”Jotta – – voisin vetää kaikki ihmiset luokseni”

Vanhin Dale G. Renlund

kahdentoista apostolin koorumista

Kun lähestymme Jumalaa, Jeesuksen Kristuksen sovituksen kaiken mahdolliseksi tekevä voima tulee elämäämme.

Rakkaat veljeni ja sisareni, asuessani Afrikassa pyysin seitsemänkymmenen koorumissa palvelevalta vanhin Wilford W. Andersenilta neuvoja köyhyydessä elävien pyhien auttamiseksi. Hän kertoi minulle muun muassa tämän merkittävän oivalluksensa: ”Mitä etäämpänä antaja ja vastaanottaja ovat toisistaan, sitä enemmän vastaanottaja alkaa kokea oikeutuksen tunnetta.”

Tämä periaate on kirkon huoltotyöjärjestelmän perustana. Kun jäsenet eivät kykene huolehtimaan omista tarpeistaan, he kääntyvät ensin perheensä ja sukulaistensa puoleen. Sen jälkeen, mikäli se on tarpeen, he voivat kääntyä myös paikallisten kirkon johtohenkilöidensä puoleen saadakseen apua ajallisiin tarpeisiinsa.¹ Perhe ja sukulaiset sekä paikalliset kirkon johtohenkilöt ovat lähimpänä apua tarvitsevia, he ovat usein itsekin olleet samanlaisessa tilanteessa, ja he ymmärtävät, mikä on paras tapa auttaa. Koska avunsaajat ovat lähellä antajia, tämän mallin mukaan he ovat kiitollisia ja vähemmän taipuvaisia kokemaan oikeutuksen tunnetta.

Tällä ajatuksella – ”mitä etäämpänä antaja ja vastaanottaja ovat toisistaan, sitä enemmän vastaanottaja alkaa kokea oikeutuksen tunnetta” – on myös syvällisiä hengellisiä sovelluksia. Meidän taivaallinen Isämme ja Hänen Poikansa Jeesus Kristus ovat kaikkein tärkeimmät antajat. Mitä kauemmas loittonemme Heistä, sitä enemmän koemme oikeutuksen tunnetta. Alamme ajatella, että me ansaitsemme armon ja että meille ollaan velkaa siunauksia. Olemme taipuvaisempia katselemaan ympärillemme, etsimään epäoikeudenmukaisuuksia ja pahastumaan – jopa loukkaantumaan – havaitsemamme epäreiluuden johdosta. Vaikka epäoikeudenmukaisuus voi vaihdella vähäisestä musertavaan, niin kun olemme kaukana Jumalasta, pienetkin epäoikeudenmukaisuudet vaikuttavat valtavilta. Mielestämme Jumalalla on velvollisuus korjata asiat – ja korjata ne heti!

Sitä, miten meidän etäisyytemme taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen vaikuttaa, havainnollistetaan Mormonin kirjassa Nefin ja hänen vanhempien veljiensä Lamanin ja Lemuelin välisen jyrkän vastakohtaisuuden avulla:

Nefi oli ”sangen halukas tuntemaan Jumalan salaisuuksia; niinpä [hän huusi] Herran puoleen”, ja hänen sydämensä pehmeni.² Toisaalta Laman ja Lemuel olivat etääntyneet Jumalasta – he eivät tunteneet Häntä.
Nefi otti valittamatta vastaan vaikeita tehtäviä, mutta Laman ja Lemuel ”nurisivat monissa asioissa”. Nuriseminen on pyhien kirjoitusten vastine lapsenomaiselle marisemiselle. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan, että ”he nurisivat siksi, etteivät he tunteneet sen Jumalan tekoja, joka oli heidät luonut”³.
Nefin läheisyys Jumalaan mahdollisti sen, että hän tunnisti Jumalan ”lempeät armoteot” ja arvosti niitä.⁴ Sitä vastoin kun Laman ja Lemuel näkivät Nefin saavan siunauksia, he ”olivat vihaisia hänelle, koska he eivät ymmärtäneet Herran menettelyä”⁵. Laman ja Lemuel pitivät saamiaan siunauksia heille kuuluvina ja olettivat kiukkuisina, että heidän tulisi saada enemmän. He näyttivät pitävän Nefin saamia siunauksia heitä itseään kohtaan tehtyinä vääryyksinä. Tämä on pyhien kirjoitusten vastine närkästyneelle oikeutuksen tunteelle.
Nefi osoitti uskoa Jumalaan toteuttaakseen sen, mitä häntä pyydettiin tekemään.⁶ Sen sijaan Laman ja Lemuel ”olivat sydämeltänsä paatuneita [eivätkä] turvautuneet Herraan, niin kuin heidän olisi pitänyt”⁷. He tuntuivat uskovan, että Herra oli velvollinen antamaan vastaukset kysymyksiin, joita he eivät edes olleet esittäneet. ”Ei Herra meille sellaisia ilmaise”, he sanoivat, mutta eivät edes yrittäneet kysyä Häneltä.⁸ Tämä on pyhien kirjoitusten vastine halveksivalle epäilevyydelle.

Koska Laman ja Lemuel olivat etääntyneet Vapahtajasta, he nurisivat, tulivat riidanhaluisiksi ja olivat vailla uskoa. Heidän mielestään elämä oli epäreilua ja he olivat oikeutettuja Jumalan armoon. Sitä vastoin koska Nefi oli lähestynyt Jumalaa, hänen oli täytynyt ymmärtää, että elämä olisi kaikkein epäreiluinta Jeesukselle Kristukselle. Vapahtaja kärsisi kaikkein eniten, vaikka oli täysin viaton.

Mitä lähempänä olemme Jeesusta Kristusta ajatuksissamme ja sydämemme aikeissa, sitä enemmän arvostamme Hänen viattomana kokemaansa kärsimystä, sitä kiitollisempia olemme armosta ja anteeksiannosta ja sitä enemmän haluamme tehdä parannusta ja tulla Hänen kaltaisikseen. Meidän todellinen etäisyytemme taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen on tärkeä, mutta suunta, johon kuljemme, on vielä paljon tärkeämpi. Jumala on tyytyväisempi katuviin syntisiin, jotka pyrkivät lähestymään Häntä, kuin omahyväisiin, vikoja etsiviin ihmisiin, jotka muinaisten fariseusten ja lainopettajien tavoin eivät ymmärrä, kuinka suuressa parannuksen tarpeessa he ovat.⁹

Lapsuudessani lauloin erästä ruotsalaista joululaulua, jossa esitetään yksinkertainen mutta voimallinen opetus: se, että lähestymme Vapahtajaa, saa aikaan muutoksen itsessämme. Sanat kuuluvat näin:

Kun joulu valkeneepi
mä riennän seimelleen.
Siell’ Jeesus lepäileepi
pääll’ olkivuotehen.

Sä Poikas, Herra, sallit
lapseksi syntyä.
Siis lapsuusvuodet kalliit
myös Sulle annan mä.

Sua, Jeesus, tarvitsemme,
sä lasten puoltaja.
Suo, synneillä ettemme
Sun mieltäs pahoita.10

Siirtyessämme kuvaannollisesti Betlehemin talliin, jossa ”Jeesus lepäileepi pääll’ olkivuotehen”, me voimme ymmärtää paremmin Vapahtajan olevan lahja hyväntahtoiselta, rakastavalta taivaalliselta Isältä. Sen sijaan että tuntisimme olevamme oikeutettuja Hänen siunauksiinsa ja armoonsa, meissä syntyy voimakas halu lakata tuottamasta Jumalalle enempää murhetta.

Olipa meidän tämänhetkinen suuntamme tai etäisyytemme taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen millainen hyvänsä, voimme päättää kääntyä Heidän puoleensa ja lähestyä Heitä. He auttavat meitä. Kuten Vapahtaja sanoi nefiläisille ylösnousemuksensa jälkeen:

”Ja minun Isäni lähetti minut, jotta minut korotettaisiin ristille ja jotta minä sen jälkeen, kun minut oli korotettu ristille, voisin vetää kaikki ihmiset luokseni, – –

ja tästä syystä minut on korotettu; sen tähden minä Isän vallan mukaisesti vedän kaikki ihmiset luokseni.”¹¹

Lähestyäksemme Vapahtajaa meidän täytyy vahvistaa uskoamme Häneen, tehdä liittoja ja pitää ne sekä pitää Pyhä Henki luonamme. Meidän täytyy myös toimia uskossa ja noudattaa saamaamme hengellistä ohjausta. Kaikki nämä osa-alueet yhdistyvät sakramentissa. Tosiaankin paras tuntemani tapa lähestyä Jumalaa on valmistautua tunnollisesti ja nauttia sakramentti kelvollisena joka viikko.

Eräs ystävämme Etelä-Afrikassa kertoi meille, kuinka hän oppi ymmärtämään sen. Kun Diane oli uusi käännynnäinen, hän kävi kirkossa pienessä lähetysseurakunnassa Johannesburgin ulkopuolella. Eräänä sunnuntaina hän istui kirkossa paikassa, josta diakoni ei sakramenttia jakaessaan huomannut häntä. Diane oli pettynyt, muttei sanonut mitään. Eräs toinen jäsen huomasi tapahtuneen ja mainitsi siitä kokouksen jälkeen seurakunnanjohtajalle. Pyhäkoulun alkaessa Diane kutsuttiin tyhjään luokkahuoneeseen.

Paikalle tuli pappeudenhaltija. Tämä polvistui, siunasi leivän ja antoi palan Dianalle. Hän söi sen. Pappeudenhaltija polvistui jälleen, siunasi veden ja ojensi hänelle pienen kupin. Hän joi veden. Sen jälkeen Dianen mieleen tuli nopeasti kaksi ajatusta: Ensiksi: ”Voi, hän [pappeudenhaltija] teki sen juuri minua varten.” Ja sitten: ”Voi, Hän [Vapahtaja] teki sen juuri minua varten.” Diane tunsi taivaallisen Isän rakkauden.

Se, että Diane ymmärsi Vapahtajan uhrin olevan juuri häntä varten, auttoi häntä tuntemaan läheisyyttä Vapahtajaan ja johti pakahduttavaan haluun pitää tuo tunne sydämessään, ei pelkästään sunnuntaisin vaan joka päivä. Hän ymmärsi, että vaikka hän sakramentin nauttiessaan istui seurakunnan joukossa, niin hänen joka sunnuntai uudistamansa liitot koskivat yksinomaan häntä itseään. Sakramentti auttoi – ja auttaa edelleen – Dianea tuntemaan jumalallisen rakkauden voiman, ymmärtämään Herran käden vaikutuksen elämässään ja lähestymään Vapahtajaa.

Vapahtaja piti sakramenttia korvaamattomana hengelliselle perustukselle. Hän sanoi:

”Ja minä annan teille käskyn, että teidän tulee tehdä näin [nauttia sakramentti]. Ja jos te aina teette näin, te olette siunattuja, sillä te olette minun kalliolleni rakennettuja.

Mutta joka teidän keskuudessanne tekee enemmän tai vähemmän kuin tämän, ei ole rakennettu minun kalliolleni, vaan on rakennettu hiekkaperustalle, ja kun sade lankeaa ja tulvat tulevat ja tuulet puhaltavat ja pieksevät heitä, he sortuvat.”¹²

Jeesus ei sanonut ”jos sade lankeaa, jos tulvat tulevat ja jos tuulet puhaltavat”, vaan ”kun”. Kukaan ei voi välttyä elämän haasteilta; me kaikki tarvitsemme turvaa, joka tulee sakramentin nauttimisesta.

Vapahtajan ylösnousemuksen päivänä kaksi opetuslasta matkasi Emmaus-nimiseen kylään. Ylösnoussut Herra liittyi heidän seuraansa, mutta he eivät tunnistaneet Häntä. Matkan varrella Hän opetti heille asioita pyhistä kirjoituksista. Kun he saapuivat määränpäähänsä, he pyysivät Häntä aterioimaan kanssaan.

”Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille.

Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään.

He sanoivat toisilleen: ’Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?’

Heti paikalla he lähtivät matkaan ja palasivat Jerusalemiin. Siellä olivat koolla [ne] yksitoista [apostolia].”

Nämä sanoivat: ”Herra on todella noussut kuolleista! – –

Nuo kaksi puolestaan kertoivat, mitä matkalla oli tapahtunut ja miten he olivat tunteneet Jeesuksen, kun hän mursi leivän.”¹³

Sakramentti todella auttaa meitä tuntemaan Vapahtajamme. Se muistuttaa meitä myös Hänen viattomana kokemastaan kärsimyksestä. Jos elämä olisi todella oikeudenmukaista, te ja minä emme koskaan nousisi ylös kuolleista; te ja minä emme koskaan kykenisi seisomaan puhtaina Jumalan edessä. Tässä mielessä olen kiitollinen siitä, ettei elämä ole oikeudenmukaista.

Samanaikaisesti voin sanoa painokkaasti, että Jeesuksen Kristuksen sovituksen ansiosta loppujen lopuksi, iankaikkisessa mielessä, ei tule olemaan lainkaan epäoikeudenmukaisuutta. ”Jeesuksen Kristuksen sovitus voi oikaista kaiken sen, mikä on elämässä epäoikeudenmukaista.”¹⁴ Nykyiset olosuhteemme eivät ehkä muutu, mutta Jumalan myötätunnon, hyvyyden ja rakkauden avulla voimme kaikki saada enemmän kuin ansaitsemme, enemmän kuin mihin olemme arvollisia ja enemmän kuin osaamme edes toivoa. Meille on luvattu, että Jumala ”pyyhkii [silmistämme] joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut”¹⁵.

Olipa suhteenne Jumalaan millainen hyvänsä, kehotan teitä lähestymään taivaallista Isää ja Jeesusta Kristusta, kaiken hyvän perimmäisiä lahjoittajia ja antajia. Kehotan teitä osallistumaan sakramenttikokoukseen joka viikko ja nauttimaan Vapahtajan ruumiin ja veren pyhät vertauskuvat. Kehotan teitä tuntemaan Jumalan läheisyyden, kun Hän ilmaisee itsensä teille, kuten muinaisille opetuslapsille tapahtui Hänen murtaessaan leipää.

Kun niin tapahtuu, lupaan teille, että voitte tuntea olevanne lähempänä Jumalaa. Luonnolliset taipumukset lapsenomaiseen marisemiseen, närkästyneeseen oikeutuksen tunteeseen ja halveksivaan epäilevyyteen haihtuvat. Nuo tunteet vaihtuvat entistä suuremman rakkauden ja kiitollisuuden tunteiksi taivaallisen Isän Pojassaan antamaa lahjaa kohtaan. Kun lähestymme Jumalaa, Jeesuksen Kristuksen sovituksen kaiken mahdolliseksi tekevä voima tulee elämäämme. Ja Emmaukseen matkanneiden opetuslasten tavoin huomaamme, että Vapahtaja on ollut lähellämme koko ajan. Siitä todistan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.