Kunnes taasen kohdataan
Sido solmu ja pidä kiinni
Vartuin pikkukaupungissa Kanadassa. Kun olin 13-vuotias, isäni menetti työnsä ja perheemme muutti Edmontoniin pysyäkseen hengissä. Muutama kuukausi sen jälkeen kun olimme muuttaneet Edmontoniin, äidillä ja isällä oli raju riita, mikä johti siihen, että äiti joutui sairaalaan puoleksi vuodeksi. Jonkin ajan kuluttua hän päästi isän takaisin kotiin. Se järkytti minua, ja aloin käyttää alkoholia ja huumeita päästäkseni pakoon sisälläni vellovaa vihaa.
Juuri noihin aikoihin lähetyssaarnaajat löysivät minut. Kun tapasin perheitä paikallisessa seurakunnassa, minuun teki suuren vaikutuksen kunnioitus, jota aviopuolisot osoittivat toisilleen, ja kiintymys, jota vanhemmat osoittivat lapsiaan kohtaan. Minut kastettiin 16-vuotiaana.
Ensimmäinen vuoteni jäsenenä osoitti, että joutuisin kestämään joitakin kasvukipuja. Olin jättänyt taakseni ystävät ja elämäntavan, joka oli toiminut pakotienä kotini väkivaltaisuudesta. Valitettavasti seurakuntani ei näyttänyt tarjoavan uusien ystävien lohtua, joka olisi täyttänyt aukkokohdat. En tuntenut tulevani hyväksytyksi ja olin valmis palaamaan vanhaan elämäntapaani, kun eräs lähetyssaarnaaja haastoi minut pysymään uskollisena kasteenliitoilleni. Vastahakoisesti sitouduin uudelleen, mutta minusta tuntui kuin olisin pitänyt kiinni köydestä, joka luisui käsieni läpi.
Pian sen jälkeen minut kutsuttiin lehvänsitojien luokan johtajaksi. Tunsin itseni hyvin riittämättömäksi. Seurakunnassa oli monta lehvänsitojaa, jotka olivat paljon pätevämpiä. Kun uudesta tehtävästäni ilmoitettiin, yksi seurakunnan tytöistä ilmaisi tyytymättömyytensä. ”Miksi ihmeessä sinut kutsuttiin?” hän kysyi. ”Sinähän tuskin käyt kirkossa. Mitä sinä tiedät?”
Hän oli oikeassa: en tiennyt mitään. Olin varma, että tehtäväni ajaisi epäaktiiviseksi monta lehvänsitojaa – myös minut. Koko tilanteessa tuntui olevan liikaa kestämistä. Jos joku oli köytensä päässä, niin minä.
Kun keskustelin luokkani neuvojan Marlene Evansin kanssa, kerroin hänelle, että joku oli tehnyt valtavan erehdyksen. Hän kuitenkin vakuutti minulle, että kutsumiseeni oli jokin syy. Hän alkoi tehdä väsymättä työtä kanssani, ja minä kävin hänen kotonaan säännöllisesti oppimassa velvollisuuksiani. Hänen rohkaisunsa avulla kykenin viimein johtamaan kokouksen niin, etteivät polveni lyöneet loukkua.
Kerran sisar Evans antoi minulle kortin, jossa luki: ”Kun tulet köytesi päähän, sido solmu ja pidä kiinni.” Hän tarkoitti, että köysi kuvaa elämää, ja että jos emme toimi vanhurskaasti, annamme elämän luisua sormistamme. Köysi kuvaa päätöstä pitää kiinni evankeliumista ja sen tuomasta turvasta.
Muistin tuon opetuksen tulevina kuukausina. Opiskelin kokopäiväisesti lukiossa, ja sen lisäksi kävin kirjekursseja. Olin töissä iltaisin ja lauantaisin. Maksoin itse lukukausimaksut, kirjat, vaatteet sekä asumisen ja ruoan. Tunsin monta kertaa olevani köyteni päässä. Olinko jokin superlapsi, kun tein sen kaiken itse? En, mutta sidoin solmun ja pidin kiinni.
Nyt olen valmistunut yliopistosta ja toimin sosiaalityöntekijänä. Olen solminut temppeliavioliiton, ja meillä on neljä lasta. He ovat olleet temppelissä ja palvelleet lähetystyössä. Ja minä olen palvellut johtotehtävissä Nuorten Naisten järjestössä. Joka kerta kun teen niin, käytän jokaisen mahdollisen tilaisuuden kertoa nuorille sisar Evansin viestin. Hänen huolenpitonsa ja viestinsä muuttivat elämäni.
Minulla ei olisi niitä runsaita siunauksia, joista nautin tällä hetkellä, ellen olisi oppinut sitomaan solmua ja pitämään kiinni.
Valokuva John Luke