Evankeliumi elämässäni
Yksi perheestä
Luulin, etten koskaan tuntisi seurakuntani jäsenten hyväksyvän minua – mutta huomasin olevani väärässä.
Kun olen tekemisissä muiden nuorten naimattomien aikuisten kanssa, olen pannut merkille, että joskus keskitymme helposti niin täysin siviilisäätyymme, ettemme kiinnitä huomiota ympärillämme oleviin. Kun esimerkiksi aloin käydä perheseurakunnassa enkä enää nuorten aikuisten seurakunnassa, uskoin ansaitsevani erityistä huomiota, sääliä ja huolenpitoa, koska olin naimaton. En ole vielä keksinyt tilannetta, jossa sellaisesta asenteesta olisi joskus ollut minulle jotakin hyötyä.
Ensimmäisenä vuotenani seurakunnassamme yllätyin siitä, että monet muutkin ajatukseni osoittautuivat harhaluuloiksi. Huomasin, että naimisissa olevat voivat olla ystäviä naimattomien kanssa ja että minä voin vaikuttaa ihmisten elämään. Jotkut äidit ovat innoissaan siitä, että joku ystävä käy heidän luonaan, kun heidän aviomiehensä on työssä tai hoitamassa kirkon tehtäviä. Vanhemmat ovat usein kiitollisia, kun joku aikuinen voi osoittaa yksilöllistä huomiota heidän lapsilleen, ja useimmat ovat hyvinkin halukkaita ”lainaamaan” lapsiaan elokuviin tai muihin toimintoihin.
Huomasin myös, etten ollut ainut ihminen, joka on yksin. Seurakuntalaisissa on niitä, joiden lapset ovat lentäneet pesästä tai jotka ovat eronneet tai jääneet leskeksi ja jotka myös kamppailevat omien ongelmiensa kanssa. Ja huolimatta uskostani siihen, että naimisissa olevat ovat onnellisempia, tapasin henkilöitä, jotka olivat joutuneet tekemisiin masennuksen, työttömyyden, vamman tai harhaan joutuneiden lasten kanssa. Ne, joilla on näitä vaikeuksia, arvostavat aina kuuntelevaa korvaa.
Nämä oivallukset ja ystävyydet eivät kuitenkaan syntyneet välittömästi. Ne vaativat aikaa ja vaivaa käydessäni jatkuvasti kirkon kokouksissa, palvellessani tehtävissä ja etsiessäni tilaisuuksia auttaa. Kun piispani pyysi minua opettamaan kuusivuotiaita, tunsin riittämättömyyttä. Ensimmäisen kuukauden jälkeen monet vanhemmat kuitenkin kiittivät minua sanoen, kuinka paljon heidän lapsensa nauttivat luokasta. Vielä nykyäänkin muutamat läheisimmistä ystävistäni seurakunnassa ovat noiden lasten perheiden jäseniä.
Yritän aina olla käytettävissä, kun seurakunnassa tarvitaan apua, mutta toisinaan olen itse ollut palvelun tarpeessa. Kun minun kerran ennen muuttoa piti maalata kotonani yksi huone, olin keskellä lopputenttejä ja minun oli vielä matkustettava muualle häihin. Mainitessani tästä tilanteesta eräälle sisarelle seurakunnassa hän sanoi minulle, että hän kokoaisi muutamia muita sisaria ja he maalaisivat huoneen. Heidän palveluksensa säästi minulta paljon aikaa ja rahaa.
Seurakuntamme jäsenet eivät tunnu määrittelevän minua siviilisäätyni perusteella, koska minä itse en määrittele itseäni niin. Keskusteluissa en tuo esiin sitä, ettei minulla ole puolisoa, vaan puhun sen sijaan työstäni, opinnoistani, harrastuksistani ja perheestäni. Kun keskityn näihin aiheisiin, ihmiset näkevät usein, että minussa on muutakin kuin se, mitä minulta puuttuu.
Eräs viisas ystävä sanoi minulle kerran, että ystävyys on kaksisuuntainen tie: antaessaan jotakin saa aina jotakin takaisin. Ymmärrän, etteivät edes kaikki ystävyyssuhteeni anna koskaan minulle samoja kokemuksia kuin puoliso ja lapset antaisivat, mutta tiedän myös, että taivaallinen Isä rakastaa kaikkia lapsiaan. Olivatpa olosuhteemme elämässä millaiset hyvänsä, on mahdollista tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty.
Kuvitus Dilleen Marsh