Jotakin odottamatonta
Lukioaikana aloin seurustella erään nuoren miehen kanssa, jota perheeni ei hyväksynyt. Lopulta perheeni vastustuksen vuoksi suhtautumiseni sisaruksiani kohtaan muuttui vihamieliseksi ja vanhempiani kohtaan ilkeäksi. Valitettavasti olin vakuuttunut siitä, etteivät he tienneet, mikä oli minulle hyväksi; vain minä itse tiesin. Kuinka he saattoivat olla niin kovasti poikaystävääni vastaan? No, sanoihan hän toisinaan minulle kamalia asioita, mutta uskoin hänen loukkaavan minua, koska hän rakasti minua. Tunsin, ettei kukaan muu todella välittänyt minusta.
Eläminen suhteessa, jossa minua kohdeltiin huonosti, muutti tunteitani ja käsityksiäni. Olin yhtenä hetkenä vihainen kaikille ja toisena pettynyt itseeni. Pysyttelin poissa kirkosta, välttelin kaikkia niitä, jotka todella rakastivat minua ja välttelin kaikkea hengellistä, varsinkin hyvää musiikkia. Kärsin, vaikken sitä halunnutkaan myöntää.
Kamppaillessani elämäni ja jokaisen ympärilläni olevan kanssa viulunsoiton opettajani pyysi minulta apua. Hän oli Alkeisyhdistyksen musiikinjohtaja seurakunnassaan, jossa suunniteltiin sakramenttikokousta, jossa Alkeisyhdistys esittäisi lauluja. Opettajani kysyi, olisinko halukas säestämään viululla muutamia lauluja. En halunnut, mutta vastasin myöntävästi. Kun hän ojensi minulle nuotit, katsoin laulujen nimiä. Viimeisenä oli ”Oon lapsi Jumalan” (MAP-lauluja, 187).
En ollut innoissani, koska tunsin musiikin voiman. Aloin kuitenkin harjoitella lauluja samalla kun tein kaiken voitavani pitääkseni Hengen loitolla – esimerkiksi ajattelemalla, kuinka paljon vihasin perhettäni, ja yrittämällä olla ajattelematta lauluja silloin kun en harjoitellut.
Kun esityssunnuntai viimein koitti, maltoin tuskin odottaa, kunnes ohjelma olisi ohi. Ohjelman aikana yritin olla välittämättä Hengen vaikutuksesta, mutta kun tuli loppulaulun aika, viulunsoiton opettajani teki jotakin odottamatonta. Hän kääntyi ympäri ja kutsui seurakunnan yhtymään lauluun.
Asetin jousen viulun kielille ja soitin ensimmäisen sävelen. Henki kosketti minua niin voimakkaasti, että kyyneleet alkoivat valua poskilleni jo ennen toisen säkeen loppua. Henki kehotti minua kuuntelemaan laulun sanoja ja muistamaan, että olin Jumalan lapsi, että olisin aina ainutlaatuinen Hänelle enkä tarvinnut kaltoin kohtelevaa poikaystävää. Tarvitsin Häntä.
Kaikki ne äänet – niin nuoret kuin vanhatkin – laulamassa tuon laulun yksinkertaisia sanoja auttoivat minua kuulemaan ja ymmärtämään Hänen sanansa, perheeni sanat ja kirkon johtajien sanat. Musiikki oli heikko kohtani. Taivaallinen Isä tiesi, että musiikki oli tie sydämeeni. Minun piti muuttua, ei perheeni.
Herra tuntee ja ymmärtää musiikin voiman (ks. OL 25:12). Se voi kohottaa meitä sekä avata sydämemme ja mielemme Hengen vaikutukselle. Tulen aina olemaan kiitollinen musiikista ja siitä hengestä, jonka se yhä nykyään tuo elämääni.