Puolustus
Kunpa vain osaisin selittää, miksi en koskaan käynyt juhlimassa.
”Miksi et koskaan tule mukaan?” tyttö huusi. ”Etkö halua kuulua ryhmäämme?”
Oli loppukevät ja koulu päättyisi kohta. Välitunneilla pelasimme jalkapalloa ulkona, ja minä olin maalivahti. Maalivahtina olin tottunut väistämään ja torjumaan hyökkäyksiä, jotka tulivat kentältä. Tämä peli oli kuitenkin erilainen, koska minun oli väisteltävä ja torjuttava myös laidoilta tulevia hyökkäyksiä.
Vastapuolen joukkueen hyökkäysten välissä minua kuulusteli pari luokallani olevaa tyttöä, jotka seisoivat kentän reunassa. Olisin mielihyvin suostunut toisen joukkueen vapaaseen laukaisukilpailuun, jos sillä olisin välttänyt tyttöjen kysymykset, mutta sinä päivänä minulla ei ollut juuri onnea.
”No miksi et ikinä tule juhliimme?” tyttö jatkoi. ”Etkö halua pitää vähän hauskaa?”
”Vai vähän hauskaa!” ajattelin. Juhliminen luokkatoverieni kanssa, typerien pelien pelaaminen ja joutuminen tukaliin tilanteisiin ei ollut minun käsitykseni hauskanpidosta. Pysyttelin mieluummin kotona.
”Me kaikki yritämme tutustua toisiimme paremmin, etkä sinä ole koskaan paikalla”, tuli uusi hyökkäys laidalta.
”Se on totta!” sanoin. Ja olisin selittänyt syynkin, jos minusta olisi tuntunut, että hän ja muut olisivat todella halunneet ymmärtää. Mutta epäilin sitä. Kuinka he voisivat? Olin ainoa myöhempien aikojen pyhä koulussani, eikä yksikään heistä tiennyt paljoakaan kirkosta tai sen tasovaatimuksista.
”Etkö pidä yhdestäkään tytöstä meidän luokalla?” tyttö kysyi.
”Ei kyse ole siitä, ettenkö pitäisi”, vastasin. ”Tuntisin vain oloni vaivaantuneeksi.”
”Mutta miksi?” hän uteli.
Joukkueeni oli juuri menettänyt pallon, ja kaikki pelaajat juoksivat nyt minun suuntaani.
”Miksi tuntisit olosi vaivaantuneeksi?” hän jatkoi utelemista.
Kun katseeni keskittyi lähestyvään palloon, kaikki näytti tapahtuvan kuin hidastettuna. Tytön ääni oli ainoa, mitä kuulin, ja korvissani kaikui koko ajan jatkuva ”miksi”, ”miksi”. Vastapuolen pelaaja oli valmis laukaisemaan, ja saatoin nähdä, että pallo osuisi minuun lujaa. Mutta minä olin valmis. Hän potkaisi pallon, ja kovalla läiskäyksellä se kimposi käsistäni. ”Jes! Jälleen yksi hyökkäys onnistuneesti torjuttu”, ajattelin virnistäen. Sieppasin pallon ja heitin sen kentälle joukkuetovereilleni ja käännyin sitten katsomaan toisia vastapuolellani olevia.
”No?” tyttö tivasi.
Sydämeni pamppaili yhä pelin jännityksestä. ”Syy, miksi en tule juhliinne, on…”, aloitin, mutta pysähdyin sitten hetkeksi miettimään.
”On mikä?” hän kysyi hieman tuskastuneena.
Katsoin jälleen kentälle ja näin vastapuolen pelaajien lähestyvän nopeasti. Sydämeni alkoi jyskyttää kiivaammin, ja tiesin, että minun oli sanottava sanottavani loppuun. ”On se, että säästän itseäni aivan erityiselle ihmiselle!” suustani livahti.
”Mitä!” hän huudahti.
Vastapuolen pelaajia oli joka puolella, ja huomioni keskittyi jälleen peliin. Pallo lensi ujeltaen ilman halki läpäisten puolustukseni. Toinen joukkue hurrasi, ja tytöt seisoivat siellä nauramassa.
”Säästät itseäsi erityiselle ihmiselle”, tyttö kikatti. ”Mikä hänen nimensä on?”
Minua nolotti. Vaikka minulla ei ollut mielessä ketään erityistä, tiesin silti, että jonakin päivänä tapaisin tulevan vaimoni ja minun piti olla kelvollinen viemään hänet temppeliin. Siksi en käynyt heidän juhlissaan.
Kämmeniäni kihelmöi yhä ja sydämeni hakkasi, kun kävelin myöhemmin kotiin, mutta kasvoillani oli silti hienoinen hymy. Olin ehkä kokenut sinä päivänä kentällä nöyryytyksen, mutta lähdin pois tuntien itseni voittajaksi.
Kuvitus Sal Velluto