Moraalinen kuri
Moraalinen kuri on sitä, että harjoittaa tahdonvapautta jatkuvasti valitsemalla oikein, koska se on oikein, silloinkin kun se on vaikeaa.
Toisen maailmansodan aikana presidentti James E. Faust, joka oli silloin nuori sotamies Yhdysvaltain armeijassa, pyrki upseerikouluun. Hän oli kuultavana tutkijalautakunnan edessä, joka koostui hänen sanojensa mukaan ”kovapintaisista ammattisotilaista”. Jonkin ajan kuluttua heidän kysymyksensä kääntyivät uskonnollisiin asioihin. Viimeisinä kysymyksinä olivat nämä:
”Eikö moraalilakia tulisi höllentää sota-aikana? Eikö taistelun aiheuttama stressi oikeuta miehiä tekemään sellaista, mitä he eivät tekisi kotona normaaleissa olosuhteissa?”
Presidentti Faust kertoo:
”Tunsin, että nyt oli kenties mahdollisuus saada pisteitä ja näyttää avarakatseiselta. Tiesin oikein hyvin, että nämä miehet, jotka tekivät tämän kysymyksen, eivät eläneet niiden normien mukaan, joita minulle oli opetettu. Mieleeni tuli ajatus, että voisin ehkä sanoa, että minulla oli omat uskonkäsitykseni, mutten halunnut tyrkyttää niitä muille. Mutta sitten mieleeni muistuivat niiden monien ihmisten kasvot, joille olin opettanut siveyden lakia lähetystyössä ollessani. Lopulta sanoin vain: ’En usko, että on kahdenlaista moraalia.’
Lähdin kuulustelusta alistuneena siihen tosiasiaan, etteivät he pitäisi antamistani vastauksista – – ja että saisin varmaankin hyvin huonot pisteet. Muutamia päiviä myöhemmin, kun tulokset ilmoitettiin – hämmästyksekseni olin päässyt läpi. Olin ensimmäisten upseerikouluun hyväksyttyjen joukossa! – –
Se on ollut yksi elämäni ratkaisevista tienristeyksistä.”1
Presidentti Faust tiesi sen, että meillä kaikilla on Jumalan antama moraalisen tahdonvapauden lahja – oikeus tehdä valintoja ja velvollisuus tehdä tiliä noista valinnoista (ks. OL 101:78). Hän myös ymmärsi ja osoitti sen, että myönteisten tulosten saamiseksi moraalisen tahdonvapauden yhteydessä täytyy olla moraalista kuria.
Tarkoitan ”moraalisella kurilla” sitä itsekuria, joka perustuu moraalisiin tasovaatimuksiin. Moraalinen kuri on sitä, että harjoittaa tahdonvapautta jatkuvasti valitsemalla oikein, koska se on oikein, silloinkin kun se on vaikeaa. Se torjuu itsekeskeisen elämän ja suosii sellaisen luonteen kehittämistä, joka on kelvollinen nauttimaan kunnioitusta ja todellista suuruutta palvelemalla Kristuksen kaltaisesti (ks. Mark. 10:42–45). Englanninkielessä sanoilla, jotka tarkoittavat kuria ja opetuslasta (discipline ja disciple) on sama juuri. Siitä tulee mieleen, että yhdenmukaisuus Jeesuksen Kristuksen esimerkin ja opetusten kanssa on sitä ihanteellista kuria, joka yhdessä Hänen armonsa kanssa muodostaa hyveellisen ja moraalisesti erinomaisen henkilön.
Jeesuksen oma moraalinen kuri perustui siihen, että Hän oli Isän opetuslapsi. Jeesus selitti opetuslapsilleen: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen” (Joh. 4:34). Tämän saman mallin mukaisesti meidän oma moraalinen kurimme perustuu uskollisuuteen ja omistautumiseen Isälle ja Pojalle. Juuri Jeesuksen Kristuksen evankeliumi tarjoaa sen moraalisen varmuuden, jonka varassa moraalinen kuri lepää.
Yhteiskunnat, joissa monet meistä elävät, ovat jo kauemmin kuin sukupolven ajan jättäneet moraalisen kurin vaalimatta. Ne ovat opettaneet, että totuus on suhteellista ja että jokainen päättää itse, mikä on oikein. Sellaiset käsitteet kuin synti ja vääryys on leimattu ”arvoarvostelmiksi”. Kuten Herra kuvailee sitä, ”jokainen kulkee omaa tietänsä ja oman jumalansa kuvan perässä” (OL 1:16).
Sen seurauksena itsekuri on rapautunut, eivätkä yhteiskunnat voi muuta kuin yrittää ylläpitää järjestystä ja kohteliaisuutta pakkokeinoin. Yksilöiden sisäisen kontrollin puute synnyttää vallanpitäjien harjoittamaa ulkoista kontrollia. Eräs kolumnisti huomautti: ”[Esimerkiksi ennen] herrasmiesmäinen käytös suojeli naisia karkealta käytökseltä. Nykyään odotamme seksuaalisesta häirinnästä säädettyjen lakien hillitsevän karkeaa käytöstä. – –
Poliisit ja lait eivät voi koskaan korvata tapoja, perinteitä ja moraalisia arvoja ihmisten käyttäytymisen säätelemisessä. Parhaimmillaankin poliisivoimat ja rikosoikeusjärjestelmä ovat epätoivoinen viimeinen puolustuslinja sivistyneessä yhteiskunnassa. Lisääntynyt turvautumisemme lakeihin käyttäytymisen säätelijänä on sen mittana, kuinka sivistymättömiä meistä on tullut.”2
Suurimmassa osassa maailmaa olemme kokeneet laajan ja musertavan taloudellisen taantuman. Sen aiheuttajia ovat olleet monet syyt, mutta yksi pääsyistä oli laajalle levinnyt epärehellinen ja epäeettinen käytös, etenkin yhdysvaltalaisilla asunto- ja rahoitusmarkkinoilla. Reaktiot ovat keskittyneet siihen, että säädetään enemmän ja vahvempia säännöksiä. Se saattaa vähentääkin muutamien häikäilemätöntä käytöstä, mutta toisista tulee yksinkertaisesti luovempia petoksissaan.3 Koskaan ei voi olla niin paljon ja niin yksityiskohtaisia sääntöjä, että ne ottaisivat huomioon ja kattaisivat jokaisen tilanteen, ja vaikka olisikin, niiden täytäntöönpano olisi mahdottoman kallista ja hankalaa. Tämä lähestymistapa johtaa siihen, että jokaisen vapaus vähenee. Piispa Fulton J. Sheenin ikimuistoisin sanoin: ”Emme halunneet ottaa vastaan Kristuksen iestä, joten nyt meidän täytyy vapista Julius Caesarin ikeen alla.”4
Loppujen lopuksi vain kunkin yksilön sisäinen moraalinen kompassi voi tehokkaasti ottaa käsiteltäväksi yhteiskunnallisen rappion aiheuttajat sekä sen oireet. Yhteiskunnat kamppailevat turhaan yhteisen hyvän aikaansaamiseksi, kunnes synnin julistetaan olevan syntiä ja moraalinen kuri ottaa paikkansa yhteiskunnallisten hyveiden kunniapaikalla.5
Moraalinen kuri opitaan kotona. Vaikkemme voikaan säädellä sitä, mitä muut saattavat tehdä tai olla tekemättä, myöhempien aikojen pyhät voivat varmasti seisoa niiden joukossa, jotka osoittavat hyveellisyyttä omassa elämässään, ja teroittaa hyveellisyyttä nousevan polven mieleen. Muistattehan Mormonin kirjan historiasta ne nuoret miehet, jotka olivat avainasemassa nefiläisten voittaessa vuosien 66 ja 60 eKr. välillä käydyn pitkän sodan – Ammonin kansan pojat. Heidän luonnettaan ja kuriaan kuvattiin näillä sanoilla:
”He olivat miehiä, jotka olivat aina uskollisia kaikessa, mitä heille uskottiin.
Niin, he olivat vilpittömiä ja vakaita miehiä, sillä heitä oli opetettu pitämään Jumalan käskyt ja vaeltamaan oikeamielisesti hänen edessään.” (Alma 53:20–21.)
”Nyt he eivät olleet koskaan taistelleet, mutta he eivät pelänneet kuolemaa, ja he ajattelivat enemmän isiensä vapautta kuin omaa henkeänsä; niin, heidän äitinsä olivat opettaneet heille, että jos he eivät epäilleet, Jumala pelastaisi heidät” (Alma 56:47).
”Nyt tämä oli näiden usko, joista olen puhunut; he ovat nuoria, ja heidän mielensä on luja, ja he turvaavat alati Jumalaan” (Alma 57:27).
Tässä näemme mittapuun sille, mitä tulisi tapahtua kodeissamme ja kirkossa. Meidän opettamisemme tulisi perustua omaan uskoomme ja keskittyä aivan ensimmäisenä siihen, että juurrutamme uskoa Jumalaan nousevassa polvessa. Meidän täytyy julistaa välttämätöntä tarvetta pitää Jumalan käskyt ja vaeltaa oikeamielisesti Hänen edessään vakaina, eli toisin sanoen, kunnioittavasti. Jokaiselle täytyy vakuuttaa, että palveleminen ja uhrautuminen toisten hyvinvoinnin ja onnen hyväksi ovat paljon tärkeämpiä kuin se, että asettaa oman mukavuutensa ja omaisuutensa tärkeimmälle sijalle.
Se vaatii enemmän kuin satunnaisen viittauksen yhteen tai toiseen evankeliumin periaatteeseen. Opettaa täytyy jatkuvasti, enimmäkseen esimerkin avulla.
Presidentti Henry B. Eyring ilmaisi vision, jonka saavuttamiseen pyrimme:
”Jeesuksen Kristuksen puhtaan evankeliumin täytyy mennä [lastemme] sydämeen Pyhän Hengen voimalla. Ei riitä, että heillä on ollut hengellinen todistus totuudesta ja että he haluavat myöhemmin hyviä asioita. Ei riitä, että he toivovat jonkinlaista tulevaa puhdistusta ja vahvistusta. Tavoitteenamme täytyy olla se, että kun he ovat meidän luonamme, heistä tulee todellisia käännynnäisiä Jeesuksen Kristuksen palautettuun evankeliumiin. – –
Silloin he ovat saaneet voimaa siitä, mitä he ovat, eivätkä siitä, mitä he tietävät. Heistä tulee Kristuksen opetuslapsia.”6
Olen kuullut muutamien vanhempien sanovan, etteivät he halua tuputtaa evankeliumia lapsilleen, vaan haluavat näiden päättävän itse, mitä haluavat uskoa ja noudattaa. He uskovat, että tällä tavoin he antavat lastensa käyttää tahdonvapauttaan. He unohtavat sen, että tahdonvapauden älyllinen käyttäminen vaatii tietoa totuudesta, asioista sellaisina kuin ne ovat (ks. OL 93:24). Ilman sitä voidaan tuskin odottaa, että nuoret ihmiset voisivat ymmärtää ja arvioida eteensä tulevia vaihtoehtoja. Vanhempien tulisi miettiä, kuinka vastustaja lähestyy heidän lapsiaan. Hän ja hänen seuraajansa eivät edistä objektiivisuutta, vaan ovat voimakkaita, monia eri keinoja käyttäviä synnin ja itsekkyyden esitaistelijoita.
Se, että pyrkii olemaan puolueeton evankeliumin suhteen, on todellisuudessa Jumalan ja Hänen valtansa olemassaolon kieltämistä. Meidän täytyy sen sijaan tunnustaa Hänet ja Hänen kaikkitietävyytensä, jos haluamme lastemme näkevän elämässä olevat valinnat selkeinä ja pystyvän ajattelemaan omilla aivoillaan. Heidän ei pitäisi joutua oppimaan murheellisesta kokemuksesta, että ”jumalattomuus ei ole koskaan ollut onnea” (Alma 41:10).
Voin kertoa teille pienen esimerkin omasta elämästäni siitä, mitä vanhemmat voivat tehdä. Kun olin noin viisi tai kuusi vuotta vanha, asuimme vastapäätä pientä ruokakauppaa. Eräänä päivänä kaksi muuta poikaa pyysi minua kanssaan siihen kauppaan. Kun seisoimme haikaillen siellä myynnissä olevien makeisten perään, vanhempi pojista nappasi suklaapatukan ja sujautti sen taskuunsa. Hän kannusti toista poikaa ja minua tekemään samoin, ja pienen epäröinnin jälkeen teimmekin niin. Sitten poistuimme nopeasti kaupasta ja juoksimme eri suuntiin. Löysin kotoani piilopaikan ja revin käärepaperin auki. Äitini löysi minut suklaista todistusaineistoa kasvoillani ja saattoi minut takaisin siihen ruokakauppaan. Kun ylitimme katua, olin varma, että joutuisin loppuiäkseni vankilaan. Nyyhkyttäen ja kyynelsilmin pyysin kauppiaalta anteeksi ja maksoin hänelle suklaapatukasta kolikolla, jonka äitini oli lainannut minulle (jouduin ansaitsemaan sen myöhemmin). Äitini rakkaus ja kurinpito tekivät rikollisesta elämästäni pikaisen ja varhaisen lopun.
Me kaikki koemme kiusauksia. Niin koki Vapahtajakin, mutta Hän ”ei langennut niihin” (OL 20:22). Samalla tavoin meidänkään ei ole pakko antaa periksi vain siksi, että kiusaus ilmaantuu. Me saatamme haluta tehdä niin, mutta meidän ei ole pakko. Epäuskoinen ystävätär kysyi eräältä nuorelta aikuiselta naiselta, joka oli sitoutunut elämään siveyden lain mukaan, kuinka oli mahdollista, ettei tämä ollut koskaan ”mennyt sänkyyn kenenkään kanssa”. ”Etkö sinä halua?” ystävä kysyi. Tuo nuori nainen ajatteli: ”Kysymys kiinnosti minua, koska se ei mitenkään liittynyt asiaan. – – Pelkkä haluaminen on tuskin sopiva opas moraaliselle käyttäytymiselle.”7
Joissakin tapauksissa kiusaus voi saada lisäpontta mahdollisesta tai todellisesta riippuvuudesta. Olen kiitollinen, että kirkko voi tarjota yhä suuremmalle määrälle ihmisiä erilaista terapeuttista apua riippuvuuksien välttämiseen tai niistä selviytymiseen. Silti, vaikka terapia voi tukea henkilön tahtoa, se ei voi korvata sitä. Aina ja ikuisesti täytyy harjoittaa kuria – sitä moraalista kuria, joka perustuu uskoon Isään Jumalaan ja Poikaan ja siihen, mitä He voivat saada meissä aikaan Jeesuksen Kristuksen sovittavan armon kautta. Pietarin sanoin: ”Herra siis voi pelastaa koetuksesta ne, jotka häntä pelkäävät” (2. Piet. 2:9).
Emme voi olettaa, että tulevaisuus tulee muistuttamaan menneisyyttä – että asiat ja mallit, joihin olemme luottaneet taloudessa, politiikassa ja yhteiskunnassa, pysyisivät sellaisina kuin ennen. Ehkä meidän moraalisella kurillamme, jos haluamme vaalia sitä, tulee olemaan suotuisa vaikutus, ja se innoittaa toisia noudattamaan samaa linjaa. Meillä saattaa sillä tavoin olla vaikutusta tulevaisuuden suuntauksiin ja tapahtumiin. Vähintäänkin moraalinen kuri on valtavana apuna meille käsitellessämme ties minkälaisia rapautuvan yhteiskunnan myötä tulevia paineita ja haasteita.
Olemme tämän konferenssin aikana kuulleet ajatuksia herättäviä ja innoittavia sanomia, ja hetken kuluttua presidentti Thomas S. Monson antaa lopuksi neuvojaan. Kun pohdimme rukoillen sitä, mitä olemme oppineet ja uudelleen oppineet, uskon, että Henki valaisee lisää niitä asioita, jotka soveltuvat erityisesti kullekin meistä henkilökohtaisesti. Meitä vahvistetaan siinä moraalisessa kurissa, jota tarvitsemme, jotta voimme vaeltaa oikeamielisesti Herran edessä ja olla yhtä Hänen ja Isän kanssa.
Todistan yhdessä johtavien veljien ja teidän kanssanne, veljeni ja sisareni, että Jumala on meidän Isämme ja että Hänen Poikansa Jeesus on meidän Lunastajamme. Heidän lakinsa on muuttumaton, Heidän totuutensa on iankaikkinen ja Heidän rakkautensa on ääretön. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.