Osa jotakin ihmeellistä
Myöhäiskeväällä 1967 seurakuntaamme pyydettiin valitsemaan 16 nuorta tanssimaan koko kirkon kattavassa tanssifestivaalissa. Pienelle maaseutukaupungillemme Idahossa se merkitsi seikkailua. Festivaali pidettäisiin valtavalla Utahin yliopiston stadionilla tuhansien katsojien edessä. En ollut mikään tanssija ja olin vastahakoinen ensimmäisissä harjoituksissamme, mutta aloin pian nauttia yhdessäolosta hyvien nuorten miesten ja naisten kanssa valmistautuessamme tanssifestivaaliin. Meitä motivoi ajatus matkustamisesta suureen Salt Lake Cityyn ja yöpyminen hotellissa, jossa oli uima-allas.
Saavuimme Salt Lake Cityyn sovittuna päivänä ja aloimme pukeutua esitystämme varten. Tajusin äkkiä, ettei minulla ollut mustia housuja, joihin minun piti pukeutua seuratanssissamme. Ne olivat jääneet kotiin. Emme edes harkinneet housujen ostamista kaupasta, koska se olisi ollut liian kallista. En tiennyt, mitä tekisin.
Asia ratkesi, kun Nuorten Miesten johtajani veli Lowe tarjoutui lainaamaan minulle tummia housujaan. Kun vedin housut jalkaan, olin iloinen siitä, että ne olivat suunnilleen oikean pituiset. Huomasin kuitenkin pian, että minulla oli eräs ongelma: housut olivat useita senttejä liian suuret vyötäisiltä. ”Mitä minä teen?” ajattelin. Olin kiitollinen veli Lowen ystävällisyydestä, mutta minua nolotti todella paljon pitää suuria housuja. Veli Lowe ja ystäväni vakuuttivat, ettei kukaan tietäisi, koska housut peittyisivät suurimmaksi osaksi puvuntakkini alle ja voisin kuroa ne vyöllä tiukasti ylös.
Muistan yhä, miltä tuntui saapua stadionille ja nähdä kaikkialta ympäri maata saapuneita satoja nuoria miehiä ja nuoria naisia, joilla oli samat uskonkäsitykset ja sama vakaumus kuin minulla. Minulle oli suuri hetki kun oivalsin, kuinka tärkeä kirkko oli niin monille.
Kun tuli meidän vuoromme, siirryimme kentälle. Tanssin alkaessa tunsin kauhukseni suurten, pullistelevien housujen valuvan alaspäin. Ei ollut aikaa korjata tilannetta, sillä musiikki oli alkanut. Pulma lisäsi uusia askelia seuratanssikokemukseeni. Minun piti paitsi muistaa kaikki, mitä meille oli opetettu, myös keksiä muutamia uusia liikkeitä pitääkseni housuni ylhäällä. Toisinaan nämä askeleet kauhistuttivat lahjakasta tanssipariani, mutta ne pelastivat minut hankalammalta seuraukselta.
En ole koskaan unohtanut lyhyitä epävarmoja seuratanssihetkiäni. Mikä tärkeämpää, en ole koskaan unohtanut tunnetta, että olimme kaikki osa jotakin ihmeellistä – emme vain tanssifestivaalia – vaan palautettua kirkkoa ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumia.