Opettaminen auttaa pelastamaan ihmiselämän

Russell T. Osguthorpe

pyhäkoulun ylijohtaja

Me opetamme keskeistä oppia, kehotamme opettamiamme ihmisiä tekemään työn, joka Jumalalla on heitä varten, ja sitten lupaamme, että siunaukset tulevat varmasti.

Eräänä päivänä palvellessani lähetysjohtajana puhuin puhelimessa vanhimman poikamme kanssa. Hän oli matkalla sairaalaan, jossa hän työskenteli lääkärinä. Kun hän tuli sairaalalle, hän sanoi: ”Oli mukava jutella, isä, mutta nyt minun täytyy nousta autosta ja mennä pelastamaan ihmishenkiä.”

Poikamme hoitaa lapsia, joilla on hengenvaarallisia sairauksia. Kun hän pystyy diagnosoimaan sairauden oikein ja antamaan oikean hoidon, hän voi pelastaa jonkun lapsen hengen. Kerroin lähetyssaarnaajillemme, että heidänkin työnään on olla apuna ihmiselämän pelastamisessa – niiden ihmisten hengellisen elämän, joita he opettavat.

Presidentti Joseph F. Smith on sanonut: ”Kun [otamme] vastaan totuuden, [me pelastumme] sen kautta. [Me emme pelastu] pelkästään siitä syystä, että joku on opettanut [meille] totuutta, vaan siksi, että [me olemme] vastaanottaneet totuuden ja toimineet sen mukaan.” (Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1902, s. 86; ks. myös Opettaminen, kutsumuksista suurin, 2000, s. 49; 1. Tim. 4:16.)

Poikamme pelastaa ihmishenkiä jakamalla lääketieteen tietämystään. Lähetyssaarnaajat ja opettajat kirkossa auttavat ihmiselämän pelastamisessa jakamalla evankeliumin tietämystään. Kun lähetyssaarnaajat ja opettajat hyödyntävät Hengen vaikutusta, he opettavat oikean periaatteen, kehottavat opettamiaan ihmisiä elämään tuon periaatteen mukaan ja todistavat luvatuista siunauksista, joita varmasti seuraa. Vanhin David A. Bednar antoi nämä kolme yksinkertaista tehokkaan opettamisen perustekijää hiljattain pidetyssä koulutuskokouksessa: 1) keskeinen oppi, 2) kehotus toimia ja 3) luvatut siunaukset.

Opas Saarnatkaa minun evankeliumiani on lähetyssaarnaajien apuna heidän opettaessaan keskeistä oppia, kehottaessaan opettamiaan ihmisiä toimimaan ja saamaan luvattuja siunauksia. Opas Opettaminen, kutsumuksista suurin auttaa vanhempia ja opettajia tekemään samoin. Se on evankeliumin opettamiselle samaa kuin Saarnatkaa minun evankeliumiani on lähetystyölle. Me käytämme niitä valmistautuessamme opettamaan, ja sitten kun opetamme, me hyödynnämme Hengen vaikutusta.

Presidentti Thomas S. Monson on kertonut nuoruuden pyhäkoulun opettajastaan Lucy Gertschistä. Eräänä sunnuntaina epäitsekästä palvelemista käsittelevän oppiaiheen keskivaiheilla sisar Gertsch pyysi oppilaitaan antamaan luokkansa juhlarahaston rahat yhdelle heidän luokkatoverinsa perheelle, jonka äiti oli kuollut. Presidentti Monson sanoi, että esittäessään sen pyynnön toimia sisar Gertsch oli sulkenut oppikirjan ja avannut heidän silmänsä ja heidän korvansa ja heidän sydämensä Jumalan kirkkaudelle. (Ks. ”Esimerkkejä suurista opettajista” [maailmanlaajuinen johtajien koulutuskokous, 10. helmikuuta 2007], Liahona, kesäkuu 2007, s. 76.) Sisar Gertsch oli selvästikin käyttänyt oppikirjaa oppiaiheensa valmistamiseen, mutta kun innoitus tuli, hän sulki oppikirjan ja kehotti oppilaitaan elämään sen evankeliumin periaatteen mukaan, jota hän opetti.

Kuten presidentti Monson on opettanut: ”Evankeliumin opettamisen tavoitteena – – ei ole ’kaataa tietoa’ luokkien jäsenten mieleen. – – Sen tavoitteena on innoittaa yksilöä ajattelemaan, tuntemaan ja sen jälkeen tekemään jotakin evankeliumin mukaisen elämän puolesta.” (Julkaisussa Konferenssiraportit 1970–1972, 1979, s. 60–61.)

Kun Moroni ilmestyi profeetta Josephille, hän opetti tälle palautuksen keskeisiä oppeja, mutta sen lisäksi hän kertoi Josephille, että ”Jumalalla oli [hänelle] työ tehtäväksi”, ja lupasi hänelle, että hänen nimensä tulisi tunnetuksi kaikkialla maailmassa (ks. JS–H 33). Kaikki vanhemmat ja evankeliumin opettajat ovat Jumalan lähettämiä. Me emme kaikki opeta tulevia profeettoja, kuten sisar Gertsch ja Moroni opettivat, mutta me kaikki opetamme tulevia kirkon johtajia. Niinpä me opetamme keskeistä oppia, kehotamme opettamiamme ihmisiä tekemään työn, joka Jumalalla on heitä varten, ja sitten lupaamme, että siunaukset tulevat varmasti.

Muistan, kun pienenä poikana kävelin huolettomana kirkkoon Alkeisyhdistyksen kokoukseen. Kun saavuin, näin yllätyksekseni, että kaikki vanhemmat olivat tulleet sinne katsomaan erityistä ohjelmaa. Sitten tajusin. Minulla oli osa siinä ohjelmassa, ja olin unohtanut opetella ulkoa vuorosanani. Kun tuli minun vuoroni sanoa oma osuuteni, seisoin tuolini edessä, mutta suustani ei tullut ulos sanan sanaa. En muistanut mitään. Niinpä minä vain seisoin siinä ja sitten lopulta istuuduin ja tuijotin lattiaa.

Sen kokemuksen jälkeen päätin lujasti, etten enää ikinä puhuisi missään kirkon kokouksessa. Ja pidin kiinni siitä päätöksestä jonkin aikaa. Sitten eräänä sunnuntaina sisar Lydia Stillman, eräs Alkeisyhdistyksen johtohenkilöistä, polvistui vierelleni ja pyysi minua pitämään lyhyen puheen seuraavalla viikolla. Sanoin: ”Minä en pidä puheita.” Hän vastasi: ”Tiedän, mutta tämän sinä voit pitää, koska minä autan sinua.” Jatkoin vastaanhangoittelua, mutta hän ilmaisi niin suurta luottamusta minuun, että hänen pyyntöään oli vaikea torjua. Pidin sen puheen.

Tuon hyvän naisen oli lähettänyt Jumala, jolla oli minulle työ tehtäväksi. Hän opetti minulle, että kun kutsu tulee, se otetaan vastaan riippumatta siitä, kuinka riittämättömäksi itsensä saattaisi tunteakin. Aivan kuten Moroni toimi Josephin kohdalla, myös tämä sisar varmisti, että olin valmistautunut, kun koitti hetki pitää se puhe. Tämä innoitettu opettaja auttoi pelastamaan minun elämäni.

Kun olin teini-ikäinen, eräs hiljattain kotiin palannut lähetyssaarnaaja nimeltä veli Peterson opetti pyhäkoululuokkaamme. Hänellä oli tapana joka viikko piirtää iso nuoli taulun vasemmanpuoleisesta alakulmasta osoittamaan oikeanpuoleista yläkulmaa. Sitten hän aina kirjoitti taulun ylälaitaan: ”Tähtää korkealle.”

Mitä tahansa oppia hän opettikin, hänellä oli tapana pyytää meitä venymään, pyrkimään hieman korkeammalle kuin mitä pidimme mahdollisena. Nuoli ja nuo kaksi sanaa tähtää korkealle olivat jatkuva kehotus läpi oppitunnin. Veli Peterson herätti minussa halun palvella lähetystyössä hyvin, pärjätä koulussa paremmin, asettaa uratavoitteeni korkeammalle.

Veli Petersonilla oli meille työ tehtäväksi. Hänen tavoitteenaan oli auttaa meitä ”ajattelemaan, tuntemaan ja sen jälkeen tekemään jotakin elääksemme evankeliumin periaatteiden mukaan”. Hänen opettamisensa auttoi pelastamaan minun elämäni.

Ollessani 19-vuotias minut kutsuttiin palvelemaan lähetystyössä Tahitissa, missä jouduin opettelemaan kahta vierasta kieltä – ranskaa ja tahitia. Masennuin kovasti lähetystyöni alkuvaiheessa, koska en edistynyt kummassakaan kielessä. Aina kun yritin puhua ranskaa, ihmiset vastasivat tahitiksi. Kun yritin puhua tahitia, minulle vastattiin ranskaksi. Olin luovuttamaisillani.

Sitten eräänä päivänä kun kävelin lähetyskodin pyykkituvan ohi, kuulin, että joku kutsui minua. Käännyin ympäri ja näin harmaatukkaisen tahitilaisnaisen seisovan ovella vinkaten minua palaamaan. Hänen nimensä oli Tuputeata Moo. Hän puhui vain tahitia. Ja minä puhuin vain englantia. En ymmärtänyt paljoakaan siitä, mitä hän yritti sanoa minulle, mutta sen ymmärsin, että hän halusi minun tulevan joka päivä takaisin pyykkitupaan, jotta hän voisi auttaa minua oppimaan tahitia.

Kävin päivittäin harjoittelemassa hänen kanssaan samalla kun hän silitti vaatteita. Alussa mietin, olisiko tapaamisistamme mitään apua, mutta vähitellen aloin ymmärtää häntä. Joka kerta tavatessamme hän ilmaisi minulle luottavansa täydellisesti siihen, että pystyisin oppimaan kummankin kielen.

Sisar Moo auttoi minua oppimaan tahitia. Mutta hän auttoi minua oppimaan paljon muutakin. Hän itse asiassa opetti minulle evankeliumin ensimmäistä periaatetta – uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen. Hän opetti minulle, että jos turvautuisin Herraan, Hän auttaisi minua tekemään jotakin sellaista, mitä itse pidin mahdottomana. Sisar Moo auttoi pelastamaan lähetystyöni – ja hän auttoi pelastamaan myös elämäni.

Sisar Stillman, veli Peterson ja sisar Moo opettivat ”taivuttelemalla, pitkämielisyydellä, lempeydellä, sävyisyydellä ja vilpittömällä rakkaudella, ystävällisyydellä ja puhtaalla tiedolla, joka avartaa sielua suuresti” (OL 121:41–42). He opettivat hyveen kaunistaessa heidän ajatuksiaan lakkaamatta, ja sen ansiosta Pyhä Henki oli heidän kumppaninsa alati (ks. OL 121:41–46).

Nämä suurenmoiset opettajat ovat innoittaneet minua esittämään kysymyksiä omasta opettamisestani:

1. Näenkö opettajana itseni Jumalan lähettämänä?

2. Valmistaudunko ja opetanko sitten niin, että opetukseni voi auttaa pelastamaan ihmisten elämän?

3. Keskitynkö johonkin palautuksen keskeiseen oppiin?

4. Voivatko ne, joita opetan, tuntea rakkauden, jota tunnen heitä kohtaan ja taivaallista Isääni ja Vapahtajaa kohtaan?

5. Kun innoitusta tulee, suljenko oppikirjan ja avaanko heidän silmänsä ja heidän korvansa ja heidän sydämensä Jumalan kirkkaudelle?

6. Kehotanko heitä tekemään työn, joka Jumalalla on heille tehtäväksi?

7. Ilmaisenko niin suurta luottamusta heihin, että heidän on vaikea torjua sitä kehotusta?

8. Autanko heitä tunnistamaan luvatut siunaukset, joita tulee, kun elää opettamani opin mukaan?

Jumalan valtakunnassa oppiminen ja opettaminen eivät ole valinnaisia toimintoja. Ne ovat niitä nimenomaisia keinoja, joiden avulla evankeliumi on palautettu maan päälle ja joiden avulla me saavutamme iankaikkisen elämän. Ne tarjoavat tien henkilökohtaiseen todistukseen. Kukaan ei voi ”pelastua tietämättömyydessä” (OL 131:6).

Tiedän, että Jumala elää. Todistan, että Jeesus on Kristus. Todistan, että profeetta Joseph pani alulle tämän taloudenhoitokauden oppimalla totuutta ja sitten opettamalla sitä. Joseph esitti kysymyksen toisensa perään, sai jumalallisia vastauksia ja opetti sitten Jumalan lapsille sitä, mitä oli oppinut. Tiedän, että presidentti Monson on Herran puhemies maan päällä tänä päivänä ja että hän jatkaa oppimista ja opettamista, kuten Joseph, koska opettaminen auttaa pelastamaan ihmiselämän. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.