”Minä olin koditon”
Linda K. Burton
Apuyhdistyksen ylijohtaja
Päättäkää rukoillen, mitä voitte tehdä – oman aikanne ja omien olosuhteidenne mukaan – palvellaksenne pakolaisia, jotka asuvat lähiympäristössänne ja paikkakunnallanne.
Apuyhdistyksen perustamispäivänä Emma Smith julisti: ”Me aiomme tehdä jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. – – Odotamme tavanomaisesta poikkeavia tilaisuuksia ja kiireisiä pyyntöjä.”1 Noita kiireisiä pyyntöjä ja tavanomaisesta poikkeavia tilaisuuksia tuli usein silloin – kuten niitä tulee nykyäänkin.
Yksi sellainen tuli lokakuun 1856 yleiskonferenssissa, kun presidentti Brigham Young ilmoitti kuulijakunnalle, että käsikärrypioneerit olivat yhä matkalla ja talvi oli jo käsillä. Hän julisti: ”Teidän uskonne, uskontonne tai uskontunnustuksenne ei milloinkaan pelasta yhtäkään teistä meidän Jumalamme selestiseen valtakuntaan, ellette toteuta juuri sellaisia periaatteita kuin minä nyt teille opetan. Menkää nyt ja tuokaa ne tasangoilla olevat ihmiset tänne ja huolehtikaa tarkasti niistä asioista, joita kutsumme ajallisiksi – –. Muutoin uskonne on turha.”2
Me muistamme kiitollisina ja ihaillen miehiä, jotka lähtivät pelastamaan kärsiviä pyhiä. Mutta mitä tekivät sisaret?
”Sisar [Lucy Meserve] Smith kirjoitti – –, että presidentti Youngin kehotuksen jälkeen paikalla olleet ryhtyivät toimiin. – – Naiset ’riisuivat alushameensa [pitkät ja runsaat alushameet kuuluivat sen ajan muotiin ja olivat myös lämmikkeenä], sukkansa ja kaiken, mistä voivat luopua, heti siellä [vanhassa] tabernaakkelissa ja kokosivat [ne] vankkureihin lähetettäviksi vuorilla oleville pyhille’.”3
Joitakin viikkoja myöhemmin presidentti Brigham Young kokosi pyhät jälleen vanhaan tabernaakkeliin, kun pelastajat ja käsikärrykomppaniat lähestyivät Salt Lake Cityä. Hän pyysi hyvin palavasti pyhiä – etenkin sisaria – hoivaamaan kärsiviä, ruokkimaan heitä ja ottamaan heidät vastaan sanoen: ”Joidenkuiden jalat ovat paleltuneet nilkkoja myöten; toiset ovat paleltuneet polvia myöten, ja toisten kädet ovat paleltuneet – –. Haluamme, että otatte heidät vastaan kuin omat lapsenne ja että teillä on sama tunne heitä kohtaan.”4
Lucy Meserve Smith kirjoitti myös:
”Teimme kaiken voitavamme hyvien veljien ja sisarten avulla lohduttaaksemme tarvitsevia – –. Heidän kätensä ja jalkansa olivat paleltuneet pahoin. – – Emme lopettaneet ponnistelujamme ennen kuin kaikkien olo oli tehty mukavaksi. – –
En ole koskaan tuntenut suurempaa tyydytystä – ja voisin sanoa iloa – mistään työstä, mitä olen ikinä elämässäni tehnyt, koska vallalla oli sellainen yksituumaisuuden tunne. – –
Mikä on seuraava tehtävä auliille käsille?”5
Rakkaat sisareni, tätä kertomusta voitaisiin verrata meidän aikaamme ja niihin, jotka kärsivät eri puolilla maailmaa. Eräs toinen ”tavanomaisesta poikkeava tilaisuus” koskettaa sydäntämme.
Maailmassa on yli 60 miljoonaa pakolaista, joista osa on joutunut pakon edessä lähtemään kodistaan. Puolet heistä on lapsia.6 ”– – Nämä ihmiset ovat kokeneet suunnattomia vaikeuksia ja aloittavat alusta – – uusissa maissa ja kulttuureissa. Vaikka [joissakin tapauksissa] on järjestöjä, jotka auttavat heitä antamalla asuinpaikan ja perustarpeet, niin he tarvitsevat ystävän ja liittolaisen, joka voi auttaa heitä sopeutumaan uuteen kotiin – henkilön, joka voi auttaa heitä oppimaan uuden kielen, ymmärtämään käytäntöjä ja tuntemaan, että he kuuluvat joukkoon.”7
Tapasin viime kesänä sisar Yvette Bugingon, joka pakeni 11-vuotiaana paikasta toiseen, kun hänen isänsä ja kolme veljeään olivat kadonneet sodan runtelemassa osassa maailmaa. Yvette ja jäljelle jääneet perheenjäsenet elivät viimein kuusi ja puoli vuotta pakolaisina naapurimaassa, kunnes he pystyivät muuttamaan pysyvään kotiin, jossa heidän siunauksenaan oli huolehtivainen aviopari, joka auttoi kuljetuksissa sekä koulu- ja muissa asioissa. Yvette sanoi, että he ”olivat yleisesti ottaen vastaus rukouksiimme”8. Sisar Bugingon kaunis äiti ja hurmaava pikkusisko ovat kanssamme tänä iltana, laulamassa kuorossa. Nämä suurenmoiset naiset tavattuani olen miettinyt monta kertaa: ”Mitä jos heidän tarinansa olisi minun tarinani?”
Me sisaret muodostamme yli puolet Herran varastohuoneesta taivaallisen Isän lasten avuksi. Hänen varastohuoneensa ei koostu vain tavaroista vaan myös ajasta, kyvyistä, taidoista ja jumalallisesta luonteestamme. Sisar Rosemary M. Wixom on opettanut: ”Meidän sisimmässämme piilevä jumalallinen luonne herättää meissä halun auttaa muita ja kehottaa meitä toimimaan.”9
Ymmärtäen jumalallisen luonteemme presidentti Russell M. Nelson on kehottanut:
”Me tarvitsemme naisia, jotka tietävät, kuinka saada tärkeitä asioita tapahtumaan uskollaan, ja jotka ovat moraalin ja perheiden rohkeita puolustajia synnistä sairaassa maailmassa – –, naisia, jotka tietävät, kuinka kutsua apuun taivaan voimia suojelemaan ja vahvistamaan lapsia ja perheitä – –.
Olittepa naimisissa tai naimattomia, teillä sisarilla on teille ominaisia kykyjä ja erityistä sisäistä näkemystä, jonka olette saaneet lahjana Jumalalta. Me veljet emme voi jäljitellä ainutlaatuista vaikutustanne.”10
Ensimmäinen presidenttikunta ilmaisi kirkolle 27. lokakuuta 2015 lähettämässään kirjeessä suurta huolta ja myötätuntoa niitä miljoonia ihmisiä kohtaan, jotka ovat paenneet kodeistaan etsien huojennusta maan sisäisten levottomuuksien ja muiden vaikeuksien vuoksi. Ensimmäinen presidenttikunta kutsui yksilöitä, perheitä ja kirkon yksikköjä osallistumaan Kristuksen kaltaiseen palvelutyöhön paikallisissa pakolaisten avustushankkeissa sekä lahjoittamaan rahaa kirkon humanitaariseen rahastoon, milloin se on mahdollista.
Apuyhdistyksen, Nuorten Naisten ja Alkeisyhdistyksen ylimmät johtokunnat ovat pohtineet, kuinka vastata tuohon ensimmäisen presidenttikunnan kutsuun. Me tiedämme, että te, meidän rakkaat kaikenikäiset sisaremme, olette erilaisilla elämänaloilla ja elätte monenlaisissa olosuhteissa. Jokainen jäsen tässä maailmanlaajuisessa sisarkunnassa on tehnyt kasteessa liiton ”[lohduttaa] niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa”11. Silti meidän täytyy muistaa, ettei kenenkään meistä pitäisi juosta nopeammin kuin meillä on voimaa.12
Nämä totuudet mielessämme me olemme organisoineet avustushankkeen nimeltä ”Minä olin koditon”. Toivomme, että te päätätte rukoillen, mitä voitte tehdä – oman aikanne ja omien olosuhteidenne mukaan – palvellaksenne pakolaisia, jotka asuvat lähiympäristössänne ja paikkakunnallanne. Tämä on tilaisuus palvella yksilöinä, perheinä ja järjestöinä tarjoten ystävyyttä, opastusta ja muuta Kristuksen kaltaista palvelua, ja tämä on yksi monista tavoista, joilla sisaret voivat palvella.
Kaikissa rukouksentäyteisissä pyrkimyksissämme meidän tulee soveltaa käytäntöön kuningas Benjaminin viisasta neuvoa, jonka hän antoi kansalleen kehotettuaan sitä pitämään huolta apua tarvitsevista: ”Katsokaa, että tämä kaikki tehdään viisaasti ja järjestyksessä.”13
Sisaret, me tiedämme, että muiden auttaminen rakkautta osoittaen on tärkeää Herralle. Pohtikaa näitä pyhien kirjoitusten kehotuksia:
”Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne.”14
”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä.”15
Ja Vapahtaja on sanonut:
”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne.
Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa.”16
Vapahtaja kiitti rakastaen leskeä, jonka lahjoituksena oli vain kaksi ropoa, koska tämä teki sen mihin pystyi.17 Hän kertoi myös vertauksen laupiaasta samarialaisesta ja päätti sen sanoen: ”Mene ja tee sinä samoin.”18 Joskus auttaminen on epämukavaa. Mutta kun teemme yhdessä työtä rakastaen ja ykseydessä, me voimme odottaa taivaan apua.
Erään merkittävän Jumalan tyttären hautajaisissa joku kertoi, että ollessaan vaarnan Apuyhdistyksen johtaja tämä sisar teki työtä muiden kanssa vaarnassaan lahjoittaakseen tilkkutäkkejä tuomaan lämpöä kärsiville ihmisille Kosovossa 1990-luvulla. Ja laupiaan samarialaisen tavoin hän näki erityistä vaivaa, kun hän ja hänen tyttärensä ajoivat tilkkutäkkejä täynnä olevan rekka-auton Lontoosta Kosovoon. Kotimatkalla hän sai selkeän hengellisen vaikutelman, joka tunkeutui syvälle hänen sydämeensä. Tuo vaikutelma oli seuraava: ”Se, mitä olet tehnyt, on erittäin hyvä asia. Mene nyt kotiin, kävele kadun yli ja palvele naapuriasi!”19
Nuo hautajaiset täyttyivät muillakin innoittavilla kertomuksilla siitä, kuinka tämä uskollinen nainen huomasi vaikutuspiiriinsä kuuluneiden tavanomaisesta poikkeavia ja kiireisiä pyyntöjä – sekä myös tavanomaisia tilanteita – ja vastasi niihin. Hän esimerkiksi avasi kotinsa ja sydämensä auttaakseen vaikeuksissa olevia nuoria ajankohdasta riippumatta – päivin ja öin.
Rakkaat sisareni, me voimme olla varmoja taivaallisen Isän avusta, kun polvistumme ja pyydämme jumalallista johdatusta Hänen lastensa siunaukseksi. Taivaallinen Isä, Vapahtajamme Jeesus Kristus ja Pyhä Henki ovat valmiina auttamaan.
Presidentti Henry B. Eyring lausui tämän voimallisen todistuksen kirkon naisille:
”Taivaallinen Isä kuulee rukouksenne ja vastaa niihin, kun rukoilette johdatusta ja apua ollaksenne kestäviä Häntä palvellessanne.
Pyhä Henki on lähetetty teitä varten ja niitä varten, joista huolehditte. Teitä vahvistetaan ja myös innoitetaan tietämään, mikä on palvelukykynne rajallisuus ja laajuus. Henki lohduttaa teitä, kun saatatte pohtia: ’Olenko tehnyt tarpeeksi?’”20
Kun pohdimme niiden kiireisiä pyyntöjä, jotka tarvitsevat apuamme, kysykäämme itseltämme: ”Mitä jos heidän tarinansa olisi minun tarinani?” Pyytäkäämme sitten innoitusta, toimikaamme saamiemme vaikutelmien mukaan ja ryhtykäämme ykseydessä auttamaan apua tarvitsevia siten kuin kykenemme ja meitä innoitetaan auttamaan. Ehkäpä meistäkin saatettaisiin sitten sanoa, kuten Vapahtaja sanoi eräästä rakastavasta sisaresta, joka palveli Häntä: ”Hän teki minulle hyvän teon. – – Hän teki minkä voi.”21 Minä kutsun sitä tavanomaisesta poikkeavaksi! Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.