Olla heidän kanssaan ja vahvistaa heitä

Vanhin Jeffrey R. Holland

kahdentoista apostolin koorumista

Rukouksemme tänään on, että jokainen mies ja nainen lähtee tästä yleiskonferenssista syvemmin sitoutuneena pitämään vilpittömästi huolta toinen toisestaan.

Ralph Waldo Emersonia mukaillen, mieleenpainuvimpia hetkiä elämässä ovat ne, jolloin tunnemme ilmoituksen tulvahduksen¹. Presidentti Nelson, en tiedä, kuinka paljon lisää ”tulvahduksia” pystymme ottamaan vastaan tänä viikonloppuna. Osalla meistä on heikko sydän. Mutta nyt kun ajattelen asiaa, niin sinä voit huolehtia siitäkin. Millainen profeetta!

Presidentti Russell M. Nelsonin esittämien vaikuttavien tiedonantojen sekä eilisiltaisen ja tämänaamuisen todistuksen hengessä lausun oman todistukseni siitä, että nämä muutokset ovat esimerkkejä ilmoituksesta, joka on ohjannut tätä kirkkoa sen alusta asti. Ne ovat jälleen yksi todiste siitä, että Herra jouduttaa työtään tänä aikana.²

Tiedoksi kaikille niille, jotka ovat innokkaita oppimaan tarkemmin näistä asioista, niin heti tämän konferenssikokouksen päätyttyä alkaa toimenpide, johon sisältyy – ei välttämättä tässä järjestyksessä – ensimmäisen presidenttikunnan kirjeen lähettäminen jokaiselle kirkon jäsenelle, jonka sähköpostiosoite meillä on. Sen liitteenä on kaikille pappeusjohtajille ja apujärjestöjen johtohenkilöille seitsensivuinen asiakirja kysymyksistä ja vastauksista. Lopuksi, tämä aineisto julkaistaan välittömästi sivustolla ministering.lds.org. ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte.”³

Nyt siihen suurenmoiseen tehtävään, jonka presidentti Russell M. Nelson on antanut minulle ja sisar Jean B. Binghamille. Veljet ja sisaret, koorumien ja apujärjestöjen työn kehittyessä institutionaalisesti siitä arvatenkin seuraa, että meidän tulee kehittyä myös henkilökohtaisesti – kohota yksilöinä mahdollisesta mekaanisesta, kaavamaisesta ja rutiininomaisesta toiminnasta vilpittömään opetuslapseuteen, jonka Vapahtaja puki sanoiksi maallisen palvelutyönsä päättyessä. Kun Hän valmistautui jättämään yhä viattoman ja jossakin määrin hämmentyneen pienen seuraajajoukkonsa, Hän ei luetellut tusinaa hallinnollista vaihetta, jotka heidän oli hoidettava, eikä ojentanut heille kourallista raportteja täytettäväksi kolmin kappalein. Ei, Hän tiivisti heidän tehtävänsä yhteen peruskäskyyn. ”Rakastakaa toisianne – – niin kuin minä olen rakastanut teitä. – – Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”⁴

Pyrkimyksessä viedä meitä lähemmäksi tuota evankeliumin ihannetta tämä juuri ilmoitettu pappeuden ja Apuyhdistyksen palvelutyöajatus sisältää muun muassa seuraavat perustekijät, joista osan Apuyhdistys on jo ottanut käyttöön hienolla menestyksellä.⁵

Emme enää käytä kotiopetus- ja kotikäyntiopetussanastoa. Se johtuu osittain siitä, että suuri osa palvelutyöstämme tapahtuu muualla kuin kotona, ja osittain siitä, ettei yhteydenottoamme määrittele valmistetun oppiaiheen opettaminen, vaikka oppiaihe voidaan tietenkin pitää, jos sellaiseen on tarvetta. Tämän palvelutyöajatuksen ensisijainen tarkoitus on, kuten sanottiin ihmisistä Alman päivinä, ”[valvoa kansaa ja ravita] sitä sillä, mikä kuuluu vanhurskauteen”⁶.
Käymme edelleen kodeissa, mikäli se on mahdollista, mutta paikalliset olosuhteet kuten suuri jäsenmäärä, pitkät etäisyydet, henkilökohtainen turvallisuus ja muut haastavat tilanteet voivat tehdä mahdottomaksi käymisen jokaisessa kodissa joka kuukausi. Kuten ensimmäinen presidenttikunta neuvoi vuosia sitten, tehkää parhaanne⁷. Sen lisäksi, millaisen aikataulun sitten laadittekin varsinaisiin käynteihin, tuota kalenteria voidaan täydentää puhelinsoitoilla, käsinkirjoitetuilla viesteillä, tekstiviesteillä, sähköposteilla, juttelemalla videon välityksellä, keskusteluilla kirkon kokouksissa, yhteisillä palveluhankkeilla, muulla yhdessäololla ja lukuisilla mahdollisuuksilla sosiaalisen median maailmassa. Minun pitänee kuitenkin tähdentää, että tähän laajaan uuteen näkemykseen ei sisälly sitä surkeaa lausahdusta, jonka näin äskettäin erään auton puskuritarrassa. Siinä sanottiin: ”Jos tööttään, sinua on kotiopetettu.” Pyydän, veljet (sisaret eivät koskaan syyllistyisi sellaiseen – puhun kirkon veljille), näillä muutoksilla haluamme lisää huolenpitoa ja välittämistä, emme vähemmän.
Tämän uudemman, enemmän evankeliumiin perustuvan palvelutyöajatuksen myötä tunnen teidän alkavan hätääntyä siitä, mitä raporttiin voi merkitä. Rauhoittukaa, sillä mitään raporttia ei ole – ei ainakaan sitä kuukauden viimeisen päivän ”Ehdin juuri ja juuri käväistä ovella” -raporttia. Tässäkin asiassa me yritämme kehittyä. Ainoa asia, josta raportoidaan, on niiden keskustelujen lukumäärä, joita johtohenkilöillä on ollut neljännesvuoden aikana seurakunnan palvelutyötoveriparien kanssa. Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, ystäväni, niin nuo keskustelut ovat ehdottoman tärkeitä. Ilman sitä tietoa piispalla ei ole mitään keinoa saada tarvitsemaansa tietoa seurakuntalaistensa hengellisestä ja ajallisesta tilanteesta. Muistakaa: palveluveljet edustavat piispakuntaa ja vanhinten koorumin johtokuntaa, mutta he eivät korvaa niitä. Piispan ja kooruminjohtajan avaimet ulottuvat paljon tätä palvelutyöajatusta laajemmalle.
Koska tämä raportti eroaa kaikista niistä, joita olette aiemmin lähettäneet, saanen tähdentää, että meidän kirkon keskustoimistossa ei tarvitse tietää, kuinka tai missä tai milloin pidätte yhteyttä ihmisiinne. Me tarvitsemme vain tiedon ja välitämme siitä, että te tosiaan teette sen ja että siunaatte heitä kaikin mahdollisin tavoin.

Veljet ja sisaret, meillä on koko kirkkona taivaan lähettämä tilaisuus osoittaa ”puhdasta, Jumalan – – silmissä tahratonta palvelusta”⁸ – kantaa toistemme kuormia, jotta ne olisivat keveitä, ja lohduttaa niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa⁹, palvella leskiä ja orpoja, naimisissa olevia ja naimattomia, vahvoja ja ahdistuneita, sorrettuja ja elinvoimaisia, onnellisia ja murheellisia – lyhyesti sanottuna meitä kaikkia, meitä jokaista, koska meillä kaikilla on tarve tuntea ystävyyden lämmin käsi ja kuulla uskon vakaa julistus. Kuitenkin varoitan teitä siitä, että uusi nimi, uusi joustavuus ja vähemmät raportit eivät muuta tippaakaan palvelemistamme, ellemme näe tätä kutsuna pitää huolta toinen toisestamme rohkealla, uudella, pyhemmällä tavalla, kuten presidentti Nelson on juuri sanonut. Kun kohotamme hengelliset silmämme kohti rakkauden lain mukaan elämistä yleisemmin, me kunnioitamme sukupolvia, jotka ovat palvelleet sillä tavoin vuosien ajan. Saanen kiinnittää huomion erääseen äskettäiseen esimerkkiin sellaisesta omistautumisesta toivoen, että ihmiset entistä sankemmin joukoin käsittävät Herran käskyn olla veljiemme ja sisartemme kanssa ja vahvistaa heitä¹⁰.

Viime tammikuun 14. päivänä, sunnuntaina, vain vähän kello 17 jälkeen nuoret ystäväni Brett ja Kristin Hamblin juttelivat kotonaan Tempessä Arizonassa, kun Brett oli viettänyt päivän palvelemalla piispakunnassa ja Kristin hoitamalla heidän viittä lastaan.

Äkkiä Kristin, joka näytti selvinneen edellisenä vuonna rintasyövästä, ei enää reagoinut mihinkään. Soitto hätäkeskukseen toi paikalle ensiapuryhmän, joka yritti epätoivoisesti elvyttää häntä. Samalla kun Brett rukoili ja anoi, hän soitti nopeasti vain kahdelle muulle: ensiksi äidilleen pyytäen apua lasten kanssa ja toiseksi kotiopettajalleen Edwin Potterille. Jälkimmäinen keskustelu kuului kokonaisuudessaan seuraavasti:

Edwin, huomaten, kuka soittaja oli, sanoi: ”Hei, Brett, mitä kuuluu?”

Brett lähestulkoon huusi vastauksen: ”Tarvitsen sinut tänne – nyt!”

Nopeammin kuin Brett ehti huomata hänen pappeustoverinsa seisoi hänen rinnallaan auttaen lasten kanssa ja sitten ajaen hänet sairaalaan ambulanssin perässä, joka kuljetti Brettin vaimoa. Siellä vajaat 40 minuuttia sen jälkeen, kun Kristin oli sulkenut silmänsä, lääkärit julistivat Kristinin kuolleeksi.

Brettin nyyhkyttäessä Edwin yksinkertaisesti piteli häntä käsivarsiensa suojissa ja itki hänen kanssaan – pitkän, pitkän aikaa. Sitten Edwin jätti Brettin suremaan muiden sukulaisten kanssa, jotka olivat kokoontuneet paikalle, ja ajoi piispan kotiin kertomaan tälle, mitä oli juuri tapahtunut. Suurenmoinen piispa lähti heti sairaalaan Edwinin ajaessa Hamblinien kotiin. Siellä hän ja hänen vaimonsa Charlotte, joka oli myös tullut paikalle juoksujalkaa, leikkivät Hamblinien viiden nyt äidittömän lapsen kanssa, jotka olivat iältään 3–12-vuotiaita. He valmistivat heille iltaruoan, pitivät pienen musiikkihetken ja auttoivat heitä valmistautumaan nukkumaan.

Brett kertoi minulle myöhemmin: ”Hämmästyttävää tässä kertomuksessa ei ole se, että Edwin tuli, kun soitin. Hätätilanteessa on aina ihmisiä, jotka ovat halukkaita auttamaan. Ei, hämmästyttävää tässä kertomuksessa on se, että hän oli se, jota heti ajattelin. Olisi ollut muitakin ihmisiä. Kristinillä on veli ja sisko alle viiden kilometrin päässä. Meillä on hieno piispa, todella mahtava. Mutta Edwinin ja minun suhde on sellainen, että soitin vaistomaisesti hänelle, kun tarvitsin apua. Kirkko tarjoaa meille järjestetyn tavan elää paremmin toisen käskyn mukaan – rakastaa, palvella ja luoda veljiimme ja sisariimme sellaisia suhteita, jotka auttavat meitä etenemään lähemmäksi Jumalaa.”¹¹

Edwin sanoi tuosta kokemuksesta: ”Vanhin Holland, nurinkurista tässä kaikessa on se, että Brett on ollut meidän perheemme kotiopettaja pidempään kuin minä olen ollut heidän. Tuon ajan kuluessa hän on käynyt meillä enemmän ystävänä kuin tehtävän vuoksi. Hän on ollut suurenmoinen esimerkki, malliesimerkki siitä, millainen aktiivisen ja osallistuvan pappeudenhaltijan tulee olla. Vaimoni, meidän poikamme – me emme ajattele häntä veljenä, joka on velvoitettu tuomaan meille sanoman kunkin kuukauden lopussa, vaan me pidämme häntä ystävänä, joka asuu kulman takana seuraavalla kadulla ja joka tekisi mitä tahansa tässä maailmassa siunatakseen meitä. Olen iloinen, että saatoin maksaa aivan hitusen takaisin siitä, mitä olen hänelle velkaa.”¹²

Veljet ja sisaret, yhdessä teidän kanssanne kunnioitan jokaista kortteliopettajaa, seurakuntaopettajaa, kotiopettajaa ja kotikäyntiopettajaa, joka on rakastanut ja palvellut hyvin uskollisesti kautta kirkkomme historian. Rukouksemme tänään on, että jokainen mies ja nainen – sekä vanhemmat nuoret miehemme ja nuoret naisemme – lähtee tästä yleiskonferenssista syvemmin sitoutuneena pitämään vilpittömästi huolta toinen toisestaan ainoana innoittajanaan sen tekemiseen Kristuksen puhdas rakkaus. Huolimatta rajoituksistamme ja riittämättömyydestämme, joita me kaikki tunnemme itsellämme olevan – ja meillä kaikilla on haasteita – työskennelkäämme silti rinta rinnan viinitarhan Herran kanssa¹³ ojentamalla meidän kaikkien Jumalalle ja Isälle auttava käsi Hänen suunnattomassa tehtävässään vastata rukouksiin, tuoda lohtua, kuivata kyyneliä ja vahvistaa voimattomia polvia¹⁴. Jos teemme niin, olemme enemmän sellaisia Kristuksen tosi opetuslapsia, jollaisia meidän on tarkoitus olla. Tänä pääsiäissunnuntaina toivon, että rakastaisimme toisiamme kuten Hän on rakastanut meitä¹⁵. Tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.