Rohkeutta kertoa, mitä arvostan eniten

Tannie M. Flammer

Piispani ja hänen vaimonsa esimerkkiä noudattaen minulla oli tavoite antaa Mormonin kirja jollekulle aina kun olin cheerleading-matkalla.

Varttuessani minusta oli hienoa katsella, kuinka isoäidin kanat kokosivat poikasensa siipiensä suojaan myrskyn ajaksi pitääkseen ne turvassa ja suojassa. Tästä muistikuvasta tuli minulle vieläkin tärkeämpi, kun luin siitä Mormonin kirjasta (ks. 3. Nefi 10:4–6). Kun olin nuori aikuinen, piispani ja hänen vaimonsa, jotka olivat usein työmatkoilla, kertoivat antavansa joka matkallaan Mormonin kirjan jollekulle.

Se innoitti minua. Ihailin heitä, ja heidän esimerkkinsä kosketti sydäntäni. Päätin, että jos joskus saisin tilaisuuden matkustaa Utahin ulkopuolelle, noudattaisin heidän esimerkkiään ja antaisin joka kerta Mormonin kirjan jollekulle.

Koska olin cheerleader Brigham Youngin yliopistossa, matkustin usein cheerleading-joukkueen kanssa. Ennen ensimmäistä matkaani ostin Mormonin kirjan ja kirjoitin siihen todistukseni. Halusin kasvattaa rohkeutta kertoa muille siitä, mitä arvostin eniten: todistuksestani ja Mormonin kirjasta. Halusin olla kuin piispani ja hänen vaimonsa. Halusin olla Jeesuksen Kristuksen kaltainen. Halusin auttaa muiden kokoamisessa ja auttaa heitä tulemaan Hänen luokseen.

Opin pian, että jos ennen kutakin matkaa rukoilisin, että minut johdatettaisiin sen henkilön luo, joka Mormonin kirjaa tarvitsi, hän tulisi oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, mikä tekisi kirjan antamisesta luontevaa ja helppoa minulle. Mitä useammin annoin kirjan, sitä helpompaa siitä tuli. Matkoistani tuli minulle merkityksellisempiä. Olin aina innoissani löytäessäni jonkun, jota taivaallinen Isä siunasi niin, että hän sai tämän pyhän todistuksen Kristuksesta.

Matkoillani pohdin: ”Minne minun pitäisi mennä löytääkseni henkilön, jonka taivaallinen Isä lähettää luokseni tällä kerralla? Mitä voin sanoa hänelle välittääkseni sen, kuinka kallisarvoinen Mormonin kirja on minulle?” Ajatukseni ja tekoni keskittyivät muihin kuin omiin tarpeisiini ja viihtymiseeni, ja tunsin entistä suurempaa rakkautta jokaista tapaamaani henkilöä kohtaan. Yritin nähdä heidät Vapahtajan silmin. Rukoilin, että he ottaisivat vastaan jumalallisen lahjan, jota taivaallinen Isä oli lähettänyt minut tarjoamaan heille.

Olin surullinen, kun viimeinen opiskeluvuoteni päättyi. BYU:n cheerleaderina oleminen oli ollut elinikäinen unelmani. Olisin joka tapauksessa nauttinut uskomattomasta kokemuksesta olla cheerleaderina, mutta tilaisuus antaa Mormonin kirja jokaisella cheerleading-matkalla oli rikastuttanut elämääni kauniilla, odottamattomilla tavoilla.

Mormonin kirjan antaminen oli arvokas ja helppo tapa saada yliopistokokemukseeni lisää merkityksellisyyttä. Tiedän, että niitä, joille annoin Mormonin kirjan, johdatettiin varta vasten saamaan se. Tiedän myös, että taivaallinen Isä kutoi elämäni uskomattomaan kuvakudokseen lempeän armoteon, joka oli rakastava ja suloinen: Hän salli minun tuntea rakkauttaan lapsiaan kohtaan erityisellä tavalla jokaisella tekemälläni matkalla.

Valmistumiseni jälkeen päätin edelleen koko ajan etsiä sellaisia henkilöitä, joille voin lausua todistukseni. Ajan mittaan kehityin kyvyssäni lausua todistukseni ja se tuntui luontevammalta. Opin olemaan pelkäämättä siitä kertoessani. Uskon, että harjoittelemalla ja pyytämällä jumalallista apua jokainen voi oppia lausumaan todistuksensa aiempaa luontevammin.

Se, että päätin noudattaa hyvän piispani ja hänen vaimonsa esimerkkiä, teki elämästäni monin tavoin merkityksellisempää. Se opetti minua näkemään, että Herra on tietoinen aivan jokaisesta lapsestaan. Hän rakastaa meitä ja on innokas kokoamaan meidät kaikki siipiensä suojaan. Mikä siunaus onkaan ymmärtää sitä kaunista kielikuvaa, jota Hän käyttää kuvaillessaan kokoamistaan. Hän kokoaa meidät kuin kanaemo, joka suojelee lempeästi poikasiaan.

Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.