Mitä minä olen tehnyt jonkun hyväksi tänään?
Muilla on aina tarpeita, ja jokainen meistä voi tehdä jotakin auttaakseen jotakuta.
Rakkaat veljeni ja sisareni, tervehdin teitä tänä aamuna sydämessäni rakkaus Jeesuksen Kristuksen evankeliumia ja jokaista teitä kohtaan. Olen kiitollinen etuoikeudesta seisoa edessänne ja rukoilen, että voisin tehokkaasti välittää teille sen, mitä olen tuntenut kehotuksen sanoa.
Muutama vuosi sitten luin lääketieteen tohtori Jack McConnellin kirjoittaman artikkelin. Hän varttui Lounais-Virginiassa Yhdysvalloissa yhtenä metodistisaarnaajan ja kotiäidin seitsemästä lapsesta. Heidän elinolonsa olivat hyvin vaatimattomat. Hän muisteli, että joka päivä kun perhe hänen lapsuudessaan istui päivällispöydän ääressä, isällä oli tapana kysyä vuoron perään jokaiselta: ”Ja mitä sinä olet tehnyt jonkun hyväksi tänään?”1 Lapset olivat päättäneet tehdä jonkin hyvän teon joka päivä, niin että he voisivat kertoa isälleen, että he olivat auttaneet jotakuta. Tohtori McConnell pitää tätä harjoitusta isänsä arvokkaimpana perintönä, sillä se odotus ja ne sanat innoittivat häntä ja hänen sisaruksiaan auttamaan muita koko elämänsä ajan. Kun he varttuivat ja aikuistuivat, heidän motivaationsa palvella muuttui sisäiseksi haluksi auttaa muita.
Tohtori McConnell teki lääketieteen parissa arvostetun uran, jonka kuluessa hän ohjasi tuberkuloosin toteamiseen käytetyn neulatestin kehittämistä, osallistui poliorokotteen alkuvaiheen kehittelyyn, valvoi Tylenol-kipulääkkeen kehittämistä ja oli mukana kehittämässä magneettikuvaus- eli MRI-tutkimusta. Sen lisäksi hän perusti järjestön, jota hän kutsuu nimellä Vapaaehtoiset lääketieteessä. Järjestö antaa eläkkeelle jääneille lääketieteen asiantuntijoille mahdollisuuden toimia vapaaehtoisina maksuttomilla klinikoilla, jotka palvelevat sairausvakuutusta vailla olevia henkilöitä. Tri McConnell sanoi, että hänen jäätyään eläkkeelle hänen vapaa-aikansa on ”haihtunut 60-tuntisiksi palkattomiksi työviikoiksi, mutta [hänen energiatasonsa] on noussut ja [hänen elämässään] on tyydytystä, jota siinä ei ollut aiemmin”. Hän esitti tämän lausunnon: ”Yksi noista elämän paradokseista on se, että minä olen hyötynyt enemmän Vapaaehtoiset lääketieteessä -järjestöstä kuin potilaani.”2 Nykyään järjestöllä on yli 70 klinikkaa eri puolilla Yhdysvaltoja.
Emme tietenkään kaikki voi olla tri McConnelleja ja perustaa lääkäriklinikoita auttamaan köyhiä, mutta muilla on aina tarpeita, ja jokainen meistä voi tehdä jotakin auttaakseen jotakuta.
Apostoli Paavali kehotti: ”Rakastakaa ja palvelkaa toisianne.”3 Muistelkaa kanssani kuningas Benjaminin tuttuja sanoja Mormonin kirjassa: ”Kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa.”4
Vapahtaja opetti opetuslapsiaan: ”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen minun tähteni kadottaa, on sen pelastava.”5
Uskon Vapahtajan sanovan meille, että ellemme kadota itseämme palvelemalla muita, omalla elämällämme on vain vähän tarkoitusta. Ne, jotka elävät vain itselleen, ennen pitkää näivettyvät ja kuvaannollisesti kadottavat elämänsä, kun taas ne, jotka kadottavat itsensä palvelemalla muita, kasvavat ja kukoistavat – ja itse asiassa pelastavat elämänsä.
Lokakuun 1963 yleiskonferenssissa – konferenssissa, jossa minut hyväksyttiin kahdentoista apostolin koorumin jäseneksi – presidentti David O. McKay esitti tämän lausunnon: ”Ihminen saa suurimman onnensa siitä, että hän kadottaa itsensä toisten hyväksi.”6
Elämme usein rinta rinnan mutta emme kommunikoi sydämestä sydämeen. Omassa vaikutuspiirissämme on niitä, jotka kädet ojennettuina huudahtavat: ”Eikö – – Gileadissa ole balsamia?”7
Olen varma siitä, että jokaisen kirkon jäsenen aikomuksena on palvella ja auttaa avuntarpeessa olevia. Kasteessa me teimme liiton kantaa toistemme kuormia, ”jotta ne olisivat keveitä”8. Kuinka monta kertaa sydäntänne on kosketettu, kun olette nähneet toisen ihmisen tarpeen? Kuinka usein te olette aikoneet olla se, joka auttaa? Ja silti kuinka usein arki on astunut kuvaan ja olette jättäneet auttamisen muiden tehtäväksi ajatellen, että ”no varmastikin joku huolehtii tuosta tarpeesta”.
Tempaudumme niin täysin kiireiseen elämäämme. Jos kuitenkin ottaisimme askelen taaksepäin ja katsoisimme tarkoin sitä, mitä olemme tekemässä, saattaisimme huomata, että olemme sotkeutuneet lillukanvarsiin. Toisin sanoen käytämme liian usein suurimman osan ajastamme huolehtimalla asioista, joilla ei todellisuudessa ole kokonaisuuden kannalta juuri lainkaan merkitystä, ja laiminlyömme tärkeämmät asiat.
Kuulin monta vuotta sitten runon, joka on pysynyt mielessäni ja jonka mukaan olen yrittänyt ohjata elämääni. Se on yksi suosikeistani:
Olen itkenyt sitä öin,
että toisia laiminlöin,
toisen tarpeita huomannut en.
Mutta en vielä milloinkaan
ole joutunut katumaan
vuoksi hyvyyden liiallisen.9
Veljeni ja sisareni, ympärillämme on ihmisiä, jotka tarvitsevat huomiotamme, rohkaisuamme, tukeamme, lohdutustamme ja ystävällisyyttämme – ovat he sitten perheenjäseniä, ystäviä, tuttavia tai tuntemattomia. Me olemme Herran kädet täällä maan päällä, ja tehtävämme on palvella ja kohottaa Hänen lapsiaan. Hän on riippuvainen meistä jokaisesta.
Saatatte valittaa: Tuskin ehdin tehdä joka päivä edes kaikkea sitä, mitä minun pitää tehdä. Kuinka voin palvella muita? Mitä ihmettä voin tehdä?
Vain vuosi sitten syntymäpäiväni edellä Church News -lehti haastatteli minua. Haastattelun lopuksi toimittaja kysyi, mitä pitäisin ihanteellisena lahjana, jonka jäsenet ympäri maailman voisivat antaa minulle. Vastasin: ”Etsikää joku, jolla on vaikeaa tai joka on sairas tai yksinäinen, ja tehkää jotakin hänen hyväkseen.”10
Olin aivan häkeltynyt, kun sain tänä vuonna syntymäpäiväkseni kirkon jäseniltä eri puolilta maailmaa satoja kortteja ja kirjeitä, joissa minulle kerrottiin, kuinka he olivat täyttäneet tuon syntymäpäivätoiveen. Palveluksia oli humanitaaristen avustuspakettien kokoamisesta pihatöiden tekemiseen.
Monet kymmenet Alkeisyhdistykset antoivat lapsille haasteen palvella, ja sitten nuo palvelukset tallennettiin ja lähetettiin minulle. Täytyy sanoa, että niiden tallennusmenetelmät olivat luovia. Monet olivat sivuina, jotka oli koottu yhteen erimuotoisiksi ja -kokoisiksi kirjoiksi. Joissakin oli lasten piirtämiä tai värittämiä kortteja tai kuvia. Yksi hyvin luova Alkeisyhdistys lähetti suuren purkin, jossa oli satoja ”pehmopörröjä”, kuten he niitä nimittivät, joista jokainen edusti jonkun Alkeisyhdistyksen lapsen vuoden aikana tekemää palvelusta. Voin vain kuvitella, millaista iloa nämä lapset kokivat, kun he kertoivat palvelemisestaan ja laittoivat sitten purkkiin ”pehmopörrön”.
Kerron teille vain muutamasta moniin saamiini lahjoihin liittyvistä lukemattomista viesteistä. Yksi pieni lapsi kirjoitti: ”Ukki sai halvauksen, ja minä pidin häntä kädestä.” Kahdeksanvuotiaalta tytöltä: ”Siskoni ja minä palvelimme äitiä ja perhettä järjestämällä ja siivoamalla lelukaapin. Meiltä meni siihen muutama tunti ja meillä oli hauskaa. Parasta oli, että yllätimme äidin ja teimme hänet onnelliseksi, koska hän ei edes pyytänyt meitä tekemään sitä.” Eräs yksitoistavuotias tyttö kirjoitti: ”Seurakunnassani oli perhe, jolla ei ollut paljon rahaa. Heillä on kolme pientä tyttöä. Äidin ja isän täytyi lähteä jonnekin, joten minä tarjouduin vahtimaan kolmea tyttöä. Isä oli juuri ojentamassa minulle viiden dollarin seteliä. ’En voi ottaa [sitä]’, sanoin minä. Palvelukseni oli se, että vahdin tyttöjä maksutta.” Eräs Alkeisyhdistyksen lapsi Mongoliassa kirjoitti, että hän oli hakenut kaivosta vettä, niin ettei hänen äitinsä tarvitsisi tehdä sitä. Nelivuotiaalta pojalta, epäilemättä Alkeisyhdistyksen opettajan kirjoittamana: ”Minun isäni on sotilaskoulutuksessa muutaman viikon. Minun erityistehtäväni on halata ja suukottaa äitiä.” Yhdeksänvuotias tyttö kirjoitti: ”Poimin mansikoita isoisoäidilleni. Minulla oli hyvä tunne sisimmässä!” Ja toinen: ”Leikin yksinäisen lapsen kanssa.”
Yksitoistavuotiaalta pojalta: ”Menin erään naisen taloon ja esitin hänelle kysymyksiä ja lauloin hänelle laulun. Tuntui hyvältä käydä hänen luonaan. Hän oli iloinen, koska hänen luonaan ei koskaan käy ketään.” Luettuani tämän nimenomaisen viestin mieleeni muistuivat sanat, jotka vanhin Richard L. Evans kahdentoista koorumista kirjoitti kauan sitten. Hän sanoi: ”Nuorten on vaikea ymmärtää yksinäisyyttä, joka tulee, kun elämä muuttuu valmistautumisen ja suorittamisen ajasta luopumisen ajaksi. – – Kun on ollut niin kauan kodin keskipiste, niin tarpeellinen, ja sitten, melkein yhtäkkiä, on sivussa katsellen elämän ohikulkua – sitä on elää kohti yksinäisyyttä. – – Meidän on elettävä kauan aikaa tullaksemme tietämään, kuinka tyhjä voi olla huone, jonka täyttävät vain huonekalut. Tarvitaan joku – – jotakin muutakin kuin palkattua apua, laitoshoitoa tai ammatillista velvollisuutta sulattamaan menneisyyden muistot ja pitämään ne elossa ja lämpiminä nykyisyydessä. – – Me emme voi tuoda heitä takaisin nuoruuden aamuhetkiin. Mutta me voimme auttaa heitä elämään auringonlaskun lämpimässä hehkussa, jonka on tehnyt kauniimmaksi huomaavaisuutemme – – ja vilpitön rakkautemme.”11
Sain myös syntymäpäiväkortteja ja viestejä Nuorten Miesten ja Nuorten Naisten luokkien teini-ikäisiltä, jotka olivat valmistaneet sairaaloihin peittoja, palvelleet ruokapankeissa, olleet kasteilla kuolleiden puolesta ja tehneet lukuisia muita palveluksia.
Apuyhdistyksissä, joissa apua voi aina saada, palveltiin paljon enemmän kuin mitä niissä muutoin olisi tehty. Pappeusryhmissä toimittiin samoin.
Veljeni ja sisareni, sydämeni on harvoin ollut niin liikuttunut ja kiitollinen kuin se oli silloin kun sisar Monson ja minä luimme näistä lahjoista kirjaimellisesti tuntikausia. Sydämeni on täynnä iloa nytkin, kun puhun siitä kokemuksesta ja pohdin ihmisten – sekä antajan että saajan – elämää, jota on sen tuloksena siunattu.
Mieleen tulevat sanat Matteuksen evankeliumin luvusta 25:
”’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti.
Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne.
Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa?
Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut?
Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’
Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”12
Veljeni ja sisareni, esittäkäämme itsellemme kysymys, joka tervehti tri Jack McConnellia ja hänen veljiään ja sisariaan joka ilta päivällisaikaan: ”Mitä minä olen tehnyt jonkun hyväksi tänään?” Tunkeutukoot tutun kirkon laulun sanat sielumme syvyyksiin ja löytäkööt asuinsijan sydämessämme:
Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain,
Ketään toimissaan auttanut,
Tielle murheellisen tuonut lohdutuksen,
Vai päiväni tuhlannut?
Onko kenenkään kuorma keveämpi,
Kun kanssani jakaa sen sai?
Saiko heikot ja sairaat mun apuani?
Heidät matkallain huomasin kai?13
Se palvelutyö, johon meidät kaikki on kutsuttu, on Herran Jeesuksen Kristuksen palvelutyö.
Kun Hän värvää meidät asialleen, Hän kutsuu meitä lähestymään Häntä. Hän puhuu teille ja minulle:
”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.
Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.
Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”14
Jos todella kuuntelemme, saatamme kuulla tuon äänen jostakin kaukaa sanovan meille kuten se puhui eräälle toiselle: ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija.”15 Rukoukseni on, että jokainen olisi arvollinen saamaan tämän siunauksen Herraltamme. Rukoilen sitä Hänen, Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen, nimessä. Aamen.