Henkilökuvia uskosta

Jumala näytti minulle, että minulla on tarkoitus

Posenai Patu, Apia, Samoa

Putosin puusta, mutta Herra pelasti minut, jotta voisin kääntää elämäni suunnan ja auttaa ihmisiä, joilla on samanlaisia vammoja kuin omani.

Valokuvat Christine Hair

Olin osallistumassa uskonnolliseen konferenssiin siskoni kanssa, kun hän pyysi minua kiipeämään puuhun ja tuomaan kasan kookospähkinöitä konferenssia varten. Olin korkealla puussa poimimassa kookospähkinöitä, kun yhtäkkiä pyörryin ja putosin maahan. Putosin pahasti selälleni, ja jaloistani katosi tunto.

Minut vietiin sairaalaan, missä lääkärit tukivat selkärankani. Kolmen kuukauden ajan makasin selälläni sairaalassa pystymättä edes istumaan. Se oli henkisesti raskasta ja masentavaa aikaa. Minä vain makasin siinä ja mietin, mitä minulle tapahtuisi ja mitä tekisin seuraavaksi.

Neuvonpitoa Herran kanssa

Kolmen kuukauden jälkeen minua kehotettiin menemään Uuteen-Seelantiin selkäleikkaukseen. Leikkaus mahdollisti sen, että kykenin istumaan enkä vain makaamaan. Ollessani sairaalassa Uudessa-Seelannissa tapasin tytön, joka työskenteli siellä. Hän kysyi minulta: ”Tunnenko sinut? Näytät tutulta.”

Aloimme jutella. Hän kertoi Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ja antoi minulle Mormonin kirjan. Alkuun en lukenut sitä. Jätin sen koskemattomana vuoteeni viereen. Eräänä päivänä olin kuitenkin yksin, eikä televisiosta tullut mitään kiinnostavaa katsottavaa. Sitten näin pöydälläni Mormonin kirjan. Avasin sen ja sitten luin lukemasta päästyäni.

Lukiessani minusta tuntui, että Mormonin kirjassa oli jotakin erilaista ja että sen täytyy sisältää Jeesuksen Kristuksen tosi evankeliumi. Sairaalassa ollut tyttö oli merkinnyt useita jakeita, joista yksi oli Alma 37:37: ”Kysy Herralta neuvoa kaikissa tekemisissäsi, niin hän ohjaa sinua hyväksesi.”

Nuo sanat osuivat silmiini ja saivat minut ajattelemaan. Jotta saisin tietää, onko Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko tosi kirkko, tiesin, että minun piti pyytää neuvoa Herralta. Halusin myös mennä itse katsomaan tätä kirkkoa.

Toivottomuuteni haihtui

Kun tulin kotiin Uudesta-Seelannista, kutsuin lähetyssaarnaajat opettamaan minua. Oppiessani sain todistuksen siitä, että tämä on Kristuksen kirkko. Olen kiitollinen lähetyssaarnaajille, jotka opettivat minua. Kastetilaisuudessani heillä oli voimia kantaa minut veteen – toinen kannatteli minua käsillään, kun toinen kastoi minut.

Kasteeni myötä kaikki masennuksen ja toivottomuuden tunteet, joista olin kärsinyt, haihtuivat pois. Tiesin, että minulla oli tarkoitus elämässä ja että Jumala rakasti minua.

Ennen kuin minut kastettiin, pyörätuolissa oleminen nolotti minua. Kasteeni jälkeen aloin kuitenkin käydä seurakunnassa joka sunnuntai ja osallistua nuorten naimattomien aikuisten toimintoihin. Kävin jopa vaarnan tansseissa ja tanssin pyörätuolissani jokaisen laulun tahdissa. Liityin myös selkäydinvammaisten samoalaisten verkostoon.

Tajusin parantuneeni tarpeesta piiloutua. Kirkon avulla sain varmuutta mennä jälleen ihmisten keskuuteen.

Herra auttoi minua myös ponnistelemaan ja kehittymään, kun minua kannustettiin kouluttautumaan kolmivuotisessa kambodžalaisessa proteeseihin ja ortooseihin erikoistuneessa oppilaitoksessa (CSPO). En ollut varma, voisinko aloittaa ohjelmassa, koska kukaan pyörätuolissa oleva ei ollut koskaan pyrkinyt sinne. Olosuhteet sallivat kuitenkin lopulta minulle mahdollisuuden opiskella CSPO:ssa Kambodžassa. Valmistuin sieltä ensimmäisenä vammaisena oppilaana ohjelman historiassa.

Ennen kuin Posenai kastettiin, häntä nolotti olla pyörätuolissa. Mutta kasteensa jälkeen hän sanoo: ”Sain varmuutta mennä jälleen ihmisten keskuuteen.”

Kun olin palannut Samoaan, puhuin nuorten naimattomien aikuisten hartaustilaisuudessa terveydestä. Konferenssin jälkeen eräs nainen tuli luokseni puristamaan kättäni ja kertoi minulle pitäneensä puheestani. Lagimanofia oli juuri palannut lähetystyöstään. Siitä hetkestä, kun tapasin hänet, tunsin, että hän täydensi minua. Olin rukoillut löytääkseni jonkun, joka voisi olla kumppanini ja joka rakastaisi minua ja hyväksyisi minut.

Kun Lagimanofia ja minä aloimme seurustella, hän välitti minusta ja hyväksyi minut, ja hänen perheensä oli tukena. Menimme naimisiin, ja elämämme muuttui ikuisiksi ajoiksi, kun adoptoimme Posenai jr:n. Jumala valmisti meitä adoptoimaan hänet. Se, että hän on elämässämme, on tehnyt meidät hyvin onnellisiksi.

Voisinko minä palvella?

Kirkossa minut kutsuttiin seurakunnan kirjuriksi ja myöhemmin neuvonantajaksi piispakuntaan. En voinut uskoa, että joku pyörätuolissa oleva voisi palvella. Onnettomuuteni oli saanut minut tuntemaan itseni hyödyttömäksi, mutta kirkossa työskenteleminen sai minut tuntemaan itseni hyödylliseksi ja auttoi minua ymmärtämään, että voisin tehdä osani. Rakastan tilaisuutta päästä lähemmäksi Jeesusta Kristusta, kun palvelen.

Piispakunnan neuvonantajana halusin saada johdatusta, jotta voisin olla parempi tehtävässäni. Se herätti minussa halun valmistautua paremmin joka sunnuntaita varten. Otin tavakseni lukea pyhiä kirjoituksia, ja minulla oli tilaisuuksia lausua todistukseni. Se, että olen johtohenkilö kirkossa, auttoi minua jopa tulemaan johtajaksi työpaikalla. Kehitin itsessäni tunnetta, että voisin johtaa ja puhua rohkeasti, niin että pystyisin johtamaan muuallakin.

Nyt työskentelen proteesi- ja ortoosiosaston johtajana Tupua Tamasese Meaole Hospitalissa, joka on Samoan pääsairaala. Osastollani on vuosittain noin 500 ihmistä, jotka käyttävät apuvälineitä kävelyssä tai pyörätuolia. Samoan terveysministeriön välityksellä kirkko auttaa tarjoamaan tarvittavia pyörätuoleja ja proteesien valmistamiseen tarvittavia materiaaleja (ks. philanthropies.churchofjesuschrist.org/humanitarian-services). Nämä apuvälineet auttavat ihmisiä palaamaan työhön ja tulemaan omavaraisiksi. Ne myös antavat ihmisille toivoa ja tien takaisin elämään, jonka he luulivat menettäneensä.

”Kirkossa työskenteleminen sai minut tuntemaan itseni hyödylliseksi ja ymmärtämään, että voisin tehdä osani”, Posenai sanoo. ”Rakastan tilaisuutta päästä lähemmäksi Jeesusta Kristusta, kun palvelen.”

Turvaa Herraan

Jos minun pitäisi neuvoa muita, joilla on jokin vamma, sanoisin: ”Älä anna vammasi estää sinua uskomasta siihen, mihin uskot. Tee kaikkesi sen eteen, mitä haluat saavuttaa, ja työskentele lujasti sitä kohti. Kun pyydät Herralta apua, Hän siunaa sinua [ks. 2. Nefi 32:9].”

Sen uskon myötä jatkan eteenpäin, ja se tekee minusta sen, kuka olen tänään. Uskon, että minut asetettiin tänne ja säästettiin jotakin tarkoitusta varten. Putosin siitä puusta, mutta Herra pelasti minut, jotta voisin kääntää elämäni suunnan ja tehdä tätä työtä, joka auttaa kaikkia näitä ihmisiä. Herra on opettanut minulle, että voin auttaa monia ihmisiä – en vammastani huolimatta vaan sen vuoksi.