Yhdistäviä asioita
”Olkoon [hän] piispana kansalleni, sanoo Herra, ei nimellisesti vaan teoissa” (OL 117:11).
”Eiiii… tämä ei voi olla totta!” Ryan sanoi peilikuvalleen. Hän katsoi solmionsa roikkuvia päitä. Hänellä oli puoli tuntia aikaa hoitaa homma. Miten se voi olla niin vaikeaa?
Äiti koputti kylpyhuoneen oveen. ”Ryan?” hän sanoi lempeästi.
”Saa tulla”, Ryan voihkaisi.
Äiti hymyili Ryanille avatessaan oven. ”Kuinka sujuu?”
”Ei kovin hyvin”, Ryan vastasi. ”Kunpa saisin siitä saman näköisen kuin isän solmio.”
Äidin kasvoilla käväisi hieman synkkä ilme. Ryan toivoi, ettei olisi sanonut mitään isästä, mutta se oli vain lipsahtanut.
Äiti pyöräytti solmion päät ympäri. ”Löytyisiköhän tähän ohjeet partiolaisen käsikirjasta?” Hän meni etsimään käsikirjaa.
Ryanista tuntui naurettavalta, että hän oli jo 12-vuotias eikä vieläkään osannut sitoa solmiota. Isä oli aina solminut sen hänelle. Mutta nyt äiti ja isä olivat eronneet, ja isä asui toisella puolen kaupunkia.
Äiti tuli takaisin mukanaan käsikirja, joka oli avattu erään sivun kohdalta. ”Saanko minä yrittää?” hän kysyi.
”Takuulla”, Ryan vastasi yrittäen olla ystävällinen. Äiti oli neuvokas, muttei mitenkään kuuluisa solmuntekotaidoistaan.
Äiti sai silkkisen solmion sidotuksi niin että se näytti paperitaittelutyöltä. Sitten hän avasi solmion ja aloitti alusta. Toisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen hän huokaisi raskaasti.
Yhtäkkiä Ryanin isosisko Katie ryntäsi kylpyhuoneeseen. ”Ryan! Mikä sinun solmiotasi
vaivaa?” hän kysyi, aivan kuin solmio olisi ollut mutantti elämänmuoto.
”Ei mikään!” äiti sanoi kiskoen solmiota muotoon. ”Kaikki.”
”Minä myöhästyn”, Ryan sanoi yrittäen olla näyttämättä huolestuneisuuttaan. Mutta hän oli huolestunut. Tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin hän jakaisi sakramenttia sen jälkeen kun hänet oli asetettu diakoniksi, ja hänen solmionsa näytti kamalalta.
”No, et sinä voi jakaa sakramenttia tuon näköisenä”, Katie sanoi.
Äiti työnsi lempeästi Katien ulos kylpyhuoneesta ja tuli sitten takaisin sisään. ”Minulla on ajatus”, hän sanoi.
Ryan katsoi häntä epäillen.
”Mitä jos juoksisit kirkolle aikaisemmin ja pyytäisit piispaa sitomaan sen?”
Piispaa? Miten noloa! Ryan ajatteli, että hän mieluummin jäisi kotiin kuin kävelisi kirkolle solmio kädessään ja menisi piispan luo kaikkien nähden.
”Hän varmaan aina auttaa Peteriä solmimaan solmion”, äiti sanoi.
Peter oli piispan poika. ”Enpä usko”, Ryan sanoi. Hän rypisti otsaansa peiliin päin ja kiskoi solmiosta.
Kun Ryan pääsi kappelin ovien luo, hän tunsi nöyryytyksen punan lehahtavan kasvoilleen. Mitä muut pojat ajattelisivat, jos he näkisivät hänen pyytävän piispaa? Miksei äiti osannut sitoa solmiota hänen puolestaan? Hän ajatteli kääntyä takaisin. Sitten jokin hiljainen mutta vahva ääni kehotti häntä menemään kappeliin, niin kaikki järjestyisi.
Ryan veti syvään henkeä ja käveli ovista sisään. Hän oli aikaisessa, joten kappeli oli miltei tyhjä urkujensoittajaa ja muutamaa edessä istuvaa lukuun ottamatta. Ja siinä oli piispa Anderson pää painuneena hiljaa lukemassa pyhiä kirjoituksiaan. Juuri silloin piispa vilkaisi Ryania. Hän laski pyhät kirjoituksensa ja käveli käytävää pitkin. Hän ojensi kätensä.
”Tervetuloa, Ryan. Odotatko innolla sakramentin jakamista tänään?” hän kysyi.
”No, minulla on pieni ongelma”, Ryan sanoi.
”Älä ole huolissasi. Kaikkia pelottaa ensimmäisellä kerralla. Minä astuin erään rouvan jalan päälle, kun olin sinun ikäinen. Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin.”
”En minä sitä”, Ryan sanoi solmiotaan näyttäen.
”Ai jaa. Tulehan kanssani”, piispa sanoi.
He kumpikin astuivat eteisaulan puolelle. Piispa näytti Ryanille, kuinka solmiosta tehdään silmukka, ja ennen kuin Ryan ehti huomatakaan, hänellä oli normaalin näköinen solmio. Piispa Anderson ei pilaillut Ryanin kustannuksella tai osoittanut, että tämän pitäisi jo osata sitoa solmio itse. Hän ei myöskään osoittanut säälivänsä Ryania.
”Olen iloinen, että pyysit minua auttamaan sinua siinä”, piispa Anderson sanoi, kun he kävelivät takaisin kappeliin.
Ryan nyökkäsi. Häntä nolotti yhä, mutta ei enää läheskään yhtä paljon nyt, kun hänellä oli solmio kaulassa.
Piispa laittoi kätensä Ryanin olalle. ”Tämä seurakunta on kuin iso perhe, ja minusta tuntuu aina paremmalta, kun perheeseeni kuuluvista ihmisistä pidetään huolta.” Sitten hän käveli kappelin etuosaan.
Kun Ryan jakoi sakramenttia, hän näki tuttuja, hymyileviä kasvoja. Hän mietti sitä, mitä piispa oli sanonut. Tämä seurakunta oli kuin iso perhe, ja siihen perheeseen hänestä oli mukavaa kuulua.