”Joka ottaa luokseen heidät, se ottaa luokseen minut”
Vanhin Neil L. Andersen
kahdentoista apostolin koorumista
Lapsia elää nykyään monissa erilaisissa ja monimutkaisissa perhetilanteissa. Meidän on tarpeen ojentaa auttava käsi niille, jotka tuntevat olevansa yksinäisiä, muiden hylkäämiä tai aidan toisella puolella.
Jumala rakastaa lapsia. Hän rakastaa kaikkia lapsia. Vapahtaja sanoi: ”Antakaa lasten [tulla] minun luokseni. Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.”1
Lapsia elää nykyään monissa erilaisissa ja monimutkaisissa perhetilanteissa.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa elää tänä päivänä kaksi kertaa enemmän lapsia vain yhden vanhemman kanssa kuin 50 vuotta sitten.2 Ja on paljon perheitä, jotka eivät enää ole kovin yhtenäisiä rakkaudessaan Jumalaa kohtaan ja halukkuudessaan pitää Hänen käskynsä.
Tämän lisääntyvän hengellisen levottomuuden vallitessa palautettu evankeliumi pitää edelleen yllä tasovaatimuksia, ihannetta, Herran mallia.
”Lapsilla on oikeus syntyä avioliitossa ja saada kasvatuksensa sellaiselta isältä ja äidiltä, jotka pitävät avioliittolupaukset kunniassa olemalla täysin uskollisia. – –
Aviomiehellä ja vaimolla on vakava velvollisuus rakastaa toinen toistaan ja huolehtia toisistaan sekä rakastaa lapsiaan ja huolehtia heistä. – – Vanhemmilla on pyhä velvollisuus kasvattaa lapsensa rakkaudessa ja vanhurskaudessa, huolehtia heidän fyysisistä ja hengellisistä tarpeistaan ja opettaa heitä rakastamaan ja palvelemaan toisiaan [sekä] noudattamaan Jumalan käskyjä.”3
Me annamme tunnustusta monille eri puolilla maailmaa, kaikkien uskontokuntien keskuudessa oleville hyville vanhemmille, jotka huolehtivat rakastaen lapsistaan. Ja huomioimme kiitollisina ne Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon kuuluvat perheet, jotka ovat Vapahtajaan kääntyneiden isän ja äidin huomassa, jotka on sinetöity pappeuden valtuudella ja jotka oppivat rakastamaan taivaallista Isäänsä ja Hänen Poikaansa Jeesusta Kristusta sekä turvaamaan Heihin.
Pyyntö nuorten puolesta
Mutta esitän tänään pyyntöni niiden satojen tuhansien lasten, nuorten ja nuorten aikuisten puolesta, jotka eivät tule tällaisista ”kiiltokuvaperheistä”, joksi niitä voi paremman sanan puuttuessa kutsua. En puhu pelkästään niiden nuorten puolesta, jotka ovat kokeneet vanhempiensa kuoleman, avioeron tai hiipuvan uskon, vaan myös niiden kaikkialla maailmassa olevien kymmenien tuhansien nuorten miesten ja nuorten naisten puolesta, jotka ottavat evankeliumin vastaan ilman äitiä tai isää, joka tulisi kirkkoon heidän kanssaan.4
Nämä nuoret myöhempien aikojen pyhät tulevat kirkkoon suuresti uskoen. He toivovat jonakin tulevana päivänä perustavansa oman ihanteellisen perheensä.5 Aikanaan heistä tulee tärkeä osa lähetyssaarnaajiemme joukkoa, vanhurskaita nuoria aikuisiamme ja niitä, jotka polvistuvat alttarin ääreen perustaakseen oman perheensä.
Hienotunteisuus
Me opetamme edelleen Herran perhemallia, mutta nykyään, kun jäseniä on miljoonia ja kirkkomme lapset kasvavat vaihtelevissa olosuhteissa, meidän tulee olla entistä huomaavaisempia ja hienotunteisempia. Meidän kirkossamme vallitseva kulttuuri ja kieli on toisinaan ainutlaatuista. Alkeisyhdistyksen lapset eivät lakkaa laulamasta ”Perheeni mulle rakas on”6, mutta kun he laulavat ”hauskaa on kun isääni taas vastaan juosta saan”7 tai ”kun äiti ja isä johdattaa”8, kaikki lapset eivät laula omasta perheestään.
Ystävämme Bette kertoi meille, mitä hän oli 10-vuotiaana kokenut kirkossa ollessaan. Hän sanoi: ”Opettajamme piti oppiaiheen temppeliavioliitosta. Hän kysyi minulta suoraan: ’Bette, sinun vanhempiasi ei ole vihitty temppelissä, eihän?’ [Opettajani ja koko luokka] tiesivät vastauksen.” Opettaja jatkoi oppiaihetta ja Bette kuvitteli pahinta mahdollista tapahtuvaksi. Bette sanoi: ”Itkin usein öisin. Kun minulla oli sydänvaivoja kaksi vuotta myöhemmin ja luulin kuolevani, olin paniikissa ajatellessani, että joutuisin olemaan yksin ikuisesti.”
Ystäväni Leif kävi kirkossa yksikseen. Kerran Alkeisyhdistyksessä häntä pyydettiin pitämään pieni puhe. Hänellä ei ollut kirkossa äitiä tai isää, joka seisoisi hänen vierellään auttamassa, jos hän unohtaisi, mitä hänen piti sanoa. Leif oli kauhuissaan. Sen sijaan, että olisi nolannut itsensä, hän vain jäi pois kirkosta useaksi kuukaudeksi.
”Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.”9
Uskovia sydämiä ja hengellisiä lahjoja
Näitä lapsia ja nuoria on siunattu uskovalla sydämellä ja hengellisillä lahjoilla. Leif on sanonut minulle: ”Tiesin syvällä sisimmässäni, että Jumala on minun Isäni ja että Hän tuntee minut ja rakastaa minua.”
Ystävämme Veronique on sanonut: ”Kun opin evankeliumin periaatteita ja tutkin Mormonin kirjaa, tuntui kuin mieleeni olisi muistunut asioita, jotka olin tiennyt jo aiemmin mutta jotka olin unohtanut.”
Ystävämme Zuleika tulee Alegretesta Brasiliasta. Vaikka Zuleikan perhe ei ollut uskonnollinen, hän alkoi 12-vuotiaana lukea Raamattua ja käydä paikallisissa kirkoissa haluten tietää enemmän Jumalasta. Vanhempiensa vastentahtoisella luvalla hän tutki evankeliumia lähetyssaarnaajien kanssa ja sai todistuksen siitä, ja hänet kastettiin. Zuleika kertoi minulle: ”Lähetystyökeskustelujen aikana minulle näytettiin kuva Suolajärven temppelistä ja minulle kerrottiin sinetöimistoimituksista. Siitä hetkestä lähtien minulla oli halu jonakin päivänä astua Herran huoneeseen ja saada iankaikkinen perhe.”
Vaikka lapsen maanpäälliset olosuhteet eivät olisikaan ihanteelliset, hänen hengellinen DNA:nsa on täydellinen, koska hänen todellinen identiteettinsä on Jumalan poika tai tytär.
Presidentti Thomas S. Monson on sanonut: ”Auttakaa Jumalan lapsia ymmärtämään, mikä tässä elämässä on aitoa ja tärkeää. Auttakaa heitä hankkimaan voimaa valita polkuja, jotka pitävät heidät turvallisesti iankaikkiseen elämään johtavalla tiellä.”10 Avatkaamme syliämme ja sydäntämme vähän laajemmalle. Nämä nuoret tarvitsevat meidän aikaamme ja meidän todistustamme.
Brandon, joka liittyi kirkkoon lukiolaisena Coloradossa Yhdysvalloissa, kertoi minulle ihmisistä, jotka ojensivat hänelle auttavan kätensä sekä ennen hänen kastettaan että sen jälkeen. Hän sanoi: ”Olin sellaisten perheiden kodeissa, joissa elettiin evankeliumin mukaan. Se osoitti minulle mittapuut, jotka tunsin haluavani omaan perheeseeni.”
Hollannissa syntynyt Veronique kävi koulua yhdessä tyttäremme Kristenin kanssa, kun asuimme Saksassa. Veronique mainitsi: ”Niillä oppilailla, jotka olivat kirkon jäseniä, oli kuin valo sisällään. Aloin ymmärtää, että tuo valo johtui heidän uskostaan Jeesukseen Kristukseen ja Hänen opetustensa mukaisesta elämästä.”
Ystäväni Max kastettiin, kun hän oli kahdeksanvuotias. Hänen isänsä ei kuulunut mihinkään kirkkoon, ja Max sai mennä kirkkoon tai olla menemättä.
Kun Max oli teini-iässä eikä ollut käynyt kirkossa kuukausiin, hän sai tunteen, että hänen täytyi palata kirkkoon. Eräänä sunnuntaiaamuna hän päätti mennä takaisin. Mutta hänen päättäväisyytensä heikkeni hänen lähestyessään kirkon etuovea, ja hänen vatsansa kipristeli hermostuksesta.
Ovella seisoi uusi piispa. Max ei tuntenut häntä ja oli varma, ettei piispakaan tuntisi häntä. Maxin tullessa lähemmäksi piispan kasvot kirkastuivat ja hän ojensi kätensä sanoen: ”Max, onpa kiva nähdä sinut!”
”Kun hän sanoi nuo sanat”, Max sanoi, ”minut valtasi lämmin tunne ja tiesin, että olin tehnyt oikein.”11
Sillä, että tiedämme jonkun nimen, voi olla suuri vaikutus.
”Ja [Jeesus] käski tuoda heidän pienet lapsensa [hänen luokseen]. – –
Ja hän otti [heidät] yksitellen ja siunasi heidät ja rukoili Isää heidän puolestaan.
Ja kun hän oli tehnyt tämän, hän itki.”12
Nuoret, joita ei vielä ole kastettu
Vanhempiensa pyynnöstä monet evankeliumia rakastavat nuoret joutuvat odottamaan vuosia päästäkseen kasteelle.
Emilyn vanhemmat erosivat Emilyn ollessa lapsi, eikä hän saanut lupaa mennä kasteelle ennen kuin hän oli 15-vuotias. Ystävämme Emily puhuu innoissaan Nuorten Naisten johtohenkilöstä, joka ”ojensi aina auttavan kätensä ja auttoi vahvistamaan [hänen todistustaan]”13.
Colten ja Preston ovat Utahissa Yhdysvalloissa asuvia teini-ikäisiä. Heidän vanhempansa ovat eronneet, eivätkä he ole saaneet lupaa mennä kasteelle. Vaikka he eivät voi jakaa sakramenttia, he tuovat leivän joka viikko. Ja vaikka he eivät voikaan mennä temppeliin tekemään kasteita nuorten kanssa, kun heidän seurakuntansa menee yhdessä temppeliin, nämä kaksi veljestä etsivät sukulaisten nimiä viereisessä sukututkimuskeskuksessa. Suurin vaikutus siihen, että nuoremme tuntevat kuuluvansa mukaan, on muilla vanhurskailla nuorilla.
Vanhin Joseph Ssengooba
Päätän esimerkillä uudesta ystävästä, jonka tapasimme joitakin viikkoja sitten vieraillessamme Lusakan lähetyskentällä Sambiassa.
Vanhin Joseph Ssengooba on Ugandasta. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli seitsenvuotias. Kun hän oli yhdeksänvuotias, hänen äitinsä ja sukulaisensa eivät enää kyenneet huolehtimaan hänestä ja hänen piti selviytyä itsekseen. 12-vuotiaana hän tapasi lähetyssaarnaajat ja hänet kastettiin.
Joseph kertoi minulle ensimmäisestä päivästään kirkossa: ”Sakramenttikokouksen jälkeen luulin, että oli aika lähteä kotiin, mutta lähetyssaarnaajat esittelivät minulle Joshua Walusimbin. Joshua kertoi, että hän olisi ystäväni, ja ojensi minulle Lasten laulukirjan, jotta minun ei tarvitsisi mennä Alkeisyhdistykseen tyhjin käsin. Alkeisyhdistyksessä Joshua laittoi viereensä ylimääräisen tuolin. Alkeisyhdistyksen johtaja kutsui minut luokan eteen ja pyysi koko Alkeisyhdistystä laulamaan minulle ’Oon lapsi Jumalan’. Tunsin olevani tärkeä.”
Seurakunnanjohtaja vei Josephin Pierre Mungozan perheen luo, ja siitä tuli hänen kotinsa neljän seuraavan vuoden ajaksi.
Kahdeksan vuotta myöhemmin, kun vanhin Joseph Ssengooba aloitti lähetystyönsä, hän huomasi suureksi yllätyksekseen, että hänen kouluttajanaan oli vanhin Joshua Walusimbi, sama poika, joka oli saanut hänet tuntemaan olonsa tervetulleeksi hänen ensimmäisenä päivänään Alkeisyhdistyksessä. Entä hänen lähetysjohtajansa? Hän on lähetysjohtaja Leif Erickson, se pieni poika, joka jäi pois Alkeisyhdistyksestä, koska ei uskaltanut pitää puhetta. Jumala rakastaa lapsiaan.
Lapset tulivat juosten
Kun vaimoni Kathy ja minä olimme Afrikassa joitakin viikkoja sitten, vierailimme Mbuji-Mayissa Kongon demokraattisessa tasavallassa. Koska kappeli ei ollut riittävän suuri 2 000 jäsenelle, kokoonnuimme ulkona suuren bambuseipäiden varassa olevan muovikatoksen alla. Kokouksen alkaessa näimme tusinoittain lapsia, jotka katselivat meitä pihaa ympäröivän takorauta-aidan toisella puolella roikkuen. Kathy kuiskasi hiljaa: ”Neil, haluaisitko ehkä kutsua lapset tulemaan tänne?” Käännyin puhujakorokkeella olevan piirinjohtaja Kalonjin puoleen ja kysyin häneltä, voisiko hän toivottaa aidan toisella puolella olevat lapset tervetulleiksi joukkoomme sisälle.
Piirinjohtaja Kalonjin esitettyä kutsun lapset eivät yllätyksekseni pelkästään tulleet vaan ihan juoksivat paikalle. Heitä oli yli 50, ehkä sata, jotkut repaleisissa vaatteissa ja paljasjaloin, mutta kaikki kauniisti hymyillen ja kasvot innosta loistaen.
Tämä kokemus liikutti minua syvästi, ja näin sen vertauskuvana tarpeestamme ojentaa auttava käsi nuorille, jotka tuntevat olevansa yksinäisiä, muiden hylkäämiä tai aidan toisella puolella. Ajatelkaamme heitä, toivottakaamme heidät tervetulleiksi, ottakaamme heidät huomaamme ja tehkäämme kaikki voitavamme vahvistaaksemme heidän rakkauttaan Vapahtajaa kohtaan. Jeesus sanoi: ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.”14 Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.