Profeetan sydän
Vanhin Gary E. Stevenson
kahdentoista apostolin koorumista
Me voimme riemuita siitä, että Herran profeetta on sijallaan ja että Herran työtä tehdään Hänen jumalallisesti määräämällään tavalla.
Olen hartaasti rukoillut, että Pyhä Henki on meidän jokaisen kanssa tänään tässä taivaallisessa tilaisuudessa. Se, mitä olemme yhdessä nähneet omin silmin, on ollut mitä vaikuttavinta, kun tämän taloudenhoitokauden 17. profeetta on hyväksytty juhlakokouksessa.
Kun etsin johdatusta tietääkseni, mistä aiheesta Herra haluaisi minun puhuvan tänä päivänä, ajatukseni ohjattiin erääseen äskettäiseen keskusteluun vasta kutsutun ensimmäisen presidenttikunnan kanssa. Tässä keskustelussa toinen neuvonantajista sanoi tähän tapaan: ”Toivon syvästi, että kirkon jäsenet pystyvät ymmärtämään, kuinka tärkeää on, että meille on kutsuttu uusi profeetta, presidentti Russell M. Nelson, sekä kuinka merkittävä ja pyhä on yleiskonferenssissa pidettävä juhlakokous.” Hän totesi edelleen: ”On kulunut kymmenen vuotta, ja monet, varsinkaan kirkon nuoret, eivät muista tätä aiempaa kertaa tai eivät ole kokeneet tätä aikaisemmin.”
Tämä sai minut pohtimaan kokemuksia, joita itselläni on ollut. Ensimmäinen profeetta, jonka muistan, on presidentti David O. McKay. Olin 14-vuotias, kun hän kuoli. Muistan menetyksen tunteen, joka liittyi hänen kuolemaansa, kyyneleet äitini silmissä ja koko perheemme tunteman surun. Muistan, kuinka sanat ”Siunaathan presidentti David O. McKayta” tulivat rukouksissani huuliltani niin luontevasti, että ellen ollut tarkkana, niin hänen kuolemansa jälkeenkin huomasin käyttäväni niitä samoja sanoja. Mietin, siirtyisivätkö sydämeeni ja mieleeni sama tunne ja vakaumus häntä seuraavia profeettoja kohtaan. Mutta miltei kuin vanhemmat, jotka rakastavat jokaista lastaan, minäkin opin rakastamaan presidentti Joseph Fielding Smithiä, joka seurasi presidentti McKayta, sekä jokaista profeettaa heidän jälkeensä: Harold B. Leetä, Spencer W. Kimballia, Ezra Taft Bensonia, Howard W. Hunteria, Gordon B. Hinckleyä, Thomas S. Monsonia ja tänä päivänä presidentti Russell M. Nelsonia. Samoin olen tuntenut yhteyttä heihin ja saanut todistuksen heistä. Annoin täyden hyväksyntäni kullekin profeetalle kohotetuin käsin – ja kohotetuin sydämin.
Aina kun kukin rakkaista profeetoistamme on kuollut, on aivan luonnollista tuntea surua ja menetyksen tunnetta. Mutta suruamme lievittävät ilo ja toivo, jotka tulevat, kun koemme yhden palautuksen suurista siunauksista: maan päällä elävän profeetan kutsumisen ja hyväksymisen.
Siitä syystä puhun tästä jumalallisesta prosessista, kuten olen havainnoinut sitä viimeisten kolmen kuukauden kuluessa. Kuvailen sitä neljässä osassa: ensiksikin profeettamme kuolema ja ensimmäisen presidenttikunnan hajoaminen, toiseksi odotusaika ennen uuden ensimmäisen presidenttikunnan järjestämistä, kolmanneksi uuden profeetan kutsuminen ja neljänneksi uuden profeetan ja ensimmäisen presidenttikunnan hyväksyminen juhlakokouksessa.
Profeetan kuolema
Tammikuun 2. päivänä 2018 rakas profeettamme Thomas S. Monson siirtyi verhon toiselle puolelle. Hänellä on ikuisesti sija sydämessämme. Presidentti Henry B. Eyring lausui presidentti Monsonin kuoltua sanat, jotka kuvaavat ytimekkäästi tuntemuksiamme: ”Hänen elämänsä tunnusmerkkinä, kuten Vapahtajankin elämän, on oleva hänen henkilökohtainen huolehtimisensa hänen auttaessaan köyhiä, sairaita – kaikkia yksilöitä – maailmanlaajuisesti.”1
Presidentti Spencer W. Kimball on selittänyt:
”Kun yksi tähti painuu horisontin taakse, toinen tulee näkyviin, ja kuolema synnyttää elämää.
Herran työ on loputonta. Silloinkin kun voimallinen johtaja kuolee, kirkko ei ole yhtäkään hetkeä ilman johtajaa – kiitos hyvän sallimuksen, joka antoi valtakunnalleen jatkuvuuden ja pysyvyyden. Kuten on jo tapahtunut – – aiemmin tänä taloudenhoitokautena, kansa peittää haudan kunnioittavasti, kuivaa kyyneleensä ja kääntää katseensa kohti tulevaisuutta.”2
Väliaikainen apostolien hallintokausi
Ajanjaksosta profeetan kuoleman ja ensimmäisen presidenttikunnan uudelleen järjestämisen välillä käytetään nimitystä väliaikainen apostolien hallintokausi. Tänä ajanjaksona kahdentoista koorumilla on yhteisesti kooruminjohtajan johdolla avaimet kirkon johtamiseen. Presidentti Joseph F. Smith opetti: ”Kirkossa on aina johtaja, ja jos kirkon presidenttikunta kuoleman tai jonkin muun syyn takia hajoaa, niin seuraavana kirkon johdossa ovat kaksitoista apostolia siihen asti, kunnes presidenttikunta järjestetään uudelleen.”3
Viimeisin väliaikainen hallintokausi alkoi, kun presidentti Monson kuoli 2. tammikuuta, ja päättyi 12 päivää myöhemmin sunnuntaina 14. tammikuuta. Sinä lepopäivän aamuna kahdentoista koorumi kokoontui Suolajärven temppelin ylähuoneessa paaston ja rukouksen hengessä presidentti Russell M. Nelsonin, virkaiältään vanhimman apostolin ja kahdentoista koorumin presidentin, johdolla.
Uuden profeetan kutsuminen
Tässä pyhässä ja ikimuistoisessa kokouksessa, joka noudatti vakiintunutta aiempaa käytäntöä ykseydessä ja yksimielisyydessä, johtavat veljet istuivat virkaikänsä mukaisessa järjestyksessä 13 tuolin muodostamassa puoliympyrässä ja kohottivat kätensä ensin hyväksyäkseen ensimmäisen presidenttikunnan järjestämisen ja sitten hyväksyäkseen presidentti Russell Marion Nelsonin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidentiksi. Tämän hyväksymisen jälkeen kahdentoista koorumi kokoontui piiriin ja asetti kätensä presidentti Nelsonin pään päälle asettaakseen ja erottaakseen hänet tehtävään virkaiältään seuraavaksi vanhimman apostolin toimiessa puhujana.
Sitten presidentti Nelson nimitti neuvonantajansa, presidentti Dallin Harris Oaksin ja presidentti Henry Bennion Eyringin, ja presidentti Oaks nimitettiin kahdentoista apostolin koorumin presidentiksi ja presidentti Melvin Russell Ballard kahdentoista apostolin koorumin virkaa toimittavaksi presidentiksi. Samanlaisten hyväksymisäänestysten jälkeen presidentti Nelson erotti kunkin näistä johtavista veljistä omaan virkaansa. Tämä oli syvällisen pyhä kokemus, jossa Henkeä vuodatettiin. Lausun teille ehdottoman todistukseni siitä, että Herran tahto, jota hartaasti rukoilimme, ilmeni voimallisesti sen päivän toiminnoissa ja tapahtumissa.
Samalla kun presidentti Nelson asetettiin tehtävään ja ensimmäinen presidenttikunta järjestettiin uudelleen, väliaikainen apostolien hallintokausi päättyi, ja vasta muodostettu ensimmäinen presidenttikunta alkoi toimia – mikä merkittävää – ilman että Herran valtakunnan johtaminen maan päällä olisi keskeytynyt hetkeksikään.
Juhlakokous
Tänä aamuna tämä jumalallinen prosessi huipentui Opissa ja liitoissa annetun toimeksiannon mukaisesti: ”Sillä kaikki täytyy tehdä kirkossa järjestyksessä ja yhteisellä suostumuksella, uskon rukouksen kautta”4 ja ”kolme johtavaa ylipappia, – – kirkon luottamuksen, uskon ja rukouksen tukemaa, muodostavat kirkon presidenttikunnan koorumin”5.
Vanhin David B. Haight kuvaili aiempaa tapahtumaa, joka oli samanlainen kuin mihin osallistuimme tänään:
”Me olemme todistajia ja osanottajia erittäin pyhässä tapahtumassa – juhlakokouksessa, jossa suoritetaan taivaallisia toimituksia. Kuten entisinä aikoina pyhät ovat paastonneet ja rukoilleet paljon eri puolilla maailmaa, jotta he saisivat kokea Herran Hengen vuodatusta, mikä onkin hyvin ilmeistä – – tässä tilaisuudessa tänä aamuna.
Juhlakokous, kuten nimikin jo kertoo, merkitsee pyhää, harrasta ja kunnioittavaa tilaisuutta, kun pyhät kokoontuvat ensimmäisen presidenttikunnan johdolla.”6
Veljet ja sisaret, me voimme riemuita – jopa huutaa ”Hoosianna!” – siitä, että Herran puhetorvi, Jumalan profeetta, on sijallaan ja että Herra on mieltynyt siihen, että Hänen työtään tehdään Hänen jumalallisesti määräämällään tavalla.
Presidentti Russell M. Nelson
Tämä Jumalan määräämä prosessi johtaa jälleen uuteen Jumalan kutsumaan profeettaan. Aivan kuten presidentti Monson oli yksi suurimmista henkilöistä, joka on elänyt tämän maan päällä, samoin on presidentti Nelson. Herra on perusteellisesti valmistanut ja erityisesti opastanut häntä johtamaan meitä tänä aikana. On suurenmoinen siunaus, että meillä on nyt rakastavana ja omistautuneena profeettana presidentti Russell M. Nelson – kirkon 17. presidentti tänä viimeisenä taloudenhoitokautena.
Presidentti Nelson on todella huomionarvoinen mies. Minulla oli etuoikeus palvella kahdentoista koorumissa hänen toimiessaan kooruminjohtajanani vähän yli kaksi vuotta. Olen matkustanut hänen kanssaan ja ihmettelen hänen tarmoaan, sillä täytyy liikkua nopeasti pysyäkseen hänen tahdissaan! Hän on käynyt elämänsä aikana yhteensä 133 maassa.
Hän auttaa kaikkia – niin nuoria kuin vanhojakin. Hän vaikuttaa tuntevan jokaisen ja on erityisen lahjakas muistamaan nimiä. Kaikki, jotka tuntevat hänet, kokevat olevansa hänen suosikkejaan. Ja näin on meidän itse kunkin kohdalla – hänen jokaista kohtaan tuntemansa aidon rakkauden ja huolenpidon vuoksi.
Olen ollut tekemisissä presidentti Nelsonin kanssa pääasiassa kirkollisissa tehtävissä, mutta olen myös tutustunut siihen ammatilliseen uraan, joka presidentti Nelsonilla oli ennen kuin hänet kutsuttiin johtavaksi auktoriteetiksi. Kuten monet tietävät, presidentti Nelson oli maailmalla tunnettu sydänkirurgi, ja varhain lääketieteen urallaan hän oli ensimmäisten joukossa kehittämässä sydän-keuhkokonetta. Hän oli siinä tutkimusryhmässä, joka vuonna 1951 avusti ensimmäistä ihmiselle tehtyä avosydänleikkausta käyttäen sydämen ja keuhkojen ohitusta. Presidentti Nelson suoritti sydänleikkauksen presidentti Spencer W. Kimballille vähän ennen kuin presidentti Kimballista tuli profeetta.
Mielenkiintoista sinänsä – kun presidentti Nelsonin kutsuminen kahdentoista koorumiin 34 vuotta sitten päätti ammatillisen kirurginuran, jossa hän oli vahvistanut ja korjannut sydämiä, se aloitti apostolin palvelutehtävän, joka on omistettu niiden lukemattomien kymmenien tuhansien sydänten vahvistamiseen ja korjaamiseen kaikkialla maailmassa, joita kutakin hänen viisauden, palvelemisen ja rakkauden sanansa ja tekonsa ovat kohottaneet ja parantaneet.
Kristuksen kaltainen sydän
Kun kuvittelen mielessäni Kristuksen kaltaisen sydämen päivittäisessä toiminnassa, näen presidentti Nelsonin. En ole tavannut ketään, joka ilmentäisi tätä ominaisuutta paremmin kuin hän. Minulle on ollut merkittävänä ohjauksena saada tarkkailla presidentti Nelsonin Kristuksen kaltaisen sydämen ilmenemisiä omakohtaisesti.
Joitakin viikkoja sen jälkeen kun minut oli lokakuussa 2015 kutsuttu kahdentoista koorumiin, minulla oli mahdollisuus päästä kurkistamaan läheltä presidentti Nelsonin aiempaa ammatillista uraa. Sain kutsun osallistua tilaisuuteen, jossa häntä kunnioitettiin sydänkirurgian pioneerina. Kun menin tapahtumapaikalle, hämmästyin nähdessäni sen suuren joukon alan ammattilaisia, jotka olivat siellä kunnioittamassa ja osoittamassa arvostusta työlle, jota presidentti Nelson oli tehnyt monia vuosia aiemmin lääkärinä ja kirurgina.
Sinä iltana lukuisat ammattilaiset nousivat ilmaisemaan kunnioitustaan ja ihailuaan presidentti Nelsonin erinomaisesta panoksesta lääketieteeseen omalla erikoisalallaan. Niin vaikuttavia kuin kaikki puhujat olivatkin kuvaillessaan presidentti Nelsonin erilaisia saavutuksia, olin vieläkin lumoutuneempi siitä keskustelusta, jonka kävin vieressäni istuvan miehen kanssa. Hän ei tuntenut minua, mutta hän tunsi presidentti Nelsonin tohtori Nelsonina, joka oli thoraxkirurgian erikoistumisopinto-ohjelman johtaja lääketieteellisessä tiedekunnassa vuonna 1955.
Tämä mies oli presidentti Nelsonin entinen oppilas. Hän kertoi monia muistoja. Mielenkiintoisinta oli hänen kuvauksensa siitä, millainen oli presidentti Nelsonin opetustapa, joka hänen mukaansa tunnettiin hyvin laajalti. Hän selitti, että suuri osa sydänkirurgiaan erikoistuvien lääkärien opettamisesta tapahtui leikkaussalissa. Siellä työpajana toimivassa salissa erikoistuvat kirurgit tarkkailivat ja suorittivat leikkauksia opetuksesta vastaavan kirurgin valvonnassa. Hän kertoi, että leikkaussaliympäristö oli joillakin tietyillä opetuksesta vastaavilla kirurgeilla kaoottinen, kilpailuhenkinen, täynnä paineita ja jopa itsekkyyden ohjaama. Tämä mies kuvaili sitä vaikeaksi ympäristöksi, toisinaan jopa nöyryyttäväksi. Tämän vuoksi erikoistuvat kirurgit tunsivat, että jopa heidän ammattiuransa oli usein vaarassa.
Sitten hän selitti, miten ainutlaatuinen ympäristö oli presidentti Nelsonin leikkaussali. Se oli rauhallinen, tyyni ja arvokas. Erikoistuvia kirurgeja kohdeltiin syvän kunnioittavasti. Jonkin toimenpiteen näyttämisen jälkeen tohtori Nelson odotti kuitenkin jokaiselta erikoistuvalta kirurgilta korkeimman tason suoritusta. Tämä mies kuvaili edelleen, kuinka parhaat potilastulokset saatiin ja parhaat kirurgit tulivat tohtori Nelsonin leikkaussalista.
Tämä ei ole minulle minkäänlainen yllätys. Juuri tätä olen kokenut ja havainnoinut omin silmin, ja sen kautta olen tullut todella siunatuksi kahdentoista koorumissa. Tunnen, että olen ollut tavallaan koulutettavana yhtenä hänen erikoistuvista oppilaistaan.
Presidentti Nelsonilla on poikkeuksellinen tapa opettaa muita ja antaa oikaisua myönteisellä, kunnioittavalla ja kohottavalla tavalla. Hän on Kristuksen kaltaisen sydämen ilmentymä ja esimerkki meille kaikille. Häneltä me opimme, että olimmepa missä tahansa olosuhteissa, meidän käytöksemme ja sydämemme voivat olla sopusoinnussa Jeesuksen Kristuksen evankeliumin periaatteiden kanssa.
Nyt meillä on suurenmoinen siunaus antaa tukemme profeetallemme, presidentti Russell M. Nelsonille. Koko elämänsä ajan hän on pitänyt kunniassa lukuisat tehtävänsä opiskelijana, isänä, opettajana, aviomiehenä, kirurgina, pappeusjohtajana, isoisänä ja apostolina. Hän on täyttänyt nämä tehtävät silloin – ja täyttää niitä edelleen – profeetan sydämellä.
Veljet ja sisaret, se, mitä olemme nähneet ja mihin olemme osallistuneet tänään – juhlakokous – johtaa todistukseeni siitä, että presidentti Russell M. Nelson on Herran elävä puhetorvi koko ihmiskuntaa varten. Lisään myös oman todistukseni Isästä Jumalasta, Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen tehtävästään meidän Vapahtajanamme ja Lunastajanamme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.