Me kaikki ollaan kenkiä
”Sillä Herra Jumala valaisee ymmärryksen, sillä hän puhuu ihmisille heidän kielensä mukaisesti, jotta he ymmärtäisivät” (2. Nefi 31:3).
Lapset Ryanin uuden kodin naapuristossa olivat kotoisin eri puolilta maailmaa: Australiasta, Egyptistä, Englannista, Intiasta, Kanadasta, Kuwaitista, Meksikosta, Saudi-Arabiasta, Skotlannista, Vietnamista ja Yhdysvalloista.
Ryanista oli ollut hämmästyttävää tavata niin monista paikoista tulleita ihmisiä, mutta hän huomasi, että joskus lapset leikkivät puistossa vain niiden lasten kanssa, jotka puhuivat samaa kieltä. Ryan ei voinut ymmärtää, mikseivät kaikki halunneet leikkiä yhdessä riippumatta siitä, mistä he olivat kotoisin tai mitä kieltä he puhuivat. Joskus yhdestä maasta kotoisin olevat lapset olivat ilkeitä toisesta maasta kotoisin oleville lapsille. Se suretti Ryania.
Ryan mietti, mitä hän voisi tehdä, mutta oli vaikeaa keksiä mitään. Hän ei voinut vain käskeä kaikkia olemaan ystäviä – koska lapset puhuivat niin monia eri kieliä, he eivät ymmärtäisi.
Kerran Ryanin perhe oli kävelemässä kadulla. Ulkona oli poikia, jotka olivat olleet ilkeitä. Yhdellä heistä oli käsissään jalkapallo. Ryankin piti jalkapallon pelaamisesta. Ryan kokosi rohkeutensa ja meni poikien luo. Hän osasi muutaman sanan poikien puhumaa kieltä, ja he osasivat vähän hänen kieltään. Ryania ja poikia alkoi hymyilyttää ja naurattaa, kun he yrittivät puhua eri kieliä. Sitten Ryan osoitti jalkapalloa. ”Haluatteko pelata jalkapalloa minun kanssani?” hän kysyi hitaasti toivoen, että pojat ymmärtäisivät. Hän hymyili oikein leveästi.
Pojat katsoivat häntä ja sitten toisiaan. He juttelivat hetken, mutta Ryan ei ymmärtänyt sanoja. Sitten he katsoivat taas Ryania ja nyökkäsivät. Ryan virnisti, ja yhdessä he juoksivat läheiseen puistoon. Ryan viittoili ystävilleen, jotka puhuivat englantia, ja vähän ujoina nämäkin tulivat heidän luokseen. Yksi pojista laski jalkapallon maahan, ja peli alkoi.
Vähän myöhemmin Ryan piti pienen tauon ja pinkaisi kotiin juomaan.
”Miten siellä ulkona sujuu?” äiti kysyi.
”Hienosti!” Ryan vastasi. ”Juttu on tällä tavalla, äiti. Me kaikki ollaan kenkiä!”
”Kenkiä?” äiti ihmetteli.
”Niin. Me kaikki ollaan erilaisia, mutta meillä kaikilla on jalassa kengät – eikä jalkapallon pelaamiseen muuta tarvitakaan.”
”Hyvä havainto”, äiti sanoi. ”Te olette kaikki taivaallisen Isän lapsia ja olette enemmän samanlaisia kuin uskottekaan.”
Ryan heilautti kättään juostessaan ulos ovesta pelaamaan uusien ystäviensä kanssa.
Sen päivän jälkeen naapuriston lapset menivät joka torstai puistoon pelaamaan yhdessä jalkapalloa. Sillä ei ollut väliä, mitä kieltä he puhuivat tai mistä he olivat kotoisin – he kaikki olivat kenkiä, ja se riitti.
Kuvitus John Zamudio