Namibian perheemme
Eräs sisar seurakunnastani sanoi minulle: ”Tiedätkö, minusta sinussa on tapahtunut suuri muutos evankeliumin suhteen Namibiassa. Olet sen jälkeen erilainen kuin olit ennen.”
Myönsin hänen olevan oikeassa. Olen huomannut, että jokainen muutto uuteen maahan on muuttanut suhdettani evankeliumiin, mutta mikään näistä muutoksista ei ole ollut yhtä syvällinen kuin Namibian vuoden aiheuttama.
Perheeni asuu New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Tammikuussa 2018 mieheni, 7-vuotias poikamme ja minä muutimme vuodeksi Windhoekiin, Namibian pääkaupunkiin. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko on Namibiassa aika pieni. Koko maassa oli silloin vain neljä lähetysseurakuntaa: kolme Windhoekissa ja yksi rannikkokaupunki Swakopmundissa, ja lisäksi yksi ryhmä, joka kokoontui säännöllisesti pohjoisen Ambomaassa.
Me kuuluimme Katuturan seurakuntaan. Sen alue sisälsi diplomaattien suosiman Klein Windhoekin sekä Katuturan, ennen apartheidin kaatumista mustille varatun alueen. Seurakunnassa oli sekä vauraita että köyhiä ihmisiä, kaikki käännynnäisiä.
Kolmannen polven myöhempien aikojen pyhänä kuvittelin voivani olla suureksi avuksi seurakunnalle, mutta sen sijaan kävikin niin, että seurakunta oli suureksi avuksi meille. Seurakunnassa oli paljon nuoria naimattomia aikuisia, ja heti alussa eräs heistä, veli Lukas Nakale, ehdotti, että hän voisi tulla muutamien ystäviensä kanssa käymään luonamme: ”Me haluamme tutustua teihin. Me olemme kaikki yhtä perhettä.”
Sinä sunnuntaina meille ajoi puoli tusinaa 20–30-vuotiasta miestä. Tarjosimme heille herkkuja, sillä mieheni on hyvä leipomaan, ja he tarjosivat meille varauksettoman ystävyytensä. Esimerkkinä tästä ystävyydestä oli tapaus, jolloin automme hajosi juuri, kun mieheni oli lähdössä ulkomaanmatkalle. Korjaajaa tuntui olevan mahdotonta löytää, kunnes mainitsin asiasta seurakuntalaisellemme Ristolle. Hänellä oli mekaanikkoystävä. Autoni korjattiin, ja kun kysyin mekaanikkoystävältä, joka ei ollut kirkon jäsen, kuinka paljon olin velkaa, hän sanoi: ”Te olette Riston perhettä, joten sopikaa se hänen kanssaan.”
Namibiassa näimme, kuinka paljon hyvää kirkko tekee ihmisille. Tiesin, että evankeliumin tuoma varmuus ja ilo ovat ihania asioita, mutta joskus minusta on tuntunut, että kirkko järjestönä on harmillisen epätäydellinen laitos. Namibiassa tajusin, mitä kirkko todella tekee ihmisille, kun näin kokonaan käännynnäisistä koostuvan seurakunnan.
Tietysti ongelmia oli, paljonkin. Kirkossa kuitenkin painotettiin koulutusta, perheitä ja yhteiskunnallista palvelua. Seurakunnan nuoret menivät lähetystyöhön ja palasivat sieltä. Lähetystyössä he näkivät muita maita ja kokivat Jumalan johdatusta. Kotiin palattuaan he olivat valmiita kohtaamaan elämänsä haasteet. Köyhyys ja työttömyys ovat suuria ongelmia Namibiassa, mutta nämä nuoret olivat joustavia; he perustivat yrityksiä, työskentelivät kovasti ja huolehtivat toisistaan. He pärjäsivät.
Kun lähdimme takaisin Yhdysvaltoihin joulukuussa, tulivat useat nuoret aikuiset saattamaan meitä lentokentälle. Oli vaikea sanoa hyvästit. Tiesin, että tulisin ikävöimään Katuturan seurakuntaa.
Toivon joskus, että pystyisin lähettämään ne, joiden usko horjuu, Namibiaan. He näkisivät, mitä kirkko todella voi tehdä, kun sille antaa tilaisuuden. Voihan olla, ettei joku toinen kokisi Katuturan seurakuntaa samalla lailla. Minulle tuo vuosi oli kuitenkin siunaus, joka vahvisti uskoani juuri, kun sitä tarvitsin.