Omasta jaksamisesta huolehtiminen pikkulapsiarjessa
Hyvinvoinnista huolehtiminen ja siihen liittyvät haasteet ovat sekä rasitteena että siunauksena kuolevaisuudessa.
Pikkulapsiarjessa minut on yllättänyt se, kuinka huolen pitäminen jaksamisesta ja hyvinvoinnista on tuntunut kovin vaikealta. Lapsen unesta, ravinnosta, hygieniasta ja liikunnasta on toisinaan ollut helpompaa pitää huolta kuin omasta.
Yhdistelmä pikkulapsiarkea, opintoja, kirkon tehtäviä, puolison pitkiä työpäiviä ja ajoittaisia työmatkoja sekä muita vastuita, rooleja ja haasteita kuulostaa hurjalta. Myönnän, että olen kuluneen puolen vuoden aikana kyseenalaistanut tekemiämme valintoja useamman kerran. Hengellisin silmin tarkasteltuna sydämessäni on kuitenkin varmuus siitä, että tämä matka on Herran tahdon mukainen ja tarpeellinen kehityksellemme.
”Oppiminen on olennainen osa edistymistä, varsinkin kun Pyhän Hengen jatkuva kumppanuus opettaa meille, mitä meidän kunkin on tarpeen panna pois – eli mikä saattaa häiritä meitä tai hidastaa edistymistämme” (sisar Joy D. Jones, ”Aivan erityisen korkea kutsumus”, huhtikuun 2020 yleiskonferenssi).
Viime aikoina olen alkanut havaita, kuinka yhtälössä on myös läsnä suorittamiseen ja perfektionismiin taipuvaisuutta. Ei siis ihmekään, että selvitettävänä on hyvin moniulotteinen vyyhti, johon liittyy opiskelukyvyn heikkenemistä, vaikeutta muistaa asioita, tarpeetonta sähläämistä, univaikeuksia, ahdistusta, paniikkikohtauksia ja niin edelleen. On todella vaikeaa, kun ei pystykään enää omaan tuttuun normaaliin, ja vielä vaikeampaa on myöntää ja hyväksyä tilanne. Tunnistaminen on ensimmäinen askel eteenpäin.
Mieleeni palautui monille tuttu vertauskuva lasipurkkiin laitettavista isoista kivistä, pikkukivistä ja hiekasta. Kivet kuvastavat tärkeimpiä asioita elämässä, ja niiden mahtuminen purkkiin edellyttää, että ne asetetaan sinne suurimmista kivistä aloittaen ja vasta lopuksi lisätään hiekka. Tämän vertauskuvallisen lasipurkin sisällön tarkasteleminen, purkaminen ja uudelleen asettelu on osoittautunut minulle hyvin ajankohtaiseksi. Kun purkki on täynnä ja tiedämme tärkeysjärjestyksen, seuraa haastava osuus siinä, kuinka yhteensovitamme kaiken käytännön arjessa.
Vanhin David A. Bednar on kertonut tähän liittyen oivaltavan esimerkin vertaamalla elämää akrobaatin tikunpäässä pyöriviin lautasiin. Jotta ne pysyvät liikkeessä, tulee keskittyä yhteen lautaseen kerrallaan. Samalla tavoin omassa elämässämme yksinkertaistamalla, tehden yhden asian kerrallaan, saamme kokonaisuuden toimimaan.
”Kun olet kotona, valitse etusijalle koti. Kun olet koulussa, valitse etusijalle koulu. Kun olet töissä, valitse etusijalle työ. Kun palvelet Jumalaa kotona tai kirkossa, valitse etusijalle jumalanpalvelus.
Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta meidän ei pidä turhautua ja tuhlata voimia ja aikaa yrittäessämme saavuttaa täydellistä tasapainoa kaikkien niiden tärkeiden asioiden välillä, joita meidän on tehtävä. Kun rukoilemme vilpittömästi Jumalan apua saadaksemme selville, mikä on tärkeintä, Hän ohjaa ja auttaa meitä päivä päivältä keskittämään pyrkimyksemme siihen.” (Vanhin David A. Bednar, ”There’s no such thing as balance”, 2022.)
Keinot ylläpitää, vahvistaa ja palauttaa hyvinvointia voivat vaihdella hyvin paljon pikkulapsiarjessa riippuen yksilöstä ja olosuhteista, joten taivaalliseen Isäämme ja Vapahtajaan turvautuminen tulee olemaan aina paras lähteemme viisauden ja ymmärryksen saamiseksi. Heidän avullaan voimme tietää, kenen tai minkä puoleen kääntyä ja kuinka soveltaa kaikkea ulottuvillamme olevaa tietoa taivaallisen avun ja Vapahtajan voiman rinnalla.
”On välttämätöntä, että kaikessa on vastakohtaisuutta” (2. Nefi 2:11)
Avioliitto ja äidiksi tuleminen on ollut hartain toiveeni ja tavoitteeni jo nuoresta pitäen. Olen pyrkinyt valmistautumaan molempia varten niin pitkään kuin muistan, ja niiden toteutuminen on ollut unelmien täyttymys. Aina täyttyneet unelmatkaan eivät näytä tai tunnu siltä, millaisiksi ne on mielessään kuvitellut. Kun vastustajan voimat painostavat yhä raskaammin, Herralla on voima vapauttaa kaikista kahleista.
Havahduin jo vauvavuonna siihen, kuinka kehoni viestit tuntuivat vaimenevan huolehtiessani lapsestamme. Esimerkiksi ruokailun jälkien siivoamisen lomassa saatoin kuvitella syöneeni myös itse, vaikka todellisuudessa olin vasta ruokkinut lapseni enkä edes ollut ottanut omaa ruokaani esille. Tämä kuulostaa omaankin korvaan hämmentävältä, mutta väsyneinä vanhempina mitä erikoisimmatkin sattumukset ovat mahdollisia.
”Väsymys on meidän kaikkien yhteinen vihollinen, joten hidastakaa, levätkää, kerätkää voimia ja ottakaa aikalisä. Lääkärit vakuuttavat meille, että ellemme käytä aikaa pysyäksemme terveinä, me aivan varmasti käytämme myöhemmin aikaa sairastamiseen.” (Vanhin Jeffrey R. Holland, ”Kuin särkynyt ruukku”, lokakuun 2013 yleiskonferenssi.)
Tekemieni havaintojen myötä pyrin järjestämään arkeani pala palalta tarkoituksenmukaisemmaksi. Pikkulapsiarjessa arjen valttikortteja on ennakoiminen. Toimiva arki sisältää paljon suunnittelua ja työtä jo sen kannalta, että lapsen lisäksi tulee huolehdittua itsestä. Vaikka samaan aikaan vauvavuosi oli raskas ja täysiaikaisen äitiyden rinnalla olin myös täysiaikainen opiskelija, koin vauvavuoden täyttävän ja ylittävän odotukseni ihanuudellaan. Tunsin Herran vahvistavan kykyjäni suoriutua opinnoissa, jotta aikaa olisi tärkeimmille asioille. Taukojen pitäminen on ollut minulle aina haastavaa, mutta nekin tulivat luontevammaksi osaksi opiskelua juuri vauva-arjen myötä.
Vauvavuoden jälkeen jaksamiseni alkoi ajautua ahtaammalle. Osittain tämä tapahtui tiedostetusti, osittain tiedostamatta. Toimimme puolisoni kanssa kuitenkin sen ymmärryksen ja tiedon valossa, jota meillä oli ja jota saimme Herralta tehdessämme päätöksiä. Jälkeenpäin sanottuna olisi helppo järkeillä, kuinka toisenlaisilla valinnoilla tilanteen olisi voinut mahdollisesti välttää. Tämä omaa hyvinvointia ravisteleva ajanjakso on kaikessa haasteellisuudessaan ollut johdattamassa minua syvällisempään ymmärrykseen omasta itsestäni ja siitä, kuinka lähteä rakentamaan Herran kanssa elämäni rakennuspalasia yhä kestävämmälle pohjalle.
Evankeliumin tuoma ymmärrys ja näkökulma on todellinen kantava voimani
Emotionaalisen kestävyyden kurssi on ollut tärkeänä perustana sille, että oman itseni ja tilanteeni tuntemus on kasvanut. Tunsin Herran innoittavan minua ilmoittautumaan kurssille ja toimin välittömästi tuon innoituksen mukaan. Kurssin käyminen avasi ymmärrystäni puhumisen tärkeydestä ja valmisti minua kohtaamaan hiljalleen lisääntyviä haasteita katseeni kiinnitettynä Herraan. Erityisen tärkeää minulle on ollut sisäistää, että taivaallinen apu ei ole maallista apua poissulkevaa, vaan ne kulkevat yhteen nivoutuneina.
Kaikesta oppimastani tiedosta huolimatta minun oli hyvin haastavaa tiedostaa omalla kohdallani tarvitsevani ammattiapua. Alkuun tunnistin mielenmaisemiini sukeltaneen minulle vieraita ja hämmentäviä sävyjä. Pidemmän ajan kuluessa minusta alkoi tuntua siltä, etten tunnista enää itseäni samalla tavoin kuin ennen. Tein paljon töitä pysyäkseni lähellä Herraa ja ylläpitääkseni toimintakykyäni. Oma normaalini tuntui muuttuvan yhä tunnistamattomammaksi. Ahdistus ja paniikkikohtaukset tulivat tutuiksi.
”On aikoja, jolloin on vain kestettävä vanhurskaasti ja oltava Paholaista sitkeämpi, kunnes hänen lannistava henkensä väistyy. – – Jatkamalla sitkeästi jaloissa pyrkimyksissä silloinkin, kun lannistumisen pilvi ympäröi meitä, pääsemme lopulta sen yläpuolelle päivänpaisteeseen.” (Ezra Taft Benson.)
Haasteiden todellisuuden tiedostaminen ei ole ollut yksiselitteistä. Hyvinä hetkinä haasteet eivät tunnu omiltani, vaan ne ovat kuin irrallinen kokemusmaailma. Hiljalleen otin tilannettani puheeksi keskustellessani läheisten ihmisten kanssa. Ne olivat varovaisia askelia tällä itselleni vieraalla maaperällä, ja ne johtivat vähitellen kohti ammattiavun hakemista. Opin, että kokemusmaailmojen irrallisuudessa voisi olla kyse dissosiaatiosta, mielen suojamekanismista. Aloin puhua taivaalliselle Isälle enemmän ääneen kaikesta. Yksittäisten rukousten tilalle on tullut kaiken aikaa avoinna oleva linja.
Presidentti Dallin H. Oaks on varoittanut, ettemme luonnehtisi tai määrittelisi itseämme jonkin väliaikaisen ominaisuuden mukaan. ”Ainoa yksittäinen ominaisuus, jonka pitäisi luonnehtia meitä, on se, että me olemme Jumalan poikia ja tyttäriä” (”How to Define Yourself”, New Era, kesäkuu 2013). Taivaallisella Isällämme on tarjota meille hyvin paljon, ja tuntemalla Hänet opimme tuntemaan myös omia mahdollisuuksiamme. Jumalan lupaamat siunaukset tulevat ”rivi rivin päälle, käsky käskyn päälle, vähän täällä, vähän tuolla”. Todistan omakohtaisesti tästä totuudesta. Kuten presidentti Benson osoittaa lainauksessaan, jalojen pyrkimysten jatkaminen tulee kääntymään siunaukseksi, vaikka lannistuksen pilvi olisikin ympäröinyt meidät.
”Kun harjoitamme uskoamme ja käytämme voimiamme lähestyäksemme Jeesusta Kristusta, alamme täydellisemmin ymmärtää, kuka Hän todella on” (vanhin Craig C. Christensen, ”Etsikää niin te löydätte”, huhtikuun 2003 yleiskonferenssi.)
Vaikka ajoittain minun on vaikeaa tuntea Herran läsnäolo ja ”taivaat tuntuvat olevan hiljaa”, tiedän Hänen kulkevan aivan rinnallani. Avainasemassa kaiken keskellä on ollut se, että pyrin tuntemaan taivaallisen Isän ja Vapahtajan vähä vähältä syvemmin. Luotan Heihin ja haluan antaa uskoni johtaa mahdollisista rajoitteista huolimatta, kuten Raamatun kertomuksessa kärsivän lapsen isä toi esiin ensin vahvuutensa sanoessaan: ”Minä uskon!” Ja sitten hän tunnusti rajoituksensa huudahtaessaan: ”Auta minua epäuskossani!” (Ks. vanhin Jeffrey R. Holland, ”Minä uskon”, huhtikuun 2013 yleiskonferenssi).
Haasteeni ovat yhä ratkeamatta, mutta kuljen Vapahtajan viitoittaman tien turvin ja etsin piileviä siunauksia.