista apostolin koorumin) ulkomaille lähetystyöhön. Se oli rohkea, innoitettu toimenpide, joka lopulta pelasti kirkon sen ajan vaaroilta, mutta sillä hetkellä se laski raskaita taakkoja pyhien harteille – se oli raskasta niille, jotka matkustivat pois ja kenties vieläkin raskaampaa niille, jotka jäivät kotiin.
Lainaan vanhin Robert B. Thompsonin sanoja:
”Koska oli koittanut päivä, jolloin vanhimpien oli määrä lähteä Englantiin, minä [pysähdyin] veli [Heber C.] Kimballin talon luo varmistaakseni, milloin hän aloittaisi [matkansa], sillä suunnittelin saattavani häntä parin kolmen sadan mailin verran aikoen työskennellä Kanadassa sinä kautena.
Oven ollessa osittain auki astuin sisään, ja minut pysäytti eteeni ilmestyvä näkymä. Olisin lähtenyt pois ajatellen häiritseväni, mutta tunsin olevani kuin paikoilleen naulittu. Isä vuodatti sieluaan – – [Jumalalle anoen], että – – Hän, joka ’huolehtii varpusista ja ruokkii nuoret korpit, kun ne kirkuvat’, täyttäisi hänen vaimonsa ja pienokaistensa tarpeet hänen poissa ollessaan. Sitten hän patriarkkojen tavoin ja virkansa puolesta asetti kätensä yksitellen heidän päänsä päälle ja jätti heidän päälleen isän siunauksen, – – uskoen heidät Jumalan hoivaan ja suojelukseen siksi aikaa, kun hän olisi saarnaamassa evankeliumia vieraassa maassa. Hänen antaessaan [niitä siunauksia] hänen äänensä miltei hukkui [hänen] ympärillään olevien nyyhkytyksiin, [lasten,] jotka [yrittivät nuoruutensa voimin olla vahvoja mutta joiden oli hyvin vaikeaa tehdä niin].– – Hän jatkoi, mutta hänen sydämensä oli liikuttunut liian syvästi, jotta hän olisi pystynyt siihen keskeytyksettä. – – Hänen täytyi ajoittain pitää tauko, kun – – suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen osoituksena niistä tunteista, joita oli hänen rinnassaan. Minun sydämeni ei jaksanut hillitä itseään”, veli Thompson sanoi. ”Itkin vastoin tahtoani ja liitin omat kyyneleeni heidän kyyneliinsä. Samanaikaisesti tunsin kiitollisuutta siitä, että sain etuoikeuden katsella sellaista näkymää.”11
Tuo näkymä on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa koettu tavalla tai toisella yhä uudelleen, tuhansia kertoja, satoja tuhansia kertoja – pelko, tarve, kutsu, vaara, sairaus, onnettomuus, kuolema. Olen ollut mukana sellaisissa hetkissä. Olen nähnyt Jumalan voiman ilmenevän kodissani ja palvelutehtävässäni. Olen nähnyt pahaa nuhdeltavan ja luonnonvoimia hallittavan. Tiedän, mitä tarkoittaa saada vaikeuksien vuoret siirtymään ja uhkaava Punainenmeri jakautumaan kahtia. Tiedän, mitä tarkoittaa, että tuhon enkeli ”kulkee heidän ohitseen”.12 Se, että olen saanut valtuuden ja että olen käyttänyt pyhän pappeuden voimaa Jumalan Pojan järjestyksen mukaan13, on minulle ja perheelleni suurin siunaus, mitä voisin koskaan toivoa tässä maailmassa. Ja se on viime kädessä pappeuden merkitys arkipäivän termein ilmaistuna – sen vertaansa vailla oleva, päättymätön, jatkuva kyky siunata.
Kiitollisena niistä siunauksista yhdyn teidän sekä elävien ja kuolleiden kuoron lauluun tänä juhlavuonna: ”Kunnia miehelle, ken tuntea sai Herran!”14 Ja sai tuntea Aadamin, Gabrielin, Mooseksen ja Moronin, Eliaan, Elian, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen, Johannes Kastajan sekä monia muita.15 Todellakin, ”Voideltu profeetta hän on Jeesuksen”.16 Me nuoret ja vanhat, pojat ja miehet, isät ja pojat – vaalikaamme sitä pappeutta, joka palautettiin hänen kauttaan, niitä pappeuden avaimia ja toimituksia, joiden kautta jumaluuden voima yksin ilmaistaan ja jota ilman sitä ei voida ilmaista.17 Todistan pappeuden palauttamisesta ja siitä, että pappeus on aina ollut Jumalan tosi kirkon välttämätön ominaispiirre. Hänen nimessään, jonka pappeus se on, Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.