Isämme usko
Tosi uskonnon ei pitäisi olla lähtöisin siitä, mikä on ihmisten mieleen, tai mitkä ovat esivanhempien perinteet, vaan ennemminkin siitä, mikä on Jumalan, iankaikkisen Isämme, mieleen.
Kuinka suuri siunaus meille onkaan Tabernaakkelikuoron kaunis musiikki.
Rakkaat veljeni, sisareni ja ystäväni, iloitsen siitä, että voin olla kanssanne tänään, että minulla on suurenmoinen etuoikeus kutsua itseäni Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi ja kuulua teidän joukkoonne.
Mieleeni tulee ensireaktioni, kun sain Herralta tämän pyhän tehtävän palvella tämän kirkon ensimmäisen presidenttikunnan uusimpana jäsenenä – tunsin ylenpalttista iloa. Siitä lähtien olen oppinut uusia puolia sanoista nöyryys, kiitollisuus ja usko.
Voin vakuuttaa teille, ettei kukaan ollut yllättyneempi kutsustani kuin lapseni ja lastenlapseni.
Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa me emme tavoittele tehtäviä, jotka tulevat Jumalalta innoitettujen pappeuden kanavien välityksellä, mutta emme myöskään kieltäydy niistä. Rukoilen, että Jumala antaa minulle voimaa ja ymmärtävän sydämen, jotta voin pitää kunniassa tämän pyhän kutsun Hänen tahtonsa ja tarkoituksensa mukaan.
Kaipaamme kaikki presidentti Gordon B. Hinckleyä. Hänen vaikutuksensa tässä suuressa työssä on siunaava meitä edelleen.
Tunnen olevani hyvin etuoikeutettu, kun voin työskennellä läheisesti presidentti Monsonin kanssa. Olen tuntenut hänet monien vuosien ajan. Hän on mies, jolla on hämmästyttäviä lahjoja ja kykyjä. Hän on Jumalan profeetta. Hänen uskonsa ja rakastava sydämensä ulottuvat kaikkien kansakuntien, kielten ja kansojen keskuuteen.
Olen kiitollinen siitä, että saan palvella presidentti Eyringin kanssa, jota rakastan ja kunnioitan suurena johtajana ja opettajana Jumalan valtakunnassa.
Kun kahdentoista koorumi kokoontui Suolajärven temppelin ylähuoneessa hyväksymään presidentti Monsonin kirkon 16. presidentiksi, ihmettelin suuresti ympärilläni olevien miesten poikkeuksellista lahjakkuutta, viisautta ja hengellisyyttä. Se sai minut huomaamaan entistä selvemmin omat puutteeni. Rakastan näitä hienoja miehiä, joilla on suuri usko. Olen kiitollinen mahdollisuudesta hyväksyä heidät kohottamalla käteni ja antaa tukeni heille. Rakastan kahdentoista uusinta jäsentä vanhin Christoffersonia ja annan hänelle tukeni.
Kun Herra kutsui Frederick G. Williamsin profeetta Joseph Smithin neuvonantajaksi, Hän käski veli Williamsia: ”Ole uskollinen; hoida virkaa, jonka minä olen sinulle antanut; auta heikkoja, nosta hervonneita käsiä ja vahvista voimattomia polvia.”1 Uskon, että nämä neuvot soveltuvat kaikille, jotka ottavat vastaan kutsuja palvella Jumalan valtakunnassa – ja varmasti minullekin tässä elämäni vaiheessa.
Jumalan profeetta ja meidän presidenttimme
Haluaisin sanoa muutaman sanan presidentti Thomas S. Monsonista. Joitakin vuosia sitten presidentti Monson tuli aluekonferenssiin Hampuriin, ja minulla oli kunnia olla hänen seuranaan. Presidentti Monsonilla on ainutlaatuinen muisti, ja me puhuimme monista saksalaisista pyhistä – olin hämmästynyt siitä, että hän muisti niin monia niin hyvin.
Presidentti Monson kysyi veli Michael Panitschista, entisestä vaarnanjohtajasta ja silloisesta patriarkasta, joka oli ollut yksi kirkon järkkymättömistä pioneereista Saksassa. Kerroin hänelle, että veli Panitsch oli vakavasti sairaana, että hän oli vuoteenomana eikä pystynyt osallistumaan kokouksiimme.
Presidentti Monson kysyi, voisimmeko vierailla hänen luonaan.
Tiesin, että hieman ennen matkaansa Hampuriin presidentti Monson oli ollut jalkaleikkauksessa ja että kävely tuotti hänelle tuskaa. Selitin, että veli Panitsch asui hissittömän talon viidennessä kerroksessa. Meidän täytyisi nousta portaat päästäksemme hänen luokseen.
Mutta presidentti Monson halusi välttämättä mennä sinne. Ja niin me menimme.
Muistan, kuinka vaikea presidentti Monsonin oli päästä ylös nuo portaat. Hän pystyi nousemaan kerralla vain muutaman askelman, ja sitten hänen oli pysähdyttävä lepäämään. Hän ei sanonut ainuttakaan valituksen sanaa eikä tahtonut kääntyä takaisin. Koska rakennuksen kerrokset olivat korkeat, portaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, mutta presidentti Monson pysyi hyväntuulisena ja lujana, kunnes pääsimme veli Panitschin asunnolle viidenteen kerrokseen.
Sinne saavuttuamme meillä oli erittäin hyvä vierailu. Presidentti Monson kiitti veli Panitschia hänen palvelemiselle omistamastaan elämästä ja hymyili kannustavasti. Ennen kuin lähdimme, presidentti Monson antoi hänelle suurenmoisen pappeuden siunauksen.
Kukaan muu veli Panitschia, läheisimpiä perheenjäseniä ja minua lukuun ottamatta ei nähnyt tätä rohkeuden ja laupeuden tekoa.
Presidentti Monson olisi voinut päättää levähtää pitkien ja lukuisien kokousten välillä. Hän olisi voinut pyytää päästä katsomaan joitakin Hampurin kauniista nähtävyyksistä. Olen usein ajatellut, kuinka merkittävää oli, että kaikista tuon kaupungin nähtävyyksistä se, jonka hän halusi nähdä enemmän kuin mitään muuta, oli heikko ja sairas kirkon jäsen, joka oli uskollisesti ja nöyrästi palvellut Herraa.
Presidentti Monson tuli Hampuriin opettamaan ja siunaamaan saksalaisia, ja sen hän teki. Mutta hän keskittyi samalla yksittäiseen ihmiseen, nimi nimen jälkeen. Hänen näkemyksensä on niin avara ja laajalle ulottuva, että hän ymmärtää maailmanlaajuisen kirkon monimutkaisuuden, ja kuitenkin hän on niin hyväsydäminen, että hän keskittyy yhteen ihmiseen.
Kun apostoli Pietari puhui Jeesuksesta, joka oli ollut hänen ystävänsä ja opettajansa, hän antoi tämän yksinkertaisen kuvauksen: ”Hän kulki ympäri maata, teki hyvää.”2
Minusta tuntuu, että samoin voidaan sanoa miehestä, jota me tuemme tänä päivänä Jumalan profeettana.
Isiemme usko
Hämmästelen kirkon jäsenten erilaisia taustoja. Teitä on kaikilta elämänaloilta, kaikista kulttuureista, kielistä, poliittisista oloista ja uskonnollisista perinteistä.
Tämä elämänkokemusten moninaisuus on saanut minut pohtimaan laulumme ”Uskomme Herraan Kristukseen” [englanninkielisessä laulukirjassa ”Isiemme usko”] sanomaa. Kertosäkeessä toistetaan näitä sanoja: ”Uskomme pyhään Jumalaan, lujina saakka kuolemaan.”3
Isiemme usko – pidän tästä ilmauksesta hyvin paljon.
Monille kirkon jäsenille nämä sanat tuovat mieleen urhoolliset pioneerit, jotka jättivät mukavat kotinsa ja matkasivat vankkureissa ja jalan, kunnes saapuivat Ison Suolajärven laaksoon. Rakastan ja kunnioitan näiden varhaisten kirkon pioneerien uskoa ja rohkeutta. Omat esivanhempani elivät tuohon aikaan valtameren takana. Kukaan heistä ei ollut niiden joukossa, jotka asuivat Nauvoossa tai Winter Quartersissa, eikä kukaan tehnyt matkaa tasankojen halki. Mutta kirkon jäsenenä pidän kiitollisena ja ylpeänä tätä pioneeriperintöä omanani.
Samalla tavalla otan iloiten omakseni niiden tämänhetkisten nykyajan kirkon pioneerien perinnön, joita asuu kaikkien kansakuntien keskuudessa ja joiden omat kertomukset lujuudesta, uskosta ja uhrauksesta lisäävät loistavia uusia säkeitä Jumalan valtakunnasta kertovaan myöhempien aikojen suurenmoiseen hymniin.
Kun oma perheeni mietiskelee ilmausta ”isiemme usko”, mieleemme tulee usein luterilainen uskonto. Esivanhempamme kuuluivat siihen kirkkokuntaan sukupolvien ajan. Itse asiassa poikani sai äskettäin selville, että yksi sukuhaaroistamme yhdistyy itse Martti Lutheriin.
Me kunnioitamme ja arvostamme kaikkiin uskontokuntiin kuuluvia vilpittömiä sieluja, missä ja milloin he elivätkin, jotka ovat rakastaneet Jumalaa ilman evankeliumin täyteyttäkin. Korotamme äänemme kiitokseen heidän pyyteettömyydestään ja rohkeudestaan. Pidämme heitä veljinä ja sisarina, taivaallisen Isämme lapsina.
Me uskomme, että on perustavaa laatua oleva ihmisoikeus palvella ”kaikkivaltiasta Jumalaa oman omantuntomme vaatimusten mukaan ja sallimme kaikille ihmisille saman oikeuden, palvelivatpa he miten, missä tai mitä tahansa”4.
On monia isiemme uskoja ja perinteitä
Kun palautettu Jeesuksen Kristuksen kirkko kukoistaa ympäri maailman – jäseniä on nykyisin yli 13 miljoonaa – ”isiemme usko” saa laajemman merkityksen. Joidenkuiden kohdalla se saattaa liittyä heidän sukuperintöönsä jossakin sadoista kristillisistä uskontokunnista; toisten kohdalla se saattaa viitata Lähi-idän, Aasian tai Afrikan uskontoihin ja perinteisiin.
Olen viettänyt suurimman osan elämästäni sellaisissa osissa maailmaa, missä kirkon jäsenet ovat pieni vähemmistö. Olen tuona aikana oppinut, että usein, kun ihmiset saavat kuulla palautetusta evankeliumista, se tekee heihin vaikutuksen – monet haluavat jopa liittyä kirkkoon. Mutta he eivät halua tuottaa esivanhemmilleen pettymystä; heistä tuntuu, että heidän pitäisi olla uskollisia isiensä uskolle.
Muistan, että kun olin nuori mies, huomasin eräänä sunnuntaina seurakunnassamme uuden perheen – nuoren äidin, jolla oli kaksi tytärtä. Ei kestänyt kauan, kun kaikki kolme kastettiin ja heistä tuli kirkon jäseniä.
Tunnen heidän kääntymyskertomuksensa läheisesti, sillä vanhimman tyttären nimi oli Harriet, ja hänestä tuli myöhemmin vaimoni.
Harrietin äiti Carmen oli hiljattain menettänyt miehensä, ja hän kiinnostui itsetutkistelun aikana Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta. Tutkittuaan oppeja Carmen ja hänen tyttärensä tiesivät, että kirkko oli totta, ja he suunnittelivat kastetta.
Kun Carmen kertoi tästä päätöksestä äidilleen, äiti kuitenkin järkyttyi. ”Kuinka saatat pettää isiesi uskon?” hän kysyi.
Carmenin äiti ei ollut ainoa, joka oli vastaan. Carmenin lujatahtoinen sisar Lisa oli aivan yhtä huolissaan uutisesta. Ehkä huolissaan on liian maltillinen sana. Hän oli todella vihainen.
Lisa sanoi, että hän etsisi käsiinsä nuo nuoret lähetyssaarnaajat ja kertoisi heille, kuinka väärässä he olivat. Hän marssi kappelille ja löysi lähetyssaarnaajat, ja kuten arvaatte, myös Lisa kastettiin.
Vuosia myöhemmin myös Carmenin äiti sai todistuksen, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi oli palautettu maan päälle. Eräänä päivänä hän sanoi tyttärilleen ja lastenlapsilleen: ”Haluan olla samassa taivaassa kuin te.” Ollessaan puolessavälissä kahdeksattakymmentä myös hän astui kasteen vesiin ja hänestä tuli kirkon jäsen.
Isämme usko
Mikä sitten on isiemme usko? Onko se vanhempiemme, isovanhempiemme ja isovanhempiemme vanhempien uskonto?
Entä heitä edeltäneiden usko? Entä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin? Eivätkö he ole isiämme? Emmekö me ole Israelin huonetta? Entä Nooan, Henokin ja ensimmäisten vanhempiemme Aadamin ja Eevan?
Entä Vapahtajan ja niiden opetuslasten, jotka seurasivat Häntä?
Taivaallisen Isämme usko on ollut yhdenmukainen aikojen alusta asti, vieläpä ennen tämän maailman luomista. Johannes Ilmestyksensaaja kuvaili suurta sotaa taivaassa.5 Kysymys oli, aivan kuten nykyisin, moraalisesta tahdonvapaudesta. Kaikki, jotka ovat joskus eläneet tämän maan päällä, olivat niiden joukossa, jotka taistelivat Saatanaa vastaan ja olivat Pojan ja Isän puolella. Emmekö me sen tähden ole velvollisia osoittamaan uskollisuuttamme Jumalalle, taivaalliselle Isällemme?
Jeesuksen Kristuksen kirkon jäseninä ”me uskomme Jumalaan, iankaikkiseen Isään, ja hänen Poikaansa, Jeesukseen Kristukseen, ja Pyhään Henkeen”6. Ja ”me uskomme, että koko ihmissuku voi pelastua Kristuksen sovituksen ansiosta noudattamalla evankeliumin lakeja ja toimituksia”7. Me uskomme suureen onnensuunnitelmaan, lunastussuunnitelmaan, pelastussuunnitelmaan, jonka ansiosta Jumalan lapset saavat kokea kuolevaisuuden ja palata Isän luo – armelias suunnitelma, joka on ollut laadittuna ennen tämän maan luomista.
Tämä on Isämme suunnitelma ja usko!
Todistan siitä, että Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin oppi on taivaallisen Isämme usko. Se on Hänen totuutensa, joka on ilmoitettu Hänen palvelijoilleen profeetoille isä Aadamin ajoista aina meidän omaan aikaamme asti. Isä ja Poika ilmestyivät Joseph Smithille palauttaakseen tämän maan päälle Isämme uskon, jota ei enää koskaan otettaisi pois. Jumala toivoo kaikkien Hänen lastensa ottavan sen vastaan taustastaan, kulttuuristaan tai perinteistään riippumatta. Tosi uskonnon ei pitäisi olla lähtöisin siitä, mikä on ihmisten mieleen, tai mitkä ovat esivanhempien perinteet, vaan ennemminkin siitä, mikä on Jumalan, iankaikkisen Isämme, mieleen.
Jatkuva ilmoitus on tämän uskonnon yksi peruspiirre. Joseph Smithin ensimmäinen rukous on voimallinen todistus siitä. Ilmoitus on jatkuva suunnanosoittaja, joka pitää meidät aina uskollisina taivaallisen Isämme tahdolle ja uskolle.
Taivaallinen Isämme rakastaa lapsiaan. Hän kuulee kaikkiin kansakuntiin, kieliin ja kansoihin kuuluvien nöyrien ja vilpittömien rukoukset. Hän antaa valkeutta niille, jotka etsivät ja kunnioittavat Häntä ja ovat halukkaita noudattamaan Hänen käskyjään. Julistamme riemullisesti, että Isämme usko on maan päällä tänä aikana.
Me kutsumme jokaista tällä kauniilla taivaankappaleella saamaan esimakua Hänen opistaan ja katsomaan, eikö se olekin suloinen ja hyvä ja kallisarvoinen. Me pyydämme niitä, joilla on vilpitön sydän, oppimaan tätä oppia ja kysymään taivaalliselta Isältään, onko se totta. Ja niin tekemällä kaikki voivat saada selville, ottaa vastaan ja kulkea Isänsä tosi uskossa, mikä usko tekee heidät terveiksi.8
Se on sanomamme maailmalle.
Todistan juhlallisesti Isä Jumalan todellisuudesta, Hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta, Pyhästä Hengestä sekä elävistä profeetoista, joilla on avaimet, jotka on saatu katkeamattomassa seuraannossa Joseph Smithiltä Thomas S. Monsonille tänä päivänä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.