Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Mestarisillanrakentaja
Monta vuotta sitten luin David S. Lavenderin kirjoittaman kirjan The Way to the Western Sea. Siinä on kiehtova kuvaus Meriwether Lewisin ja William Clarkin historiallisesta matkasta heidän johtaessaan kuuluisaa retkikuntaansa Pohjois-Amerikan mantereen halki maareitin löytämiseksi Tyynellemerelle.
Heidän matkansa oli painajaismaisen raskasta raatamista, syviä rotkoja, jotka oli ylitettävä, ja pitkiä taipaleita, jotka heidän oli taitettava jalkaisin kantaen mukanaan varusteita täynnä olevia veneitä etsiessään seuraavaa kulkukelpoista jokea.
Lukiessani heidän kokemuksistaan mietiskelin usein: ”Kunpa heillä olisi nykyaikaisia siltoja rotkojen tai kuohuvien vesien yli.” Mieleeni tuli ajatuksia aikamme mahtavista silloista, jotka täyttävät tämän tehtävän helposti: kaunis ja kuuluisa Golden Gate -silta San Franciscossa, tukeva Harbour Bridge Sydneyssä Australiassa ja muita siltoja monissa maissa.
Tosiasiassa me olemme kaikki matkalaisia – kuolevaisuuden tutkimusmatkalaisia. Meillä ei ole aiemman kokemuksemme tuomaa hyötyä. Meidän on omalla matkallamme täällä maan päällä ylitettävä jyrkkiä kuiluja ja kuohuvia vesiä.
Ehkäpä senkaltainen vakava ajatus oli innoituksena runoilija Will Allen Dromgoolen klassiseen runoon ”Sillanrakentaja”:
Loi ilta jo viileitä varjojaan,
kun vanhus tietä kulkiessaan
tuli syvän ja leveän rotkon luo,
jonka pohjalla pauhasi virran vuo.
Hämärissä hän ylitti rotkon sen
joen synkkiä kuohuja uhmaten,
mutta toiselle puolelle saavuttuaan
kääntyi takaisin siltaa rakentamaan.
Ohikulkija muuan lausahti:
”Miksi tuhlaat sä turhaan voimiasi?
Pian matkasi päättyy, ja uudestaan
tätä tietä et joudu kulkemaan.
Pääsit yli jo rotkon tuon leveän.
Miksi siltaa teet tullessa hämärän?”
Nosti vanhus harmaata päätänsä,
sanoi: ”Tiedätkö, hyvä ystävä,
tänään vaeltamaani polkua
erään nuorukaisen on kuljettava.
Oli minulle rankka tuo rotko niin.
Nuorukainen voi jäädä sen syöveriin.
Hämärässä hän joutuu sen ylittämään.
Häntä varten rakennan sillan tään.”1
Runon sanoma on innoittanut ajatuksiani ja ollut lohtuna sielulleni, sillä meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus oli ylimmäinen arkkitehti ja sillanrakentaja teille, minulle, koko ihmiskunnalle. Hän on rakentanut sillat, joita pitkin meidän on kuljettava päästäksemme taivaalliseen kotiimme.
Vapahtajan tehtävä tiedettiin ennalta. Matteus kirjoitti: ”Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.”2
Sitten seurasi Hänen syntymänsä ihme, ja paimenet kokoontuivat yhteen kiiruhtaakseen tallin luo, äidin luo, lapsen luo. Myös idästä matkaavat tietäjät seurasivat tähteä ja antoivat kallisarvoiset lahjansa pienelle lapselle.
Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan, että Jeesus ”kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä”3 ja että Hän ”kulki ympäri maata, teki hyvää”4.
Vapahtajan rakentamia siltoja
Mitä henkilökohtaisia siltoja Hän rakensi ja ylitti täällä kuolevaisuudessa osoittaen meille tien, jota kulkea? Hän tiesi, että kuolevaisuus olisi täynnä vaaroja ja vaikeuksia. Hän julisti:
”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.
Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”5
Jeesus valmisti kuuliaisuuden sillan. Hän oli järkkymätön esimerkki henkilökohtaisesta kuuliaisuudesta pitäessään Isänsä käskyt.
Kun Henki kuljetti Hänet autiomaahan, Hän oli heikko paastoamisesta. Saatana teki parhaansa vietelläkseen Hänet tarjoamillaan houkutuksilla. Saatanan ensimmäisenä houkutuksena oli tyydyttää Vapahtajan fyysiset tarpeet, kuten Hänen nälkänsä. Siihen Vapahtaja vastasi: ”On kirjoitettu: ’Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.’”6
Seuraavaksi Saatana tarjosi valtaa. Vapahtaja vastasi: ”On myös kirjoitettu: ’Älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.’”7
Lopulta Vapahtajalle tarjottiin rikkautta ja maallista kunniaa. Hänen vastauksensa: ”Mene pois, Saatana! On kirjoitettu: ’Herraa, Jumalaasi, sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.’”8
Herra innoitti apostoli Paavalia julistamaan meidän aikaamme varten, samoin kuin omaa aikaansa varten: ”Teitä kohdannut kiusaus ei ole mitenkään epätavallinen. Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.”9
Sanoaksemme asiat suoraan mainitsen, mitä tv:n uutistoimittaja Ted Koppel sanoi eräässä yliopiston promootiopuheessa: ”Mooses ei tuonut Siinainvuorelta kymmentä ehdotusta [vaan] kymmenen käskyä.”10
Kertomuksessa Mark Twainin ja erään ystävän välisestä keskustelusta on ripaus huumoria: Tuo varakas ystävä sanoi Twainille: ”Ennen kuolemaani aion tehdä pyhiinvaellusmatkan Pyhään maahan. Haluan kiivetä Siinainvuoren huipulle ja lukea ääneen kymmenen käskyä.”
Twain vastasi: ”Mitäpä jos pysyisit kotona ja pitäisit ne!”
Toinen silta, jonka Mestari on valmistanut meidän ylitettäväksemme, on palvelemisen silta. Me pidämme Vapahtajaa esimerkkinämme palvelemisesta. Vaikka Hän tuli maan päälle Jumalan Poikana, Hän palveli nöyrästi ympärillään olevia ihmisiä. Hän tuli taivaasta elääkseen maan päällä kuolevaisena ihmisenä ja perustaakseen Jumalan valtakunnan. Hänen ihmeellinen evankeliuminsa muovasi uudelleen maailman ajattelutavan. Hän siunasi sairaita, sai rammat kävelemään, sokeat näkemään ja kuurot kuulemaan. Hän jopa herätti kuolleita eloon.
Matteuksen evankeliumin luvussa 25 Vapahtaja kertoo meille uskollisista, jotka tulevat olemaan Hänen oikealla puolellaan Hänen voittoisan paluunsa hetkellä:
”Sitten Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.
Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne.
Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa?
Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut?
Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’
Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”11
Vanhin Richard L. Evans (1906–1971) kahdentoista apostolin koorumista neuvoi kerran: ”Emme voi tehdä kaikkea kaikille kaikkialla, mutta voimme tehdä jotakin jollekulle jossakin.”12
Haluaisin kertoa teille eräästä palvelemiseen tarjoutuneesta tilaisuudesta, jonka sain yllättäen ja erikoisella tavalla. Sain puhelun erään vanhan ystävän lapsenlapselta. Tämä nainen kysyi: ”Muistatko Francis Bremsin, joka oli pyhäkoulun opettajasi?” Sanoin muistavani. Hän jatkoi: ”Isoisä on nyt 105-vuotias. Hän asuu pienessä palvelukeskuksessa mutta tapaa koko perheen joka sunnuntai, jolloin hän pitää pyhäkoulun oppiaiheen. Viime sunnuntaina isoisä ilmoitti meille: ’Rakas perheeni, minä kuolen tällä viikolla. Voisitteko ystävällisesti soittaa Tommy Monsonille ja kertoa sen hänelle? Hän kyllä tietää, mitä tehdä.’”
Vierailin veli Bremsin luona heti seuraavana iltana. En voinut puhua hänelle, koska hän oli kuuro. En voinut kirjoittaa hänelle viestiä luettavaksi, koska hän oli sokea. Mitä voin siis tehdä? Minulle kerrottiin, että hänen perheensä kommunikoi hänen kanssaan pitämällä kiinni hänen oikean kätensä sormesta ja kirjoittamalla sillä hänen vasempaan käteensä vierailevan henkilön nimen ja mahdollisen viestin. Tein samoin, tartuin hänen sormeensa ja kirjoitin hänen kämmeneensä T-O-M-M-Y M-O-N-S-O-N. Veli Brems innostui ja otti käteni käteensä ja asetti ne päänsä päälle. Tiesin, että hän halusi saada pappeuden siunauksen. Autonkuljettaja, joka oli tuonut minut palvelukeskukseen, liittyi seuraani, ja asetimme kätemme veli Bremsin pään päälle ja annoimme toivotun siunauksen. Jälkeenpäin kyyneleet vierivät hänen sokeista silmistään. Hän tarttui käsiimme ja luimme huulilta hänen sanansa. Sanoma oli: ”Kiitoksia oikein paljon.”
Veli Brems kuoli sillä samaisella viikolla, aivan kuten oli ennustanutkin. Sain puhelun ja tapasin perheenjäsenet hautajaisvalmistelujen yhteydessä. Kuinka kiitollinen olenkaan, etten lykännyt vastausta palvelukutsuun.
Palvelemisen silta kutsuu meitä ylittämään sen säännöllisesti.
Lopuksi Herra valmisti meille rukouksen sillan. Hän opasti: ”Rukoile aina, niin minä vuodatan Henkeni sinun päällesi ja suuri on oleva siunauksesi.”13
Kerron teille rukoukseen liittyvän kuvauksen eräältä äidiltä saamastani kirjeestä. Hän kirjoitti:
”Joskus mietin, onko minulla vaikutusta lasteni elämään. Etenkin yksinhuoltajaäitinä, joka tekee kahta työtä, jotta rahat riittäisivät, kohtaan joskus kotona kaaoksen, mutta en ikinä luovu toivosta.
Lapseni ja minä katselimme televisiolähetystä yleiskonferenssista, ja sinä puhuit rukouksesta. Poikani huomautti: ’Äiti, sinä olet jo opettanut meille tuon.’ Kysyin: ’Mitä tarkoitat?’ Ja hän vastasi: ’No, olet opettanut meidät rukoilemaan ja näyttänyt meille, kuinka se tehdään, kun yhtenä iltana tulin huoneeseesi kysymään jotakin ja näin, että olit polvillasi rukoilemassa taivaallista Isää. Jos Hän on tärkeä sinulle, Hänestä tulee tärkeä minullekin.’”
Kirjeessä sanottiin lopuksi: ”Isä tai äiti ei ilmeisesti koskaan saa tietää, millainen vaikutus hänellä on, ennen kuin lapsi näkee vanhemman itse tekevän jotakin sellaista, jota hän on yrittänyt opettaa lapselle.”
Vapahtajan esimerkki
Mikään kertomus rukouksesta ei kosketa minua niin syvästi kuin Jeesuksen esittämä rukous Getsemanen puutarhassa. Mielestäni Luukas kuvailee sitä parhaiten:
”Jeesus – – meni – – Öljymäelle. Opetuslapset seurasivat häntä.
Tultuaan sinne Jeesus sanoi heille: ’Rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen.’
Itse hän meni vähän edemmäs, kivenheiton päähän, polvistui ja rukoili:
’Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.’
Silloin taivaasta ilmestyi hänelle enkeli, joka vahvisti häntä.
Suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin.”14
Aikanaan seurasi matka ristille. Mitä kärsimyksiä Hän tunsikaan raskaalla matkallaan kantaessaan omaa ristiään. Ristiltä kuultiin Hänen lausumansa sanat: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”15
Lopulta Jeesus julisti: ”’Se on täytetty.’ Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.”16
Nämä tapahtumat yhdessä Hänen ihmeellisen ylösnousemuksensa kanssa saivat valmiiksi viimeisen sillan kolmiosaisessa sarjassamme: kuuliaisuuden silta, palvelemisen silta, rukouksen silta.
Jeesus, sillanrakentaja, rakensi sillan tuon valtavan kuilun yli, jota kutsumme kuolemaksi. ”Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.”17 Hän teki meidän puolestamme sen, mitä emme itse voisi tehdä; sen tähden ihmiset voivat ylittää Hänen rakentamansa sillat – iankaikkiseen elämään.
Päätän runoa ”Sillanrakentaja” mukaillen:
”Pääsit yli jo rotkon tuon leveän.
Miksi siltaa teet tullessa hämärän?”
”Tänään vaeltamaani polkua
ihmispaljouden on kuljettava.
Oli minulle rankka tuo rotko niin,
ihmisjoukko voi jäädä sen syöveriin.
Hämärässä se joutuu sen ylittämään.
Sitä varten rakennan sillan tään.”
Rukoukseni on, että meillä voisi olla viisautta ja päättäväisyyttä ylittää Vapahtajan meitä jokaista varten rakentamat sillat.