Hän nostaa teidät hartioilleen ja kantaa teidät kotiin
Presidentti Dieter F. Uchtdorf
toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa
Samoin kuin hyvä paimen etsii eksyneet lampaansa, niin jos te vain kohotatte sydämenne maailman Vapahtajan puoleen, Hän löytää teidät.
Yksi syvimmin mieleeni painuneista lapsuuden muistikuvista alkaa etäisten ilmahälytyssireenien ulvonnasta, joka herättää minut unesta. Ennen pitkää toinen ääni, potkurien pärinä ja hurina, voimistuu vähitellen, kunnes se ravisuttaa koko ilmaa. Me lapset, joita äiti on opettanut hyvin, sieppaamme kukin laukkumme ja juoksemme kukkulalle pommisuojaan. Samalla kun kiiruhdamme läpi pilkkopimeän yön, taivaalta leijailee alaspäin vihreitä ja valkoisia valoraketteja, joilla merkitään pommikoneiden maalitauluja. Kumma kyllä, kaikki kutsuvat näitä valoja joulukuusiksi.
Olen nelivuotias ja näen omin silmin, kuinka maailma on sodassa.
Dresden
Varsin lähellä perheeni asuinpaikkaa sijaitsi Dresdenin kaupunki. Ne, jotka asuivat siellä, näkivät omin silmin kenties tuhatkertaisesti sen, mitä minä näin. Valtavat tulimyrskyt, jotka aiheutuivat tuhansista tonneista räjähdysaineita, pyyhkivät yli Dresdenin tuhoten yli 90 prosenttia kaupungista eivätkä jättäneet jälkeensä juuri mitään muuta kuin raunioita ja tuhkaa.
Hyvin lyhyessä ajassa kaupunkia, jonka lempinimi oli kerran ”Jalokivirasia”, ei enää ollut. Saksalainen kirjailija Erich Kästner on kirjoittanut tuhosta: ”Tuhannen vuoden kuluessa tämä kaunis kaupunki rakennettiin, yhdessä yössä se tuhottiin täysin.”1 Lapsuudessani en osannut kuvitella, kuinka sen sodan tuhoista, jonka oma kansamme oli aloittanut, voitaisiin koskaan selviytyä. Maailma ympärillämme näytti täysin toivottomalta ja vailla mitään tulevaisuutta.
Viime vuonna minulla oli mahdollisuus palata Dresdeniin. Seitsemänkymmentä vuotta sodan jälkeen kaupunki on jälleen ”Jalokivirasia”. Rauniot on raivattu, ja kaupunki on rakennettu entiselleen ja jopa parempaan kuntoon.
Käyntini aikana näin kauniin luterilaisen kirkon, Neitsyt Marialle omistetun Frauenkirchen. Se rakennettiin alun perin 1700-luvulla, ja se oli yksi Dresdenin loistavista jalokivistä, mutta sota tuhosi sen rauniokasaksi. Vuosikausia sen annettiin olla raunioina, kunnes viimein päätettiin, että Frauenkirche rakennettaisiin entiselleen.
Tuhoutuneesta kirkosta säästyneet kivet varastoitiin ja luetteloitiin ja niitä käytettiin mahdollisuuksien mukaan kirkon entisöinnissä. Nykyään voi nähdä, kuinka nämä palamisen tummentamat kivet täplittävät ulkoseiniä. Nämä ”arvet” paitsi muistuttavat tämän rakennuksen sota-ajan historiasta ovat myös muistomerkkinä toivosta – loistavana merkkinä ihmisen kyvystä luoda tuhkan keskeltä uutta elämää.
Kun pohdiskelin Dresdenin historiaa ja ihmettelin niiden nerokkuutta ja päättäväisyyttä, jotka ovat palauttaneet entiselleen sen, mikä oli tuhottu aivan täysin, tunsin Pyhän Hengen suloista vaikutusta. Ajattelin, että jos ihminen kerran voi vaurioituneen kaupungin raunioista, kivimurskasta ja jäännöksistä rakentaa kunnioitusta herättävän rakennuksen, joka kohoaa kohti taivaita, niin kuinka paljon paremmin varmasti kykeneekään meidän kaikkivaltias Isämme palauttamaan entiselleen lapsensa, jotka ovat langenneet, kamppailleet ja eksyneet?
Sillä ei ole väliä, miten täysin raunioina elämämme näyttää olevan. Sillä ei ole väliä, miten verenpunaisia meidän syntimme, miten syvää meidän katkeruutemme, kuinka yksinäinen, hylätty tai särkynyt meidän sydämemme saattaakin olla. Nekin, jotka ovat vailla toivoa, jotka elävät epätoivossa, jotka ovat pettäneet luottamuksen, luopuneet nuhteettomuudestaan tai kääntyneet pois Jumalasta, voidaan rakentaa uudelleen. Niitä harvoja kadotuksen poikia lukuun ottamatta kenenkään elämä ei ole niin pirstaleina, ettei sitä voisi palauttaa entiselleen.
Tämä on evankeliumin ilouutinen: rakastavan taivaallisen Isämme tarjoaman iankaikkisen onnensuunnitelman ja Jeesuksen Kristuksen äärettömän uhrin ansiosta meidät voidaan lunastaa langenneesta tilastamme ja palauttaa puhtauteen, mutta sen lisäksi me voimme kohota korkeammalle kuin kuolevainen mielikuvituksemme yltää ja meistä voi tulla iankaikkisen elämän perillisiä sekä pääsemme osallisiksi Jumalan sanoin kuvaamattomasta kirkkaudesta.
Vertaus eksyneestä lampaasta
Vapahtajan palvelutyön aikana sen ajan uskonnolliset johtajat eivät hyväksyneet sitä, että Jeesus vietti aikaa ihmisten kanssa, joita he pitivät ”syntisinä”.
Heistä näytti ehkä siltä, että Hän suvaitsi tai jopa hyväksyi synnillisen käytöksen. Kenties he uskoivat, että paras tapa auttaa syntisiä tekemään parannus oli tuomita heidät, pilkata heitä ja saattaa heidät häpeään.
Kun Vapahtaja ymmärsi, mitä fariseukset ja lainopettajat ajattelivat, Hän kertoi tarinan:
”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen.
Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen.”2
Vuosisatojen saatossa tätä vertausta on tulkittu perinteisesti siten, että se on meille kutsu tuoda takaisin eksyneet lampaat ja auttaa niitä, jotka ovat eksyksissä. Vaikka tämä on epäilemättä tarkoituksenmukaista ja hyvää, niin mietin, liittyykö siihen muutakin.
Onko mahdollista, että Jeesuksen tarkoituksena oli ennen kaikkea kertoa hyvän paimenen työstä?
Onko mahdollista, että Hän todisti siitä, miten Jumala rakastaa harhaan kulkeneita lapsiaan?
Onko mahdollista, että Vapahtajan sanomana oli se, että Jumala on täysin tietoinen niistä, jotka ovat eksyksissä – ja että Hän etsii heidät, että Hän auttaa heitä ja että Hän pelastaa heidät?
Jos näin on, niin mitä lampaan täytyy tehdä ollakseen kelvollinen saamaan tätä jumalallista apua?
Täytyykö lampaan osata käyttää monimutkaista sekstanttia laskeakseen sijaintinsa koordinaatit? Täytyykö sen osata käyttää GPS:ää määrittääkseen sijaintinsa? Täytyykö sillä olla asiantuntemusta luodakseen sovelluksen, jolla se voi kutsua apua? Tarvitseeko lammas jonkun sponsorin hyväksynnän ennen kuin hyvä paimen tulee pelastamaan?
Ei. Ei tietenkään! Lammas on jumalallisen pelastamisen arvoinen yksinkertaisesti siksi, että hyvä paimen rakastaa sitä.
Minusta vertaus eksyneestä lampaasta on yksi toiveikkaimmista kohdista kaikissa pyhissä kirjoituksissa.
Meidän Vapahtajamme, hyvä paimen, tuntee meidät ja rakastaa meitä. Hän tuntee teidät ja rakastaa teitä.
Hän tietää, milloin te olette eksyneet, ja Hän tietää, missä te olette. Hän tuntee teidän murheenne. Teidän hiljaiset anomisenne. Teidän pelkonne. Teidän kyyneleenne.
Sillä ei ole väliä, miten olette joutuneet eksyksiin – olipa se tapahtunut omien huonojen valintojenne vuoksi tai teistä riippumattomista olosuhteista.
Sillä on väliä, että te olette Hänen lapsensa. Ja Hän rakastaa teitä. Hän rakastaa lapsiaan.
Koska Hän rakastaa teitä, Hän löytää teidät. Hän nostaa teidät riemuiten hartioilleen. Ja kun Hän tuo teidät kotiin, Hän sanoo kaikille: ”Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.”3
Mitä meidän on tehtävä?
Mutta, te saatatte miettiä, miten tämä koskee minua. Varmastikin minun täytyy tehdä enemmän kuin vain odottaa tulevani pelastetuksi.
Vaikka rakastava Isämme haluaa, että kaikki Hänen lapsensa palaavat Hänen luokseen, Hän ei pakota ketään taivaaseen.4 Jumala ei pelasta meitä vasten tahtoamme.
Mitä meidän on siis tehtävä?
Hänen kutsunsa on yksinkertainen:
”Kääntykää minun puoleeni.”5
”Tulkaa minun luokseni.”6
”Lähestykää minua, niin minä lähestyn teitä.”7
Tällä tavoin me osoitamme Hänelle, että haluamme tulla pelastetuiksi.
Se edellyttää hieman uskoa. Mutta älkää vaipuko epätoivoon. Ellette pysty tällä hetkellä osoittamaan riittävää uskoa, aloittakaa toivosta.
Ellette pysty sanomaan tietävänne, että Jumala on olemassa, te voitte toivoa, että Hän on. Te voitte haluta uskoa.8 Se riittää alkuvaiheessa.
Toimikaa sitten tuon toivon pohjalta ja kääntykää taivaallisen Isän puoleen. Jumala osoittaa rakkautensa teitä kohtaan, ja Hänen pelastuksen ja muutoksen työnsä alkaa.
Ajan mittaan huomaatte Hänen kätensä omassa elämässänne. Tunnette Hänen rakkautensa. Ja jokaisella ottamallanne uskon askeleella halu kulkea Hänen valossaan ja seurata Hänen tietään kasvaa.
Nimitämme näitä uskon askelia ”kuuliaisuudeksi”.
Se ei nykypäivänä ole mikään suosittu sana. Mutta kuuliaisuus on arvostettu käsitys Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa, koska me tiedämme, että koko ihmissuku voi pelastua Kristuksen sovituksen ansiosta olemalla kuuliaisia evankeliumin laeille ja toimituksille9.
Samalla kun kasvamme uskossa, meidän täytyy kasvaa myös uskollisuudessa. Aikaisemmin lainasin erästä saksalaista kirjailijaa, joka murehti Dresdenin kohtaloa. Hän on sepittänyt myös mietelmän: ”Es gibt nichts Gutes, ausser: Man tut es.” Tiedoksi niille, jotka eivät puhu tätä selestistä kieltä, tämä on käännettynä: ”Ei ole mitään hyvää, ellei sitä tehdä.”10
Te ja minä voimme puhua hengellisistä asioista mitä kaunopuheisimmin. Me saatamme tehdä vaikutuksen ihmisiin terävillä, älyllisillä tulkinnoillamme uskonnollisista aiheista. Me voimme puhua haltioituneesti uskonnosta ja ”haaveilla [kruunusta] vain”11. Mutta ellei meidän uskomme muuta sitä, kuinka me elämme – elleivät uskonkäsityksemme vaikuta päivittäisiin valintoihimme – niin meidän uskontomme on hyödytöntä ja meidän uskomme, ellei ole kuollut, ei varmastikaan voi hyvin ja on vaarassa lopulta kuolla.12
Kuuliaisuus on uskon elinehto. Kuuliaisuudella me keräämme valoa sieluumme.
Mutta luulen, että toisinaan me ymmärrämme kuuliaisuuden väärin. Me saatamme nähdä kuuliaisuuden itse tavoitteena emmekä niinkään välineenä tavoitteen saavuttamiseksi. Tai saatamme hakata vertauskuvallista kuuliaisuuden moukaria käskyjen rauta-alasinta vasten pyrkimyksenämme muovata niitä, joita rakastamme, jatkuvasti kuumentamalla ja toistuvasti takomalla heitä pyhemmäksi, taivaalliseksi ainekseksi.
Epäilemättä on aikoja, jolloin tarvitsemme ankaraa kutsua parannukseen. Varmastikin on muutamia, jotka voi tavoittaa vain tällä tavalla.
Mutta kenties on toinenkin vertauskuva, joka voi selittää, miksi me olemme kuuliaisia Jumalan käskyille. Ehkäpä kuuliaisuus ei ole niinkään paljon prosessi, jossa sieluamme taivutetaan, väännetään ja taotaan sellaiseksi, mitä se ei ole. Sen sijaan se on prosessi, jonka kautta me ymmärrämme, mistä meidät on todella luotu.
Meidät on luonut kaikkivaltias Jumala. Hän on meidän taivaallinen Isämme. Me olemme kirjaimellisesti Hänen henkilapsiaan. Meidät on luotu ylimaallisesta aineesta, joka on mitä kallisarvoisinta ja erittäin hienoa, ja siten meidän sisimmässämme on jumalallisuuden ydin.
Täällä maan päällä meidän ajatuksiamme ja tekojamme kuitenkin mutkistaa se, mikä on turmeltunutta, epäpyhää ja epäpuhdasta. Maailman epäpuhtaus ja saasta tahraavat sieluamme niin että meidän on vaikea tunnistaa ja muistaa syntyperämme ja tarkoituksemme.
Mutta kaikki tämä ei voi muuttaa sitä, keitä me todella olemme. Luonteemme perustavaa laatua oleva jumalallisuus pysyy. Ja sillä hetkellä, kun päätämme taivuttaa sydämemme rakkaan Vapahtajamme puoleen ja astua opetuslapseuden polulle, tapahtuu jotakin ihmeellistä. Jumalan rakkaus täyttää meidän sydämemme, totuuden valo täyttää meidän mielemme, alamme menettää halun tehdä syntiä emmekä enää halua kulkea pimeässä.13
Me emme enää näe kuuliaisuutta rangaistuksena vaan vapauttavana polkuna kohti jumalallista päämääräämme. Ja vähitellen tämän maailman turmelus, epäpuhtaus ja rajoitukset alkavat karista. Lopulta meissä piilevä taivaallisen olennon kallisarvoinen, iankaikkinen henki paljastuu ja hyvyyden säteily muuttuu osaksi luonnettamme.
Te olette pelastamisen arvoisia
Rakkaat veljeni ja sisareni, rakkaat ystäväni, todistan, että Jumala näkee meidät sellaisina kuin me todella olemme – ja Hän näkee meidät pelastamisen arvoisina.
Teistä saattaa tuntua, että elämänne on raunioina. Olette saattaneet tehdä syntiä. Saatatte olla peloissanne, vihaisia, murheissanne tai epäilyksen kiduttamia. Mutta samoin kuin hyvä paimen etsii eksyneet lampaansa, niin jos te vain kohotatte sydämenne maailman Vapahtajan puoleen, Hän löytää teidät.
Hän pelastaa teidät.
Hän nostaa teidät hartioilleen.
Hän kantaa teidät kotiin.
Mikäli kuolevaiset kädet pystyvät muuttamaan kivimurskan ja rauniot kauniiksi jumalanpalveluspaikaksi, niin me voimme turvata ja luottaa siihen, että meidän rakastava taivaallinen Isämme voi rakentaa ja Hän rakentaakin meidät uudelleen. Hänen suunnitelmanaan on rakentaa meistä jotakin paljon suurempaa kuin olemme olleet – paljon suurempaa kuin mitä osaamme koskaan kuvitella. Jokaisella uskon askeleella pitkin opetuslapseuden polkua me kasvamme kohti sitä iankaikkisen kirkkauden ja äärettömän ilon olentoa, joka meistä on määrä tulla.
Tämä on minun todistukseni, minun siunaukseni ja minun nöyrä rukoukseni. Mestarimme pyhässä nimessä, Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.