Seminaari vai urheilu?
En tuntenut enää tasapainoa. En kyennyt enää mahduttamaan aikatauluuni kirkkoa, opintoja ja urheilua.
Kun aloitin lukion, liityin kouluni urheilujoukkueeseen. Juokseminen oli intohimoni – olin juossut kilpaa yhdeksänvuotiaasta asti – ja tein lujasti töitä sen eteen. Kävin harjoituksissa vähintään kolmena iltana viikossa. Minulla oli jopa tilaisuuksia edustaa kaupunkiani Costa Rican mestaruuskilpailuissa.
Harjoitukset venyivät usein myöhään iltaan. Siksi herääminen aikaisin seminaariin, joka alkoi viideltä aamulla, oli erityisen haastavaa, mutta tein edelleen sen uhrauksen.
Kun olin 16-vuotias ja suorittanut lukion kursseista puolet, tajusin kuitenkin, etten ollut sydämestäni mukana seminaarissa. Kävin siellä, mutten ollut niin levännyt, valmistautunut tai tarkkaavainen kuin olisin voinut olla. Tiesin myös, että hyvin myöhään valvomiset ja hyvin varhain nousemiset rasittivat minua ja vaikuttivat fyysisiin suorituksiini, eikä se ollut reilua joukkuettani kohtaan.
Vaikka olin aina nauttinut osallistumisesta moniin toimintoihin ja olin siihen asti kyennyt sovittamaan aikatauluuni kirkon, opinnot ja urheilun, en tuntenut enää tasapainoa. Aloin miettiä, pitäisikö minun luopua jostakin. Juokseminen oli tervehenkistä, terveellistä toimintaa, ja olin siinä hyvä. Se oli tilaisuuteni käyttää kykyjäni ja luoda kurinalaisia tapoja. Ja urheileminen toi koulussani arvovaltaa. Minulla oli hyviä ystäviä joukkueessamme, ja jos lähtisin joukkueesta, kaipaisin heidän seuraansa.
Toisaalta olin asettanut tavoitteeksi saada seminaarin päättötodistuksen, ja tiesin, että jos pysyisin joukkueessa, en kykenisi tekemään niin.
Kun punnitsin päätöstäni, mietin, mikä hyödyttäisi eniten elämäni kaikkia puolia sekä lukiovuosinani että loppuelämässäni. Ajattelin pitkäaikaisia tavoitteitani. Tajusin, että asennoitumisellani seminaariin oli vaikutuksia loppuelämääni – oikeastaan iankaikkisuuteen. Ymmärsin, mitä minun piti tehdä.
Toisen lukiovuoteni lopussa kerroin valmentajalleni ja joukkuetovereilleni, etten olisi enää mukana joukkueessa. He olivat järkyttyneitä. Kukaan ei ymmärtänyt, miksi luopuisin intohimostani juosta kilpaa – olinhan tehnyt sitä lähes puolet elämästäni – jotta voisin ”mennä kirkkoon viideltä aamulla”. Selitin heille, että se oli minun tehtäväni ja etusijalla elämässäni ja että valitsemalla oikein olisin onnellisempi ihminen. Onneksi useimmat tovereistani kunnioittivat päätöstäni, vaikka he eivät ymmärtäneetkään sitä.
Kahden seuraavan kouluvuoden kuluessa minulla oli enemmän aikaa lukea pyhiä kirjoituksia ja pohtia niitä. Koska minulla ei ollut niin kiire koko ajan, huomasin saavani innoitusta useammin. Nuo asiat toivat elämääni tasapainoa, rauhaa ja onnea, jollaista en ollut ikinä aiemmin kokenut.
Lukion päättyessä sain päättötodistuksen seminaarista. Se saavutus merkitsi minulle paljon. Opin rakastamaan pyhiä kirjoituksia ja niissä olevia kertomuksia ja opetuksia, opin kurinalaisuutta herätessäni varhain, ja minua siunattiin hyvillä ystävyyssuhteilla, joita vahvisti tuo yhdessä joka päivä viettämämme varhaisaamun tunti. Mutta mikä tärkeintä, opin seminaarin avulla huolehtimaan siitä, että asetan aina Herran ensimmäiseksi.
Se tapa siunaa elämääni edelleen nyt kun opiskelen yliopistossa. Kurssini ovat vaikeampia kuin ne olivat lukiossa. Minulla on enemmän tehtäviä kirkossa. Mutta koska loin tavan asettaa Herran ensimmäiseksi, on ollut helppoa panna edelleen asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen, ja toivon, että voin noudattaa tätä tapaa koko loppuelämäni.
Kuvitus Scott Greer