Vanhurskauden esimerkkejä
Meidän velvollisuutemme on elää elämämme niin, että voimme olla vanhurskauden esimerkki, jota muut voivat seurata.
Tänä iltana te veljeni sekä täällä konferenssikeskuksessa että tuhansissa muissa paikoissa olette mukana tietääkseni kaikkien aikojen suurimmassa pappeudenhaltijoiden kokoontumisessa. Me kuulumme maailman suurenmoisimpaan veljeskuntaan. Kuinka onnekkaita ja siunattuja me olemmekaan, kun meillä on Jumalan pappeus.
Meitä on opastettu ja mieltämme on ylennetty, kun olemme kuunnelleet innoitettuja puheita. Rukoilen, että uskonne ja rukouksenne olisivat puolellani, kun kerron teille niistä ajatuksista ja tuntemuksista, jotka ovat viime aikoina olleet mielessäni, kun olen valmistautunut puhumaan teille.
Meidät pappeudenhaltijat on asetettu maan päälle levottomina aikoina. Elämme monimutkaisessa maailmassa, jossa nähdään kaikkialla ristiriitaisia suuntauksia. Poliittinen vehkeily horjuttaa kansakuntien vakautta, yksinvaltiaat kahmivat valtaa, ja tuntuu siltä, että joitakin yhteiskunnan ryhmiä sorretaan ikuisesti, niiltä riistetään mahdollisuudet ja ne saavat kokea epäonnistuneensa.
Me Jumalan pappeuteen asetetut voimme vaikuttaa asioihin ratkaisevasti. Kun olemme kelvollisia saamaan Herran apua, me voimme vahvistaa poikia, me voimme parantaa miehiä, me voimme tehdä ihmeitä Hänen pyhässä palveluksessaan. Mahdollisuutemme ovat rajattomat.
Meidän tehtävämme on olla soveliaita esimerkkejä. Meitä vahvistaa totuus, että suurin voima nykyajan maailmassa on Jumalan voima, kun se tekee työtään ihmisen kautta. Jos me olemme Herran asialla, veljet, meillä on oikeus Herran apuun. Älkää koskaan unohtako sitä. Tuo jumalallinen apu perustuu kuitenkin kelvollisuuteemme. Jokaisen on kysyttävä: Ovatko käteni tahrattomat? Onko sydämeni puhdas? Olenko minä kelvollinen Herran palvelija?
Ympärillämme on hyvin paljon sellaista, mikä pyrkii suuntaamaan huomiomme muualle siitä, mikä on hyveellistä ja kiitettävää, ja houkuttelemaan meidät tekemään sellaista, mikä tekisi meidät kelvottomiksi käyttämään pappeuttamme. En puhu pelkästään Aaronin pappeuden nuorille miehille vaan kaikenikäisille. Kiusauksia tulee monin eri tavoin koko elämämme ajan.
Veljet, olemmeko me jatkuvasti kelvollisia toimittamaan niitä pyhiä tehtäviä, jotka kuuluvat siihen pappeuteen, joka meillä on? Nuoret miehet – te, jotka olette pappeja – oletteko puhtaita ruumiiltanne ja hengeltänne, kun istutte sunnuntaina sakramenttipöydän ääressä ja siunaatte sakramentin vertauskuvat? Nuoret miehet, jotka olette opettajia, oletteko te kelvollisia valmistamaan sakramentin? Diakonit, kun te jaatte sakramentin kirkon jäsenille, tuntuuko teistä, että olette hengellisesti kelvollisia tekemään sen? Ymmärtääkö kukin teistä täysin kaikkien toimittamienne pyhien tehtävien tärkeyden?
Nuoret ystäväni, olkaa vahvoja. Meitä ympäröivät ihmisten filosofiat. Tänä päivänä synti verhotaan usein suvaitsevuuden naamiolla. Älkää antako pettää itseänne, sillä sen julkisivun takana on sydänsurua, murhetta ja tuskaa. Te erotatte oikean väärästä, eikä mikään naamio, olipa se kuinka vetoava tahansa, pysty muuttamaan sitä. Synnin luonne pysyy muuttumattomana. Jos niin kutsutut ystävänne yllyttävät teitä tekemään jotakin sellaista, minkä tiedätte vääräksi, te olette niitä, jotka puolustavat päättäväisesti sitä, mikä on oikein, siinäkin tapauksessa että jäisitte yksin. Olkoon teillä moraalista rohkeutta olla valo, jota toiset voivat seurata. Ei ole ystävyyttä, joka olisi arvokkaampi kuin oma puhdas omatuntonne, oma moraalinen puhtautenne – ja kuinka suurenmoinen tunne onkaan tietää, että olette paikalla, johon teidät on kutsuttu, puhtaina ja varmoina siitä, että olette kelvollisia olemaan siinä.
Melkisedekin pappeuden veljet, pyrittekö joka päivä tunnollisesti elämään siten kuin teidän pitäisi? Oletteko ystävällisiä ja rakastavia vaimoanne ja lapsianne kohtaan? Oletteko rehellisiä kanssakäymisissänne muiden kanssa – kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa?
Jos joku teistä on kulkenut harhaan, on niitä, jotka auttavat teitä tulemaan jälleen tahrattomiksi ja kelvollisiksi. Piispanne tai seurakunnanjohtajanne on halukas ja valmis auttamaan, ja hän tekee ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti kaiken voitavansa auttaakseen teitä parannuksenteossanne, niin että voitte jälleen seistä vanhurskaudessa Herran edessä.
Monet teistä muistavat presidentti N. Eldon Tannerin, joka palveli neljän kirkon presidentin neuvonantajana. Hän oli pettämätön esimerkki vanhurskaudesta koko teollisuusmiehen uransa ajan sekä ollessaan hallituksen palveluksessa Kanadassa ja samoin yksityiselämässään. Hän antoi meille tämän innoitetun neuvon:
”Mikään ei tuota suurempaa iloa ja menestystä kuin evankeliumin opetusten mukaan eläminen. Olkaa esikuvia, olkaa hyvää aikaansaavia – –. Jokainen meistä on asetettu ennalta tekemään jotakin työtä Herran valittuna palvelijana, jolle Hän on katsonut sopivaksi antaa pappeuden ja vallan toimia nimessään. Muistakaa aina, että ihmiset pitävät teitä johtajina ja että te vaikutatte heidän elämäänsä joko hyvin tai huonosti ja että teidän vaikutuksenne tulee tuntumaan tulevissakin sukupolvissa.”1
Veljeni, toistan, että Jumalan pappeuden haltijoina meidän velvollisuutemme on elää elämämme niin, että voimme olla vanhurskauden esimerkki, jota muut voivat seurata. Kun olen pohtinut, kuinka voisimme parhaiten olla sellaisia esimerkkejä, olen ajatellut kokemusta, joka minulla oli joitakin vuosia sitten, kun osallistuin erääseen vaarnakonferenssiin. Yleisen kokouksen aikana huomasin pienen pojan, joka istui perheensä kanssa vaarnakeskuksen etumaisella penkkirivillä. Minä istuin korokkeella. Kun kokous eteni, aloin panna merkille, että jos nostin jalkani toisen päälle, pieni poika teki samoin. Jos tein päinvastoin ja vaihdoin jalkaa, hän seurasi esimerkkiä. Asetin kädet syliin, ja hän teki samoin. Nojasin leukaa käsiini, ja hänkin teki niin. Mitä tahansa tein, hän jäljitteli liikkeitäni. Tätä jatkui, kunnes alkoi olla minun vuoroni puhua kuulijoille. Päätin panna hänet koetukselle. Katsoin suoraan häntä kohti, varmistuin siitä, että hän katsoi minua, ja sitten heilutin korviani. Hän yritti turhaan samaa, mutta minä vein voiton! Hän ei vain aivan saanut korviaan heilumaan! Hän kääntyi vieressä istuvan isänsä puoleen ja kuiskasi jotakin. Hän osoitti korviaan ja sitten minua. Kun isä katsoi minuun, ilmeisesti nähdäkseen korvieni heiluvan, istuin vakavana käsivarret ristissä ilmekään värähtämättä. Isä katsahti epäilevästi takaisin poikaansa, joka näytti hieman lannistetulta. Lopuksi poika virnisti minulle nolostuneesti ja kohautti olkapäitään.
Olen vuosien saatossa ajatellut tätä kokemusta, kun olen miettinyt, miten me erityisesti nuoruudessamme olemme taipuvaisia jäljittelemään vanhempiemme, johtajiemme ja tovereidemme esimerkkiä. Profeetta Brigham Young on sanonut: ”Meidän ei pidä koskaan langeta tekemään mitään sellaista, mitä emme halua nähdä lastemme tekevän. Meidän tulee antaa heille esimerkki, jota haluamme heidän noudattavan.”2
Sanon teille, jotka olette poikien isiä tai poikien johtajia, yrittäkää kovasti olla sellainen esimerkki, jonka pojat tarvitsevat. Isän tulisi tietenkin olla pääasiallinen esimerkki, ja sellainen poika, jota on siunattu kelvollisella isällä, on todellakin onnekas. Kuitenkin jopa malliperhe, jossa on tunnollinen ja uskollinen isä ja äiti, voi käyttää hyväkseen kaiken sen avun, jonka he voivat saada tuekseen hyviltä miehiltä, jotka välittävät aidosti. Sitten on myös se poika, jolla ei ole isää tai jonka isä ei tällä hetkellä näytä kaivattua esimerkkiä. Tätä poikaa varten Herra on järjestänyt kirkossa auttajien verkoston – piispat, neuvojat, opettajat, partiojohtajat, kotiopettajat. Kun Herran ohjelmaa toteutetaan ja se toimii kunnolla, yhdenkään nuoren miehen kirkossa ei pitäisi olla elämässään ilman hyvien miesten vaikutusta.
Innoitetun piispan, neuvojan tai opettajan vaikutuksella on hyvin vähän tekemistä vallan ulkoisten merkkien tai tämän maailman tavaroiden runsauden kanssa. Tavallisesti johtajat, joilla on eniten vaikutusta, ovat niitä, jotka saavat sydämen palamaan totuudelle omistautumisesta, jotka saavat kuuliaisen velvollisuuden tekemisen tuntumaan miehuuden perusolemukselta, jotka muuttavat jonkin tavallisen, jokapäiväisen tapahtuman näköalapaikaksi, jolta näemme sen henkilön, jollaiseksi pyrimme tulemaan.
Meidän ei tule jättää vaille huomiota Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta – joka on itse asiassa ensisijainen esimerkkimme. Profeetat ennustivat Hänen syntymänsä, enkelit julistivat Hänen maanpäällisen palvelutyönsä alkamisen. Hän ”kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä”3.
Johanneksen kastettua Hänet Jordanissa Hän aloitti virallisen palvelutyönsä ihmisten keskuudessa. Saatanan juonille Jeesus käänsi selkänsä. Isänsä määräämään tehtävään Hän käänsi katseensa, sille Hän omisti sydämensä, ja sen puolesta Hän antoi elämänsä. Ja mikä synnitön, epäitsekäs, jalo ja jumalallinen elämä se olikaan. Jeesus teki työtä. Jeesus rakasti. Jeesus palveli. Jeesus todisti. Mitä loistavampaa esimerkkiä voisimmekaan pyrkiä jäljittelemään? Ryhtykäämme heti, jo tänä iltana, tekemään niin. Hylätty on silloin ikuisiksi ajoiksi vanha minä ja sen myötä tappio, epätoivo, epäilys ja epäusko. Astumme uuteen elämään – uskon, toivon, rohkeuden ja ilon elämään. Mikään tehtävä ei näytä liian suurelta, mikään vastuu ei ole liian raskas, mikään velvollisuus ei ole taakka. Kaikki tulee mahdolliseksi.
Vuosia sitten puhuin eräästä sellaisesta henkilöstä, joka otti Vapahtajan esimerkikseen, joka pysyi vahvana ja lujana, voimakkaana ja kelvollisena elämän myrskyissä. Hän piti urheasti kunniassa pappeustehtävänsä. Hän on esimerkki meille kaikille. Hänen nimensä oli Thomas Michael Wilson, Willie ja Julia Wilsonin poika Lafayettesta Alabamasta.
Kun hän oli vasta nuorukainen, eikä hän eivätkä hänen perheensä jäsenet olleet vielä kirkon jäseniä, hän sairastui syöpään, jota seurasi tuskallinen sädehoito ja sitten siunattu toipuminen. Sairaus sai perheen tajuamaan, ettei elämä ole ainoastaan kallisarvoinen, vaan se voi olla myös lyhyt. Perhe alkoi etsiä uskontoa, joka auttaisi heitä selviytymään tänä koettelemusten aikana. Myöhemmin he tutustuivat kirkkoon, ja lopulta heidät isää lukuun ottamatta kastettiin. Otettuaan vastaan evankeliumin nuori veli Wilson kaipasi tilaisuutta päästä lähetystyöhön, vaikka hän olikin vanhempi kuin useimmat nuoret miehet lähetystyöpalvelun aloittaessaan. Hän sai 23- vuotiaana kutsun palvella lähetystyössä Salt Lake Cityn lähetyskentällä Utahissa.
Vanhin Wilsonin lähetystyötoverit kuvasivat hänen uskoaan ehdottomaksi, järkkymättömäksi ja peräänantamattomaksi. Hän oli esimerkki kaikille. Hänen palveltuaan yksitoista kuukautta sairaus iski kuitenkin uudelleen. Luusyövän vuoksi käsi ja olkapää oli amputoitava. Hän jatkoi silti lähetystyötään.
Vanhin Wilsonin rohkeus ja palava halu suorittaa lähetystyö loppuun kosketti hänen kirkkoon kuulumatonta isäänsä niin, että tämä tutki kirkon opetuksia ja liittyi myös kirkkoon.
Sain tietää, että eräs tutkija, jota vanhin Wilson oli opettanut, kastettiin, mutta sitten hän halusi, että vanhin Wilson, jota hän kunnioitti niin suuresti, konfirmoisi hänet. Muutamien muiden kera hän matkusti vanhin Wilsonin vuoteen vierelle sairaalaan. Siellä jäljellä oleva käsi tämän sisaren pään päällä vanhin Wilson konfirmoi hänet Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi.
Kuukausi toisensa jälkeen vanhin Wilson jatkoi kallisarvoista mutta tuskallista lähetystyötään. Siunauksia annettiin, rukouksia lausuttiin. Hänen esimerkkinsä omistautumisesta sai hänen lähetyssaarnaajatoverinsa elämään lähempänä Jumalaa.
Vanhin Wilsonin fyysinen tila heikkeni. Loppu lähestyi, ja hänen oli määrä palata kotiin. Hän pyysi saada palvella vielä yhden kuukauden, ja hänen pyyntöönsä suostuttiin. Hän pani turvansa Jumalaan, ja Hän, johon Thomas Michael Wilson hiljaa luotti, avasi taivaan ikkunat ja siunasi häntä ylenpalttisesti. Vanhin Wilsonin vanhemmat Willie ja Julia Wilson ja hänen veljensä Tony tulivat Salt Lake Cityyn auttamaan poikaansa ja veljeään palaamaan kotiin Alabamaan. Oli kuitenkin saamatta vielä yksi siunaus, jota oli rukoiltu ja kaivattu. Perhe kutsui minut kanssaan Utahissa sijaitsevaan Jordan Riverin temppeliin, jossa suoritettiin pyhät toimitukset, jotka sitovat perheen yhteen niin ajaksi kuin ikuisuudeksikin.
Jätin jäähyväiset Wilsonin perheelle. Voin vieläkin mielessäni nähdä vanhin Wilsonin, kun hän kiitti minua siitä, että olin hänen ja hänen rakkaittensa kanssa. Hän sanoi: ”Ei sillä ole merkitystä, mitä meille tässä elämässä tapahtuu, kunhan meillä on Jeesuksen Kristuksen evankeliumi ja elämme sen mukaan. Ei sillä ole merkitystä, opetanko evankeliumia verhon tällä vai toisella puolella, kunhan vain saan opettaa sitä.” Mikä rohkeus. Mikä luottamus. Mikä rakkaus. Wilsonin perhe teki pitkän kotimatkan Lafayetteen, missä vanhin Thomas Michael Wilson siirtyi täältä ikuisuuteen. Hänet haudattiin siellä lähetyssaarnaajan nimilappu rinnassaan.
Veljeni, kun me nyt lähdemme tästä yleisestä pappeuskokouksesta, päättäkäämme kaikki valmistautua mahdollisuuksiimme ja kunnioittaa pappeuttamme palvelemalla muita, olemalla siunauksena muiden elämässä ja auttamalla pelastamaan sieluja. Te olette ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo”4, ja teillä voi olla ratkaiseva vaikutus. Näistä totuuksista todistan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.