Uutisia
Raimo Merenluoto, Jäämeren kalastajan poika
Merenluotojen perheessä on verenperintönä opittu kunnioittamaan sukuhistoriaa. Monen taitavan kirjoittajan ansiosta sukupolvien ketjussa koetut ilon- ja surunhetket, menetykset, selviytymistarinat sekä kertomukset Luojan johdatuksesta on kirjoitettu muistiin. Niistä on tullut suvun yhteistä henkistä omaisuutta, ikään kuin pyhiä kirjoituksia. Niistä kummunneet voima, usko ja luottamus ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle, ja se, mistä on kerrottu ja puhuttu, on vaikuttanut perheeseen rautakaiteen tavoin. Perheen patriarkaksi kohonnut Raimo Merenluoto jatkaa kirjoittamisen perinnettä yhdessä puolisonsa Kaarinan kanssa.
Millainen oli tuo Näsykän kylällä Petsamonvuonon rannalla elontaipaleensa aloittaneen Raimon lapsuus? Hän muistelee: ”Se oli huoleton, täynnä touhua ja tekemistä. Ainoina synkkinä hetkinä olivat kesäiset heinätyöt, ja pienikin pilvenhattara sai toivon heräämään kaatosateesta, joka keskeyttäisi heinänteon.” Se oli siis pikkupojan onnellista elämää kodissa, jossa oman perheen lisäksi asui myös ukki Stephan. Tämän leppoisa rutistus ja auttavat kädet laajensivat elämän tuntua Raimossa. Ukki opasti, neuvoi ja kulki mukana eri puuhasteluissa. Tosin kalaverkon nostaminen tuon Jäämeren kasvatin apuna oli yhtä soutamista ja huopaamista hentovartiselle airomiehelle, varsinkin aallokossa. Kuva ruokansa siunaavasta isoisästä puolestaan tallentui pysyvästi Raimon mieleen.
Raimon tekniset taipumukset tulivat esille jo pikkupoikana. Hän rakensi veneiden ja purjelaivojen pienoismalleja ja jo kahdeksanvuotiaana ensimmäisen kanootin. Pari vuotta myöhemmin valmistui kaksipaikkainen vanerikanootti. Raimo kertoo: ”Sillä teimme kesäisin tutkimusmatkoja rannoille ja meren saariin mukana erilaisia kalastustarvikkeita. – – Juhannukset vietimme aina merellä. Vakiovarustuksena oli kaksi pulloa limonadia, purkki säilykelihaa, ruisleipä ja puolikas pullapitko.” Vaikka Raimon tekniset taidot olivat vahvat, niin samaa ei voi sanoa kemian tiedoista.
Kun kerran limonadi näytti loppuvan kesken meriretken, täyttivät pojat puoliksi tyhjennetyn limupullon merivedellä. Vain yksi siemaus riitti todistamaan sekoituksen kelvottomuuden. Se siitä kokeilusta! Talven tultua kanootit vaihdettiin suksiin tai luistimiin, ja taas menoksi. Vauhtia riitti, kun sivakat suihkivat. Raimo muistaa, kuinka hän ensimmäisenä kouluvuotenaan haaveili jopa mestarihiihtäjän urasta. Siihen antoi pontta isän tekemillä suksilla koulukavereista saavutettu ylivoimainen voitto. Toisen kouluvuoden jouluna Raimo sai lahjaksi ensimmäiset kaupasta ostetut sukset. Ne katkesivat heti ensimmäisenä päivänä koulun läheisen ratapenkan rinteessä. Kaluston heikkouteen sortui se uratoive. Mutta mitäpä tuosta, yhdessä veljiensä ja kavereidensa kanssa Raimo vietti vapaa- ja loma-ajat välillä hiihtäen, välillä luistellen tai vaeltaen.
Jo 14-vuotiaasta alkaen Raimo teki kolmena peräkkäisenä kesänä töitä Rauma-Repolalle. Sitten hän oli kesän Ruotsissa Volvon autokoritehtaalla, ja yksi kesä kului hitsaajana Tuulomajoella, missä Imatran Voima rakensi 1960-luvulla 268 megawatin voimalaitoksen silloiselle Neuvostoliitolle. Varsinkin kesä 1967 oli vaiherikas, sillä sen aikana Raimo oli kesätöissä Fiskarsin omistamassa Oulun Rautateollisuus Oy:ssä. Loppukesän hän oli vaihto-oppilaana Puolassa ja työskenteli tehtaassa, jossa valmistettiin höyryturbiineja, hammasvaihteistoja, laivojen potkuriakselistoja, puristintyökaluja ynnä muuta.
Tuohon kesään mahtui vielä muutakin jännittävää. Jo alkukeväästä Oulun konepajan pauke, liikenteen meteli ja kova arkinen paine veivät nuoren miehen ajatukset jäistä vapautuvalle merelle. Yhdessä hyvän kaverinsa kanssa Raimo valmistautui työn lomassa hylkeenpyyntimatkalle – luonnollista pojalle, jonka isä ja isoisä olivat hankkineet elantonsa Jäämerestä. Niinpä toukokuun puolessa välissä pojat lähtivät ajelemaan kuusimetrisellä moottoriveneellä kohti välietappia, Perämerellä sijaitsevaa Ulkokrunnia, mukanaan kolmen viikon eväät, aseita, ampumatarvikkeita ja valokuvausvälineitä. Ja mikä parasta, kahteen aikakauslehteen oli lähetetty ehdotus hylkeenpyyntiä koskevan artikkelin kirjoittamisesta.
Kuinkas kävikään? Kun pojat sitten parin myrskypäivän ja 12 tunnin merimatkan jälkeen lähestyivät määränpäätään Maluria, Ruotsissa Haaparannan edustalla olevaa ulkomeren saarta, he mykistyivät näkemästään. Ahtojäävyöhykkeellä loikoili noin 80 hyljettä nauttien kevätauringon lämmöstä. Heti kun ahavan oikut veivät vaanivien pyssymiesten hajun merinisäkkäiden sieraimiin, oli ahtojää siinä samassa hiljainen ja autio. Suurisilmäiset, virtaviivaiset ”sukkulat” solahtivat hetkessä veden alle. Ei saatu edes yhtä hyljekuvaa, ei lehtijuttua, saaliista puhumattakaan, mutta jääkenttien syvä rauha, muuttolintuparvet ja ulkosaarten heräävä luonto ja lumo jäivät hivelemään mieltä. Tuota samaa Raimo koki ensimmäisellä Lapin retkellään, jonka jälkeen hän oli myyty mies. Yhdessä kavereiden kanssa samoiltiin pohjoisissa erämaissa jopa kolmasti, neljästi vuodessa.
Luojani, kuule minua
Kun Raimo pikkupoikana toivoi pientä, viatonta sadekuuroa keskeyttämään heinätyöt, ei hän tiedostanut lainkaan, kuinka monessa myrskytuulessa hänen vanhempansa olivat ehtineet olla ennen hänen syntymäänsä. Myrskyn silmässä elettiin silloinkin, kun Raimo näki päivänvalon Petsamossa helmikuussa 1943 toisena Martta ja Grigori Merenluodon neljästä lapsesta. Lainaus Martta Merenluodon omakustanteisesta kirjasta Mutkia polun varrelta:
”Toinen lapsemme syntyi sodan keskellä. Tuo talvi oli ankea, oli pommituksia, oli pakkasta ja pyryä. Olin ainoa potilas Petsamon sairaalan synnytysosastolla. Sairaalan ulkopuolella riehui toinen maailmansota. Synnytys ei sujunut normaaliin tapaan. Tohtori uskaltautui keisarinleikkaukseen. Kun vauvoineni makasin sairaalassa ja voimistuessani katselin ikkunasta, meni ohi monenlaista kulkijaa. Siinä veti muulipari vankkureita, kuorman laatua en tiennyt, eikä ollut tarvis tietääkään. Tuossa joku upseeri, vai mikä pikku kihoko lie ollut, kulki vankijoukon keulassa. Marssi siinä uljas sotilasrivistökin vailla tietoa tulevaisuudestaan.”
Martta pelkäsi juuri syntyneen poikavauvansa puolesta, joka tuli maailmaan sodan varjossa saksalaisten ja venäläisten kranaattien viuhuessa. Pommitukset olivat lähes jokaöisiä. Mitä hänestä tulee? Miten hänen käy? Tuona talvena Martan mieli oli herkkä ja pelokas sodan ja kaiken kauheuden keskellä. Martta kirjoitti: ”Mutta ihmeelliset ovat Herramme tiet. Pojastani kasvoi perheen rauhallisin, tasapainoisin lapsi ja hyvin oppivainen. Ehkä hän sai lapsena oppimieni sisäisten rukousten voimaa sielustani ja sai rauhallisen mielenlaadun.” Niin juuri: ”Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan” (Jaak. 5:16). ”Antakaa iankaikkisuuden vakavien totuuksien viipyä mielessänne” (OL 43:34). Nefin tavoin Raimo voi sanoa: ”Minä synnyin hyvistä vanhemmista, Martasta ja Grigorista.”
Aluksi oli Martta …
Suomussalmen Huutoniemeltä kotoisin olleella karjakko Anna Martta Moilasella (1915–2002) oli Paltaniemen pappilassa kesätyöpaikka, mutta mistä elanto sen jälkeen? Maaseudun Tulevaisuudesta hänen silmiinsä sattui ilmoitus Petsamon kunnalliskodilla avoinna olevasta karjakon paikasta. Hän haki, ja tuli valituksi sillä ilmoituksella, ettei tehtävän vastaanottamisesta saanut kieltäytyä! Martta kirjoitti: ”Missä sellainen paikka on? Ei aavistustakaan. Löytyihän se kartalta.” Martan senhetkinen työnantaja esteli tämän lähtöaikomuksia: ”Se on siellä Jumalan selän takana, alkuasukkaita siellä vain on. Sudet ja karhut juoksevat pitkin pihoja. Asunnot ovat turvemajoja ja kota-asumuksia.” Utelias ja seikkailunhaluinen Martta totesi: ”Jos siellä on kerran kaikkea tuota, mitä kerrotte, sitä täytyy lähteä katsomaan.”
Martta jatkoi: ”Matka Petsamoon alkoi. Siinä oli kruununtorpparin tytär matkalla suureen tuntemattomaan 22-vuotiaana.” Martta matkusti junalla Kajaanista Rovaniemelle ja siitä Liinahamarin postiautolla Petsamoon. Parin päivän ajomatkan jälkeen Martta kysäisi kuljettajalta, että tietääkö tämä, missä on kunnalliskoti. Kuljettaja käännähti äkkiä ja lausahti: ”Olenkin ihmetellyt, mihin neiti on matkalla. Tiedänhän minä.” Hetken kuluttua hän jarrutti ja sanoi: ”Tähän neidin pitäisi jäädä.” Martta kertoi: ”Kokosin kamppeeni ja jäin tielle. Vain pölypilvi erotti tutusta seurasta kahden päivän ajalta. Silloin tunsin itseni yksinäiseksi. Pölypilvi oli ainoa tuttu.”
Häntä oli jo odotettu tuolla maailman äärilaidalla. Ystävällinen vastaanotto, lumoavan kiehtovat maisemat, yöttömät kesäyöt ja milloin Jäämeren aalloilla leikkivä, milloin Parkkinatunturien laella vaeltava aurinkopallo ilahduttivat ja valvottivat häntä. Tuo kaikki valoi häneen luottamusta. Pölypilvi hälveni ja samalla avautui uusi lehti Martan elämän kirjassa.
… ja sitten tuli mustasilmäinen Grigori, Jäämeren kalastaja
Grigori Merenluoto syntyi 1910, jolloin Petsamo kuului Venäjään. Hänellä oli kahdeksan sisarusta ja kolme sisarpuolta. Perheen köyhyyden vuoksi Grigori osallistui miesten töihin jo kahdeksanvuotiaasta lähtien. Hän oli mukana turpeen nostossa, poropoikana ja hevosmiehenä, mutta yhdeksänvuotiaana tuo kalastajan poika teki jo täyttä työpäivää isänsä mukana kalastusaluksella. Grigori pyysi veden viljaa koko elämänsä ajan, mutta se ei ollut hänen ainoa työnsä. Hän toimi myös porarina ja seppänä, teki rakennus-, silta- ja tietöitä ym. ja oli sotahommissa. Jos mitään muuta ei ollut tarjolla, sitten riekonpyyntiin. Hänet tunnettiin huumorintajuisena ja monipuolisesti taitavana miehenä, joka tarttui työhön kuin työhön. Hän arvosti rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta, uskoi ja luotti Jumalaan. Häneen sopivat sanat: ”Älä pelkää, vaan usko” (Mark. 5:36). Vanha kalastaja lähti matkalle ikieloon helmikuussa 1995.
Martta kertoi Grigoristaan: ”En ollut vuottakaan Petsamossa, kun huomasin olevani aviovaimo ja omistin miehen, aivan paljasjalkaisen petsamolaisen. Takerruin kuin hukkuva oljenkorteen.” Martta ei kertomansa mukaan myöntänyt itselleen, että hän tunsi yksinäisyyttä ja ikävää oudossa ympäristössä, jossa kaikki oli vain uutta ja uutta. Martta jatkoi: ”Niin vain kävi, etten sitten enää ollutkaan yksin. Oli appi, ei anoppia, 15-vuotias neito (Grigorin sisko) ja se pikisilmä. Menin emännäksi emännättömään taloon. Kova oli kohtalo mieheni isällä. Kaksi vaimoa ja yhdeksän lasta hän oli saattanut haudan lepoon. Kun tulin tuohon taloon Näsykässä, olin tuntematon, vieras. Nuorena ja kokemattomana kaikki oli outoa. Oli erilaiset elämäntavat ja vieras uskonto. Vähitellen, päivä kerrallaan ja rohkea kun olin, en antanut outouden masentaa, opettelin uutta.
Ikoni, joka oli kunniapaikalla peränurkassa, ovea vastapäätä, ei alkuun puhutellut minua. Pidin sitä kuvien palvontana, mutta sitähän se ei ollut. Neitsyen ja Jeesus-lapsen kuva oli heille välikappale, joka toi taivaallisen Isän siunauksen niin vieraille kuin talonväellekin. Opin kunnioittamaan kauniin ikonin, pyhän äidin kuvaa, jonka paikka oli nurkkahyllyllä kynttilöineen. Se oli ukille pyhä asia. Opin käsittämään, ettei Jumalaa ole vain Lutherin opin omaavilla, vaan että on palveltava Häntä hengessä ja totuudessa eri muodoissa ja eri tavalla, mutta on tärkeää olla lähellä sitä ainoaa voimaa, josta saa avun kaikkien vaikeuksien keskellä.”
Tätä kokemustietoa Martta tuli tarvitsemaan koko elämänsä ajan. ”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla.” (Room. 12:1.) ”Minä johdatan sinua kädelläni – – ja minun voimani on sinun päälläsi” (Abr. 1:18).
Perheen kanssa vastatuulessa
Martan ja Grigorin ensimmäinen lapsi, Eero, syntyi lokakuussa 1938. Jo seuraavan vuoden marraskuussa Martta kietoi Eero-pojan täkkiin ja lähti evakkoon Petsamosta. Sota oli alkanut. He menivät sitä pakoon avokuorma-autolla 30 asteen pakkasessa yli 600 kilometrin päähän kodistaan. Oli pakko lähteä, jättää taikina tippumaan tiinusta ja lehmät navettaan huutamaan utareet maidosta pingottuneina. Grigori joutui työkomppaniaan ja myöhemmin armeijaan.
”Tuntematon tie oli edessä – ei tuntematon tienä, vaan tuntematon, koska tulevaisuus oli tuntematon.” Matka päättyi Tervolaan, jossa Martta ja Eero asuivat koko talven rakastavan ja auttavaisen isäntäväen huomassa. Toukokuussa 1940 äiti ja poika pääsivät takaisin Petsamon kotiinsa. Sen ikkunat olivat rikki, pihapiiri oli sodan jäljiltä lian ja saastan vallassa. Oltiin kuitenkin kotona ja elämä jatkui.
Tätä ei kestänyt kauan, sillä kesäkuussa 1941 alkoi toinen evakkotaival. Kun käsky tuli, Martta ja Eero menivät tienvarteen odottamaan kuljetusta. Kohdalle pysähtyi iso ruotsalainen kuorma-auto, jonka koppiin he kiipesivät myttyineen. Onneksi tällä kertaa he tiesivät määränpään. Se oli sama paikka, josta he talvisodankin aikana olivat saaneet tilapäiskodin. Nyt he saivat palata omaan kotiinsa Petsamoon jo kuukauden kuluttua, mutta sinä aikana heidän kotikyläänsä oli sijoitettu saksalainen sotaväki kalustoineen. Siitä alkoi evakosta palanneiden uusi elämä sodan ja saksalaisten keskellä.
Syyskuussa 1944 Raimon ollessa puolitoistavuotias joutuivat Merenluodot kolmannen ja viimeisen kerran lähtemään kodistaan Petsamosta, kun saksalaiset piti ajaa pois Suomesta. Perheen isä, Grigori Merenluoto, oli sodassa. Tällä kertaa Martan ja hänen poikiensa evakkotie vei Raahen seudulle Saramäkeen Jalaksen maatilalle. Sinne perheensä luo päätyi myös evakuointilomaa saanut Grigori monien seikkailujen jälkeen. Hän jäi pois junasta Saramäessä ja sai kuulla asemamieheltä polun suunnan, joka vei Jalakselle. Martta kertoi: ”Syyskuun pilkkopimeä ilta, ei tulitikkuja, ei taskulamppua. Tunnustellen hän pysyi polulla. Rouva Jalas tuli huoneeseemme ja ilmoitti: ’Ovella on sotilas, joka kysyy rouva Merenluotoa.’ Ihmetellen menin ovelle ja jouduin mahtavaan halaukseen. Ihmettelin: ’Taivaastako siihen tipahdit?’ ’En, tuolta pimeältä polulta’, oli vastaus.”
Iltauutiset
Martta ja Grigori lähtivät tapaamaan Grigorin isää, joka oli päätynyt evakkomatkallaan Kalajoelle. Martta kertoi heidän yöpymisestään menomatkan aikana Ylivieskassa: ”Kapea ja kova oli penkki Ylivieskan Rauhanyhdistyksen talolla, johon pääsimme yöksi. Siinä kapealla penkillä kuuntelimme iltauutisia radiosta 19. syyskuuta 1944. Rauhansopimus luettiin. Petsamo menetettiin. Tuon illan mietteitä eivät tajua muut kuin ne, joille kävi samoin. Emme puhuneet mitään toisillemme. Yritimme nukkua tuon kapean puupenkin päällä ilman tyynyä ja peitteitä ja myös ilman unta. Minä tajusin, miltä Grigorista tuo tieto tuntui. Ei kotia, ei kotiseutua, ei Jäämerta, ei venettä turskalastissa. Minä, joka olin kulkija luonnostani, vain tajusin sen omalla tavallani. Olin muuttanut Petsamoon, sinne juurtunut ja siellä perustanut perheen. Voin helpommin juurtua taas uuteen paikkaan, missä tuo lieneekin.”
Haukipudas – turvemajasta omaan kotiin
12. marraskuuta 1944 Merenluodoille tuli ilmoitus heidän sijoittamisestaan Haukiputaalle, Raahen seudulta pohjoiseen. Ja niin taas koko perhe ja ukki lähtivät matkaan kohti uutta outoa kotipaikkaa. Martta kirjoitti: ”Tungos junassa oli läpipääsemätön. Eräs matkustaja antoi minulle istumapaikan poikani Raimon kanssa. Vietimme koko päivän Oulun rautatieasemalla. Mitään järjestettyä huoltoa ei ollut. Rahaa olisi ollut, mutta mitään ei ollut ostettavissa. Kuitenkin Raimolle saatiin piparkakun kokoinen ruiskakkara, jota hän onnellisena jyrsi ravintolan pöydän alla.” Matka päättyi Haukiputaan Jokikylään. Sieltä Kaarnivaaran talosta perhe sai ison omalla uloskäynnillä varustetun huoneen. Täällä asuessa syntyi syyskuussa 1945 Raimon pikkuveli Kari.
Pari vuotta myöhemmin niin Merenluodot kuin muutkin evakkolaiset saivat tietää tulevasta asutustilastaan Haukiputaan Häyrysenniemellä, jossa lohkottuja tiloja oli kaikkiaan 13. Kesällä 1948 alkoivat uuden kodin rakennustyöt kahden miehen käsivoimin. Kun tuli syksy, eikä talo ollut vielä valmis, tehtiin väliaikainen vajaan yhdeksän neliön turvemaja. Merenluotojen ’Hotelli Pallas’, joksi heidän turveasumustaan leikillisesti kutsuttiin, oli ainutlaatuinen Haukiputaalla. Sitä se ei olisi ollut Petsamossa, jossa kalastajat olivat taitavasti oppineet työstämään turvetta muun muassa kalakämppiensä rakennusaineena.
Martta kertoi: ”Hotellissamme oli lämmitys- ja keittopaikkana kotiliesi, savutorvi pellistä katolle. Liesi sijaitsi heti ovensuussa vasemmalla, sitten hetekan puolisko, ukin vuode ja hetekan toinen puolisko toisella pidemmällä seinustalla ja jatkona lasten sänky. Siinä sänkyjen välissä oli ristikkojalalla tehty pöytä, istuimena sänkyjen laidat. Pakkilaatikko, jossa olivat tavarat, oli oikealla ovensuussa. Kun saatiin ikkuna ja ovi, riitti majassa lämmintä.”
Kun vieras jäi yöksi, kannettiin pöytä ulos ja hetekoiden väliin laitettiin lava ja siihen vuode. Tässä tilassa asuivat neljävuotias Raimo, kaksivuotias Kari ja yhdeksänvuotias Eero yhdessä vanhempiensa ja ukkinsa kanssa. Martan kertoman mukaan puhtaudenhoito oli vaikeaa, sillä lähin kaivo oli 300:n ja meri 500 metrin päässä, mutta olipahan heillä oma koti monen vuoden jälkeen. Perhe asui turvemajassa yli kaksi kuukautta. Uuteen kotiin, jossa ei vielä ensimmäisenä talvena ollut sähköä, muutettiin heti, kun se jotenkuten oli asuttavassa kunnossa. Turveasunto jäi ensimmäiseksi navetaksi. Onneksi hätä ei ollut tuon näköinen enää vuonna 1953, jolloin Martta ja Grigori saivat neljännen poikansa, Pertin.
Kun perhe joutui ensimmäisen kerran lähtemään evakkoon loppuvuodesta 1939, ei varmaan kukaan osannut aavistaa, että uuteen kotipaikkaan, Haukiputaalle, ja uuteen kotiin juurtuminen pääsisi alkamaan vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Painavista tunnekuormista ja selviytymisen huolista huolimatta perhe kasvoi, kehittyi ja pysyi koossa. Heitä yhdisti keskinäinen rakkaus sekä usko ja luottamus Herraan.
Tulkaa minun tyköni
Syksyllä 1967 iski rajuilma Merenluotojen perheeseen. Martta-äidillä todettiin kasvain, jonka leikkausta hän odotti sairaalassa. Martan sairastuttua ukki joutui vanhainkotiin. Vaikka hän sai vapaasti tehdä päivittäin kävelyretkiä, niin henkisesti hän oli suljetussa häkissä. Hänen elonsa vanhainkodissa jäi vain viikon mittaiseksi. Isä-Grigori oli tiukoilla. Hän oli päivät töissä Rauma-Repolassa. Hänen vastuullaan olivat kotityöt, karjanhoito ja ruuanlaitto. Sitten pojista vanhin sairastui. Raimo kertoo: ”Ukin kuoleman jälkeen joululomalla ollessani jouduin järjestämään Eeron sairaalaan. Äiti oli joulun päivät lomalla kotona. Hän odotti leikkausta ja uskoi olevansa viimeistä joulua perheensä parissa. Sinä jouluna lähdin murheellisena kotoa Tampereelle, opiskelukaupunkiini. Kevätauringon myötä perheen elämä palautui tavallisiin uomiinsa.” Mikä onni! He kaikki saivat kokea ja nähdä, kuinka hiirenkorvalla olevat koivut ja valkoiset pilvet taas heijastuivat tyynestä vedenpinnasta. He riemuitsivat – Alman sanoin: ”Sinä kestit kaiken tämän kärsivällisesti, koska Herra oli kanssasi” (Alma 38:4).
Ei tullut Raimosta mestarihiihtäjää, tuli insinööri Tampereen teknillisestä opistosta käyttötekniikan linjalta vuonna 1968. Heti valmistuttuaan Raimo sai työpaikan Kuopiosta. Hänet kutsuttiin valmistuspäälliköksi pieneen konepajaan, jossa tehtiin teräsrakenteita eri puolilla Suomea oleviin kohteisiin. Raimo muistelee: ”Olin mielestäni hyvin valmistautunut tuohon haasteeseen. Olin oppikoulun jälkeen käynyt kaksivuotisen metallipuolen ammattikoulun, hankkinut hyvän työkokemuksen – tehnyt töitä useilla konepajoilla kaikki kesä- ja talvilomat, työskennellyt autotehtaalla Ruotsissa, hitsannut voimalaitostyömaalla ja opiskelun loppuaikoina tehnyt suunnittelutöitä Tampereelle valmistuvaan öljyn varastointijärjestelmään. Kuitenkaan rahkeet eivät riittäneet. Tehtävä oli paljon haastavampi kuin aluksi oletin. Lisäksi ongelmana oli yrityksen ilmapiiri, joka oli kaukana savolaisesta lupsakkuudesta. Tein töitä usein seitsemän päivää ja lähes 80 tuntia viikossa kuukaudesta toiseen – huonoin tuloksin. Mitä kovemmin yritin, sitä heikommin sain tuloksia aikaan.” Raimo oli yksinäinen ja ahdistunut. Vähitellen hänen mieleensä nousivat lapsuuden muistikuvat hänen rukoilevasta isoisästään ja Luojaan turvautuvista vanhemmistaan. Hän tiesi, että ainoa apu voisi tulla taivaalliselta Isältä. Raimo osti Raamatun, josta hänen silmiinsä osui kohta Matt. 11:28–30. Se muutti hänen elämänsä:
”Tulkaa minun luokseni, kaikki työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”
Kun israelilaiset olivat Egyptissä vankeudessa, he huusivat hädässään, ja heidän avunhuutonsa kohosi Jumalan luo (2. Moos 2:23). Näin kävi myös Raimolle. Hän alkoi rukoilla kuuluvasti, ja kahden viikon kuluttua hän sai vastauksen, kun lähetyssaarnaajat koputtivat hänen ovelleen. Raimo kastettiin Kuopiossa 14. joulukuuta 1968, samana päivänä, jolloin hänelle annettiin lopputili. Hänelle oli opetettu kymmenysten laki, ja niin hän maksoi lopputilistään ensimmäiset kymmenyksensä tietämättä, mistä saisi jatkossa töitä. Hän pani kuitenkin turvansa Jumalaan (Moosia 7:19). Raimo oivalsi jo tuolloin, ettei kuuliaisuus kymmenysten lain noudattamiselle välttämättä tuo rikkautta ja ajallisia siunauksia, koska tämä Herran laki on ensisijaisesti hengellinen. Tärkeintä on lain noudattaminen oikeassa hengessä.
Raimo kertoo: ”Muistan erityisen lämpimästi Kuopion seurakuntaa. Siellä oli mukava ilmapiiri, joka otti vieraan lämpimästi vastaan. Nuorten luokkaa opetti sisar Anna-Liisa Rinne, tuleva anoppini. Hänellä oli ihmeellinen taito nostaa ja kannustaa, niin että jokainen nuori lähti hänen luokastaan rohkaistuneena.” Raimo sai tutustua anoppiinsa ennen kuin tunsi tämän tyttären. Mikä harvinainen siunaus sekin! Sisar Rinne oli pioneeri, joka teki koko sydämestään työtä kirkon juurruttamiseksi Suomeen. Hän oli rohkea viitoittaja ja kannustaja, joka kirjoitti mm. kirjan Kristuksen kirkko Suomessa.
Raimon epäonnistumisesta ensimmäisessä työpaikassaan ja lopputilistä versoi siunaus, jonka vaikutus ulottuu häneen sekä hänen perheensä elämään tässä ajassa ja vielä tämän jälkeenkin. Raimo sai taivaallisen Isän johdatusta sekä perhettään varten että kirkon tehtäviä ja työelämää koskevissa asioissa. Hän kertoo patriarkallisesta siunauksestaan: ”Kun oli kulunut vähän yli vuosi kasteestani, pääsin kesän 1970 temppelimatkan yhteydessä patriarkka Lagerbergin luo Frankfurtissa. Herra puhui tässä siunauksessa suoraan sieluuni ja sydämeeni. Vastauksena yksinäisyyteeni ja kaipaukseeni saada oma perhe, sain lohdullisen ilmoituksen: ’Siunaan sinua, rakas veli, että tulet uudelleen temppeliin ja kanssasi on sisar, joka on kelvollinen seuraamaan sinua tähän pyhään paikkaan.’ Kun lähdin patriarkan luota, menin läheiseen puistoon ja itkin kuin pieni lapsi. Herran antamat lupaukset olivat niin suurenmoisia ja valtavia, etten voinut muuta kuin itkeä ilosta. Tiesin varmuudella, että Herra oli puhunut patriarkan kautta suoraan minulle.”
Raimo tutustui tulevaan vaimoonsa Kaarina Rinteeseen bussimatkalla Sveitsin temppeliin vuonna 1971. Matkasuunnitelman mukaisesti reissaajat yöpyivät teltoissa Smithin motellin leirintäalueella Tanskassa. Kun erämaan kävijä Raimo huomasi, kuinka Kaarina kamppaili oman tiipiinsä pystyttämisessä, riensi hän apuun. Ei lepattanut teltta tuulessa, sillä se oli kiinnitetty ammattitaidolla, mutta sitä vastoin molempien sydämessä kävi melkoinen vipatus. Kaksi vuotta myöhemmin heidän avioliittonsa sinetöitiin Sveitsin temppelissä, kuten patriarkan siunauksessa oli luvattu.
Kun Raimo ja Kaarina menivät naimisiin, heillä oli yhteensä 14 eri tehtävää kirkossa. Liekö mitään tehtävää, jossa he eivät vuosien varrella olisi palvelleet, Raimo toisinaan opettajana, vaarnan johtokunnan neuvonantajana ja siinä välissä monena muuna? Niiden lisäksi he hoitivat lapsensa, kotinsa ja ammattinsa, Kaarina jatko-opiskelujen jälkeen Turun yliopiston professorina ja Raimo Nokian insinöörinä. Nyt molemmat viettävät ansiotyöstään ansaittuja eläkepäiviä. Kirkon tehtävissä ei kuitenkaan tunneta eläkeikää, ja niin he saivat kutsun palvella yhdessä lähetystyössä Helsingin temppelissä ja Turun nuorten naimattomien aikuisten keskuudessa. He palvelivat tunnuslauseenaan: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat” (Room.1:16).
Kun Raimon ja Kaarinan Johanna-tytär kuoli kahden päivän ikäisenä, heille kerrottiin, etteivät he koskaan tulisi saamaan terveitä lapsia. Aluksi syvä suru asui heidän kodissaan, mutta pappeuden siunausten ansiosta mahdoton kävi mahdolliseksi. Raimon ja Kaarinan perheessä on nyt 27 jäsentä, patriarkan ja matriarkan lisäksi viisi lasta, 17 lastenlasta ja kolme lastenlastenlasta.
Kun Raimon äidinpuoleinen Janne-ukki vieraili ennen sotia Martta-tyttärensä kodissa Petsamossa, hän totesi: ”Leveä on Martalla pullaleeta”. Sodan ja sen aiheuttaman köyhyyden vuoksi pitko kävi kapeaksi. Mutta kun sen täytteenä olivat usko, rakkaus ja luottamus Herraan, se ravitsi Merenluotojen perhettä silloin ja ravitsee yhä. Herran johdatuksella kuivan ruiskakkaran tilalle tuli yltä kyllin tuoretta leipää ja vastoinkäymiset muuttuivat siunauksiksi. Näin kävi Merenluodoille. Näin kävi myös Joosefin veljille, kun he myivät tämän orjaksi Egyptiin. ”Mutta älkää olko murheissanne älkääkä syyttäkö itseänne siitä, että olette myyneet minut tänne, sillä Jumala lähetti minut teidän edellänne pelastamaan ihmishenkiä” (1. Moos 45:5).
Lähteet
Kaarina Merenluoto, ”Grigori Merenluodon elämäkerta”, Martta Merenluodon alempana mainitussa teoksessa.
Martta Merenluoto, Mutkia polun varrelta, omakustanteinen teos, 1991.
Raimo Merenluodon haastattelu 4.11.2011.
Raimo Merenluodon puhe Turussa 29.1.2017.