Opetus kunnioituksesta
Artikkelista ”Primary Days”, Ensign, huhtikuu 1994, s. 65–68.
Olin pieni poika suuren lamakauden aikaan. Muistan, että lapset pitivät kalosseja, koska heillä ei ollut kenkiä, ja olivat nälkäisiä, koska heillä ei ollut ruokaa. Ne olivat vaikeita aikoja.
Synkeyden keskellä loisti kirkas toivon valo – Alkeisyhdistys. Olin 10-vuotias. Minulla oli erinomainen opettaja. Muistelen tuota vuotta hienoimpana vuotenani Alkeisyhdistyksessä, ja minun on sanottava, että se johtui ihanasta opettajastani. Se ei johtunut siitä, että pojat hänen luokassaan olisivat olleet erityisen valistuneita tai epätavallisen hyvin käyttäytyviä. Päinvastoin.
Poikien naurun ja tyttöjen juttelun täytyi olla toisinaan mitä häiritsevintä Alkeisyhdistyksemme johtohenkilöille.
Kun me kerran lähdimme kappelista luokkiimme, huomasin, että Alkeisyhdistyksen johtajamme jäi jälkeen. Pysähdyin tarkkailemaan häntä. Hän istui ihan yksin ensimmäisessä penkkirivissä, otti nenäliinansa ja alkoi itkeä. Menin hänen luokseen ja sanoin: ”Sisar Georgell, älä itke.”
Hän sanoi: ”Minä olen surullinen.”
Kysyin: ”Mikä hätänä?”
Hän sanoi: ”En pysty pitämään polunraivaajia kurissa.* Autatko minua?”
Tietenkin vastasin: ”Kyllä.”
Hän sanoi: ”Voi, olisi ihanaa, Tommy, jos auttaisit.”
En tiennyt silloin, että minä olin yksi niistä, jotka olivat saaneet hänet itkemään. Hän oli tehokkaasti värvännyt minut avukseen, jotta kunnioitus Alkeisyhdistyksessämme kohenisi. Ja se koheni.
Aloita tästä
Kuvitus Dilleen Marsh; Heinrich Hofmannin teos Kristuksen kuva, C. Harrison Conroy Co:n luvalla