Kyse on ihmisistä
Piispa Gérald Caussé
johtava piispa
Kirkossa on kyse teistä, Herran opetuslapsista – niistä, jotka rakastavat ja seuraavat Häntä ja jotka ovat ottaneet päälleen Hänen nimensä.
Valmistautuessamme suurenmoisen Pariisin temppelin rakentamiseen minulla oli kokemus, jota en koskaan unohda. Vuonna 2010, kun tontti temppeliä varten oli löydetty, kaupungin pormestari pyysi tavata meidät, jotta hän saisi tietää enemmän kirkostamme. Tämä tapaaminen oli ratkaiseva vaihe rakennusluvan saamisessa. Valmistimme huolella esityksen, johon sisältyi useita vaikuttavia kuvia myöhempien aikojen pyhien temppeleistä. Hartain toiveeni oli, että niiden arkkitehtoninen kauneus taivuttaisi pormestarin tukemaan hankettamme.
Yllätyksekseni pormestari antoi ymmärtää, että esityksemme katsomisen sijaan hän ja hänen työryhmänsä halusivat mieluummin selvittää itse, millainen kirkko me olemme. Seuraavassa kuussa meidät kutsuttiin takaisin kuulemaan selontekoa, jonka antaisi kaupunginvaltuutettu, joka sattui olemaan myös uskontohistorian professori. Hän sanoi: ”Me halusimme ennen kaikkea ymmärtää, keitä kirkkonne jäsenet ovat. Ensiksi osallistuimme yhteen sakramenttikokouksistanne. Istuimme kappelin takaosassa ja havainnoimme tarkoin seurakuntalaisia ja sitä, mitä he tekivät. Sitten tapasimme naapureitanne – niitä, jotka asuvat vaarnakeskuksenne ympäristössä – ja kysyimme heiltä, millaisia ihmisiä te mormonit olette.”
”Millaisia siis ovat johtopäätöksenne?” kysyin tuntien hienoista levottomuutta. Hän vastasi: ”Havaitsimme, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko on lähimpänä Jeesuksen Kristuksen alkukirkkoa kuin mikään toinen tuntemamme kirkko.” Minä miltei vastustin sanomalla: ”Tuo ei pidä täysin paikkaansa! Se ei ole kirkko, joka on lähimpänä, vaan se on Jeesuksen Kristuksen kirkko – sama kirkko, tosi kirkko!” Mutta hillitsin itseni ja pidin sen sijaan hiljaisen kiitosrukouksen. Sitten pormestari ilmoitti meille, että heidän tutkimuksiinsa perustuen hänellä ja hänen työryhmällään ei ollut mitään sitä vastaan, että temppeli rakennettaisiin heidän kaupunkiinsa.
Kun nyt ajattelen tuota ihmeellistä kokemusta, tunnen kiitollisuutta pormestarin viisaudesta ja hänen erottamisen hengestään. Hän tiesi, että kirkkoa ymmärtääkseen ei pidä arvioida sitä sen rakennusten ulkonäön eikä edes hyvin järjestetyn instituution perusteella vaan sen miljoonien uskollisten jäsenten perusteella, jotka pyrkivät joka päivä noudattamaan Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä.
Kirkon määritelmä voitaisiin ottaa eräästä Mormonin kirjan kohdasta, jossa sanotaan: ”Ja niitä [tarkoittaen Herran opetuslapsia], jotka kastettiin Jeesuksen nimeen, sanottiin Kristuksen kirkoksi.”1
Toisin sanoen kirkossa on kyse ihmisistä. Siinä on kyse teistä, Herran opetuslapsista – niistä, jotka rakastavat ja seuraavat Häntä ja jotka ovat ottaneet päälleen Hänen nimensä tekemällä liiton.
Presidentti Russell M. Nelson vertasi kerran kirkkoa mukavaan autoon. Me kaikki pidämme siitä, kun ajoneuvomme on puhdas ja kiiltävä. Mutta auton tehtävä ei ole näyttää hyvännäköiseltä koneelta vaan liikuttaa autossa olevia ihmisiä.2 Samalla tavoin me kirkon jäsenet arvostamme sitä, että meillä on kauniita jumalanpalveluspaikkoja, jotka ovat siistejä ja hyvin hoidettuja, ja nautimme myös hyvin toimivista ohjelmista. Mutta ne ovat pelkästään tukijärjestelmiä. Ainoa tavoitteemme on kutsua Jumalan jokaista poikaa ja tytärtä tulemaan Kristuksen luokse ja opastaa häntä kulkemaan liittopolkua. Mikään ei ole tärkeämpää. Työssämme on kyse ihmisistä ja liitoista.
Eikö olekin suurenmoista, että palautetulle kirkolle ilmoituksena annettu nimi sitoo yhteen evankeliumin jokaisen liiton kaksi tärkeintä osatekijää? Ensimmäinen on Jeesuksen Kristuksen nimi. Tämä kirkko kuuluu Hänelle, ja Hänen pyhittävä sovituksensa ja liittonsa ovat ainoa tie pelastukseen ja korotukseen. Toinen nimitys viittaa meihin: pyhiin eli toisin sanoen Hänen todistajiinsa ja Hänen opetuslapsiinsa.
Opin, miten tärkeää on keskittyä ihmisiin, kun palvelin vaarnanjohtajana Ranskassa. Palveluaikani alussa mielessäni oli joitakin hyvin kunnianhimoisia tavoitteita vaarnaa varten: uusien seurakuntien perustaminen, uusien seurakuntakeskusten rakentaminen ja jopa temppelin rakentaminen alueellemme. Kun minut kuusi vuotta myöhemmin vapautettiin, yhtäkään näistä tavoitteista ei ollut saavutettu. Se olisi voinut tuntua täydelliseltä epäonnistumiselta, paitsi että noiden kuuden vuoden kuluessa tavoitteistani oli tullut aivan erilaisia.
Kun istuin korokkeella vapauttamispäivänäni, minut valtasi syvä kiitollisuuden ja onnistumisen tunne. Katselin läsnä olevien satojen jäsenten kasvoja. Saatoin muistaa jonkin hengellisen kokemuksen, joka liittyi jokaiseen heistä.
Siellä oli niitä veljiä ja sisaria, jotka olivat astuneet kasteen vesiin, niitä, joiden ensimmäisen suosituksen olin allekirjoittanut, jotta he voisivat saada temppelin pyhät toimitukset, ja niitä nuoria ja aviopareja, jotka olin erottanut kokoaikaisiksi lähetyssaarnaajiksi tai vapauttanut tuosta tehtävästä. Siellä oli monia muita, joita olin palvellut, kun he olivat kokeneet elämässään koettelemuksia ja vastoinkäymisiä. Tunsin syvää veljellistä rakkautta heitä jokaista kohtaan. Olin kokenut puhdasta iloa palvellessani heitä ja riemuinnut heidän lisääntyneestä uskollisuudestaan Vapahtajaa kohtaan ja uskostaan Häneen.
Presidentti M. Russell Ballard on opettanut: ”Tärkeintä kirkon tehtävissämme eivät ole tilastot, joita raportoidaan, tai kokoukset, joita pidetään, vaan se, ovatko yksittäiset ihmiset – joita on palveltu yhtä kerrallaan aivan kuten Vapahtaja palveli – kokeneet ylentyvänsä ja rohkaistuvansa ja viimein muuttuvansa vai eivät.”3
Rakkaat veljeni ja sisareni, olemmeko me aktiivisia evankeliumissa vai olemmeko pelkästään kiireisiä kirkossa? Ratkaisevaa on noudattaa kaikessa Vapahtajan esimerkkiä. Jos teemme niin, me keskitymme luontevasti yksilöiden pelastamiseen emmekä tehtävien tekemiseen ja ohjelmien toteuttamiseen.
Oletteko koskaan kysyneet itseltänne, millaista olisi, jos Vapahtaja vierailisi seurakunnassanne ensi sunnuntaina? Mitä Hän tekisi? Olisiko Hän huolissaan siitä, ovatko havaintovälineet riittävän hyviä tai onko tuolit sijoitettu oikein luokkahuoneessa? Vai etsisikö Hän jonkun, jota Hän voisi rakastaa, opettaa ja siunata? Ehkäpä Hän etsisi jonkun uuden jäsenen tai ystävän, jonka voi toivottaa tervetulleeksi, sairaan veljen tai sisaren, joka tarvitsee lohdutusta, tai horjuvan nuoren, joka tarvitsee kohottamista ja kannustamista.
Missä luokissa Jeesus kävisi? En yllättyisi, jos Hän kävisi ensimmäisenä katsomassa Alkeisyhdistyksen lapsia. Hän luultavasti polvistuisi ja puhuisi heille samalta tasolta. Hän ilmaisisi rakkautensa heitä kohtaan, kertoisi heille kertomuksia, kehuisi heille heidän piirustuksiaan ja todistaisi Isästään taivaassa. Hänen asenteensa olisi yksinkertainen, aito ja teeskentelemätön. Voimmeko me tehdä samoin?
Lupaan teille, että kun pyritte toimimaan Herran suunnitelman mukaan, mikään ei tule tärkeämmäksi kuin niiden ihmisten löytäminen, joita voitte auttaa ja siunata. Kirkossa keskitytte opettamaan yksilöitä ja koskettamaan heidän sydäntään. Huolenanne on ennemminkin edistää hengellisen kokemuksen saamista kuin järjestää täydellinen toiminta, ennemminkin palvella muita jäseniä kuin merkitä ruutuun tekemienne käyntien määrä. Kyse ei ole teistä vaan heistä, joita kutsumme veljiksemme ja sisariksemme.
Joskus puhumme kirkossa käymisestä. Mutta kirkko on enemmän kuin rakennus tai tietty paikka. Se on aivan yhtä todellinen ja elävä vaatimattomimmissa asumuksissa maailman syrjäisimmillä seuduilla kuin se on täällä kirkon keskuspaikassa Salt Lake Cityssä. Herra itse on sanonut: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”4
Me viemme kirkon mukanamme, minne sitten menemmekin: työhön, kouluun, lomalle ja etenkin kotiimme. Pelkkä läsnäolomme ja vaikutuksemme voi olla riittävä tekemään siitä paikasta, missä sitten olemmekin, pyhän.
Muistan keskustelun, jonka kävin kirkkoomme kuulumattoman ystävän kanssa. Hän yllättyi saadessaan kuulla, että kuka tahansa kelvollinen mies kirkossamme voisi saada pappeuden. Hän kysyi: ”Kuinka monta pappeudenhaltijaa sitten on seurakunnassasi?”
Vastasin: ”Kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen.”
Hämmentyneenä hän jatkoi: ”Minun seurakunnassani meillä on vain yksi pappi. Miksi te tarvitsette niin monta pappia sunnuntaiaamuna?”
Hänen kysymyksensä kiehtoi minua, ja tunsin innoitusta vastata: ”Olen samaa mieltä kanssasi. En usko meidän tarvitsevan niin monta pappeudenhaltijaa kirkossa sunnuntaina. Mutta me tarvitsemme pappeudenhaltijaa jokaisessa kodissa. Ja kun kotona ei ole pappeudenhaltijaa, toisia pappeudenhaltijoita kutsutaan huolehtimaan tuosta perheestä ja palvelemaan sitä.”
Meidän kirkkomme ei ole vain sunnuntaikirkko. Me palvelemme Jumalaa viikon jokaisena päivänä, missä sitten olemmekin ja mitä sitten teemmekin. Kotimme erityisesti ovat ”uskontomme ensisijaisia pyhäkköjä”5. Useimmiten juuri kodeissamme me rukoilemme, me siunaamme, me opiskelemme, me opetamme Jumalan sanaa ja me palvelemme puhtaalla rakkaudella. Voin todistaa omasta kokemuksestani, että kotimme ovat pyhiä paikkoja, missä Henki voi olla runsaana läsnä – aivan yhtä paljon ja joskus jopa enemmänkin kuin virallisissa jumalanpalveluspaikoissamme.
Todistan, että tämä kirkko on Jeesuksen Kristuksen kirkko. Sen voima ja vireys ovat peräisin miljoonien Hänen opetuslastensa päivittäisistä teoista – opetuslasten, jotka pyrkivät joka päivä noudattamaan Hänen ylivertaista esimerkkiään pitämällä huolta muista. Kristus elää, ja Hän johtaa tätä kirkkoa. Presidentti Russell M. Nelson on profeetta, jonka Hän on valinnut johtamaan ja ohjaamaan meitä omana aikanamme. Näistä asioista todistan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.