Kiusaajan parempi puoli
Minun oli kohdattava hänet mutta miten?
Kun on 12-vuotias, elämä on riittävän rankkaa. Kun ei ole enää lapsi eikä vielä teini-ikäinenkään, on vaikea tietää, kuka todella on. Kaiken tuon tuntemani epävarmuuden keskellä vanhempani ilmoittivat, että muuttaisimme pieneen kaupunkiin kukkulan toiselle puolen. Muuttomatkaa oli vain muutamia kilometrejä, mutta minusta se vei maailman ääriin.
Olin kasvanut 30 000 asukkaan esikaupungissa. Olin kävellyt kouluun. Leikkikenttä ja nuorisokeskus olivat olleet korttelin päässä kotoa. Ja olin käynyt elokuvissa joka lauantai.
Uusi kotipaikkamme oli erilainen. Se oli 6 000 asukkaan maaseutukaupunki – ja aikoi pysyäkin sellaisena. Kouluun oli matkaa puolitoista mailia (2,4 km), ja minun oli kuljettava bussilla. Leikkikenttääni olisivat lähellä olevat metsät ja kukkulat. Lauantai-iltapäivän elokuvista tulisi vain harvinaista herkkua.
Muutto sinänsä ei ollut hullumpi juttu. Olin seikkailunhaluinen ja pidin uuden tutkimisesta. Mutta minulla oli vaikeuksia sopeutua kouluun. Muut oppilaat olivat kaikki kasvaneet yhdessä, ja minä olin ulkopuolinen. Tilannetta pahensi vielä se, etten salannut tunteitani ja olin helppo kohde kiusaajille.
Yksi pahimmista kiusaajista, jonka kanssa minun oli selvittävä, oli Tracy. Se ei olisi ollut niin kamalaa, ellei Tracy olisi ollut tyttö.
Olin aiemmin joutunut selviytymään kiusaavista pojista. Heidät joko kohtasi tai heitä oppi välttelemään. Mutta Tracy tuntui olevan kaikkialla: käytävässä, ruokalassa, samoilla tunneilla. Hän osasi loukata niin, että tuntui kuin hajoaisi kappaleiksi. Pelkäsin hänen näkemistään missä tahansa.
Koska näytti siltä, etten kykenisi välttelemään häntä, minun oli kohdattava hänet, mutten tiennyt miten. Eräs kirkossa kuulemani puhe muutti tilanteen. En muista, kuka puheen piti, mutta muistan, mitä hän sanoi. Puhuja puhui siitä, miten tulla toimeen vaikeiden ihmisten kanssa. Hän sanoi: ”Ellette voi voittaa heitä, yrittäkää rakastaa heidät kuoliaaksi.” Hän sai seurakunnan nauramaan, mutta minä ajattelin sitä pitkän aikaa. Viimein päätin, mitä tekisin Tracyn kanssa. Minä ”tukehduttaisin hänet ystävällisyyteen”.
Aloin etsiä Tracya seuraavana päivänä. Kun näin hänet, sanoin: ”Tracy, näytät kivalta.” Hän näytti järkyttyneeltä ja mutisi kiitoksen ohittaessamme toisemme käytävässä. Jatkoin samaa rataa. Joka kerta hänet nähdessäni lausuin hänelle jonkin kohteliaisuuden ennen kuin hän ehti sanoa mitään. Loukkaukset loppuivat, ja sain vähän rauhaa elämääni.
Muutamaa kuukautta myöhemmin kouluvuosi oli päättymässä. Yhtenä viimeisistä toiminnoista oli liikuntasalissa koulutuntien aikana järjestetyt tanssit. Menin sinne mutten aikonut pyytää ketään tytöistä tanssimaan. Rehellisesti sanottuna en ollut koskaan aiemmin pyytänyt tyttöä tanssimaan. Mutta sitten luokseni tuli yksi tyttö ja pyysi minua tanssimaan.
Järkytyin nähdessäni, että se oli Tracy. Suostuin, ja menimme lattialle. Kun kappale oli ohi, sanoin: ”Kiitos”, ja Tracy meni matkoihinsa.
En koskaan enää nähnyt häntä. Hän muutti jonnekin muualle sinä kesänä. Toivon, että hän sopeutui uuteen kouluunsa helpommin kuin minä. Mutta sinä päivänä opin, että suunnitelmani oli toiminut. Sieltä, missä oli ollut vihollinen, olin löytänyt ystävän.
Kuvitus Gregg Thorkelson