Luku 16

”Että me olisimme yhtä”

”Kaikkivaltiaan ääni kutsui meitä sekasorron keskellä – – muodostamaan liiton ja hyvän veljeyden, jossa meidän tulee rakastaa toisiamme niin kuin rakastamme itseämme.”

Lorenzo Snow’n elämänvaiheita

Ennen kuin pyhät karkotettiin Nauvoosta, kirkon johtavat veljet kokoontuivat temppeliin. He sitoutuivat siihen, etteivät he ”koskaan lopettaisi ponnistelujaan vaan käyttäisivät kaikkia heillä olevia keinoja ja vaikutusmahdollisuuksia, kunnes kaikki pyhät, joiden oli pakko lähteä Nauvoosta, olisivat päässeet johonkin pyhien kokoontumispaikkaan”¹. Koska presidentti Brigham Young oli päättänyt noudattaa tätä sitoumusta, hän perusti vuonna 1849 jatkuvan siirtolaisrahaston. Tässä ohjelmassa kirkko lainasi rahaa länteen muuttaville pyhille sillä ajatuksella, että ihmiset Utahiin saavuttuaan ja työtä saatuaan maksaisivat lainansa takaisin.

Presidentti Young kutsui vanhin Lorenzo Snow’n ja muita keräämään varoja tähän hankkeeseen. Vanhin Snow’n oli vaikeaa pyytää lahjoituksia pyhiltä – he olivat itsekin köyhiä, koska heitä oli ajettu paikasta toiseen, ennen kuin he asettuivat Suolajärven laaksoon. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Suorittaessani tätä palvelutehtävää pyytäen varoja pyhiltä, joita oli ryöstetty ja rosvottu ja jotka sen jälkeen olivat tehneet yli tuhannen mailin [1 600 km] vaelluksen ja asettuneet vastikään suuren ’Amerikan erämaan’ kuivaan, autioon sopukkaan, huomasin joutuneeni vaikean tehtävän eteen. Aivan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ihmisiltä liikeni hyvin vähän tai ei mitään.” Kaikkialla, minne vanhin Snow meni, ihmiset kuitenkin lahjoittivat kaiken, minkä pystyivät. Hän kertoi: ”Se kaikkialla ilmenevä pyrkimys ja halukkuus antaa vähästään – se anteliaisuuden ja sielun suuruuden tunne, jota olen kohdannut kaikkialla köyhyyden keskellä, ja ne sydämelliset tervehdykset, joita sain osakseni sielläkin, missä vallitsi varsinainen puute – täytti sydämeni valtavan suurella ilolla. Eräs mies halusi ehdottomasti, että ottaisin hänen ainoan lehmänsä. Hän sanoi, että Herra oli vapauttanut hänet ja siunannut häntä hänen jättäessään kotimaansa ja tullessaan rauhan maahan, ja hänestä tuntui, että antamalla ainoan lehmänsä hän tekisi vain sen, mitä velvollisuus vaati ja mitä hän odottaisi muilta, jos tilanne olisi toisin päin.”

Koottuaan lahjoituksia Pohjois-Utahissa vanhin Snow huomautti: ”Pyhien sydämet ovat olleet avoinna, ja heidän olosuhteensa huomioon ottaen he ovat lahjoittaneet auliisti ja runsaasti ja ilmeisen iloisesti.”²

Vaikka yksittäiset ihmiset eivät voineet antaa paljon, heidän yhdistyneet ponnistuksensa siunasivat monien elämää. Jatkuva siirtolaisrahasto laajeni alkuperäisestä tarkoituksestaan auttaen muitakin kuin niitä kirkon jäseniä, jotka olivat olleet Nauvoossa. Se toimi 38 vuoden ajan auttaen kymmeniätuhansia käännynnäisiä monista maista pääsemään muiden pyhien luo. (Katso ehdotus 1 sivulla 210.)

Lorenzo Snow’n opetuksia

Kun me olemme yhtä evankeliumissa, Herra näyttää meidän kauttamme maailmalle, millainen Hän on luonteeltaan.

Jeesus rukoili Isäänsä, että ne, jotka Isä oli antanut Hänelle maailmasta, olisivat yhtä kuten Hän ja Isä ovat yhtä, ja sanoi: Minä rukoilen, että Sinä osoitat heille samaa rakkautta, jota olet osoittanut minua kohtaan, että minä voisin olla heissä ja Sinä minussa, että kaikki olisimme yhtä. Tässä on jotakin hyvin tärkeää, ja meidän on koulittava itseämme, kunnes meistä tulee sellaisia kuin Isä ja Poika, yhtä kaikessa.³

Jakeista, jotka olen lukenut [ks. Joh. 17:19–21], näkyi, miten tärkeää ja välttämätöntä oli, että apostolit olivat yhtä, jotta Herran tarkoitukset voisivat toteutua maailmassa. Sillä elleivät apostolit ja ne, jotka uskoivat heihin, olleet yhtä, maailma ei voinut uskoa Vapahtajan palvelutehtävään ja tarkoituksiin. Siksi Jeesus rukoili Isää, että kaikki ne, jotka Isä oli antanut Hänelle, olisivat yhtä kuten Hän ja Isä ovat yhtä, jotta maailma uskoisi, että Isä oli lähettänyt Hänet. Itse asiassa juuri niin Herra halusi käyvän Israelin kohdalla tuodessaan heidät pois Egyptin orjuudesta. Hän halusi tehdä heistä yhtenäisen kansan, oman kansansa, sellaisista ihmisistä muodostuvan kansan, joita Jumala voisi kunnioittaa ja arvostaa, jotta maailma uskoisi ja jotta he saisivat ne siunaukset, jotka Hän halusi suoda heille, koska koko ihmiskunta on Jumalan jälkeläisiä. Ja jos Israel olisi noudattanut Hänen vaatimuksiaan, maailma olisi epäilemättä hyötynyt siitä suuresti ja Jumalan tarkoitukset olisivat toteutuneet täydellisemmin. Herra halusi näyttää, millainen Hän on ja millainen on taivas, ja Hän halusi ulottaa rakkautensa ja siunauksensa Israelin kautta koko ihmiskunnalle, mutta Israel oli tottelematon eikä kuunnellut Hänen ääntään. – –

Jos meillä on keskuudessamme hajaannusta, jos me olemme jakautuneet joko hengellisesti tai ajallisesti, me emme voi koskaan olla se kansa, joksi Jumala haluaa meidän tulevan, emmekä me voi koskaan tulla välineiksi Hänen käsissään ja saada maailmaa uskomaan, että pyhä pappeus on palautettu ja että meillä on ikuinen evankeliumi. Jotta voisimme toteuttaa Jumalan tarkoituksia, meidän tulee tehdä siten kuin Jeesus – mukauttaa oma tahtomme Jumalan tahtoon, ei vain yhdessä asiassa vaan kaikessa, ja elää niin, että Jumalan tahto toteutuu meissä.⁴ (Katso ehdotus 2 sivulla 210.)

Ykseys on välttämätöntä kirkossa ja perheissämme.

Keskuudessamme pitäisi olla enemmän ykseyttä kuin nykyään on. Kahdentoista koorumi on täysin yhtä. Eikö tuon koorumin pitäisikin olla täysin yhtä? Aivan varmasti jokainen sanoisi kyllä, kahdentoista apostolin koorumin pitää olla täysin yhtä. – – Ja ensimmäinen presidenttikunta on myös täysin yhtä, ja eikö sen pitäisikin olla? Jokainen sanoo epäilemättä, että pitäisi. Ja eikö seitsemänkymmenen koorumien johtokunnan seitsemän jäsenen pitäisi olla täysin yhtä? Aivan varmasti pitäisi, me kaikki sanomme kyllä. Eikö Siionin eri vaarnoissa olevien korkeiden neuvostojen pitäisi olla täysin yhtä? Varmasti pitäisi olla, ja on olemassa keino, jolla tuo ykseys saavutetaan. Ja samalla tavoin on muiden eri järjestöjen ja koorumien laita. Eikö vaarnojen johtokuntien pitäisi olla täysin yhtä? Varmasti, ja jos minä olisin vaarnanjohtaja, en lepäisi hetkeäkään, ennen kuin minun ja neuvonantajieni välillä vallitsisi ykseys. Eikö piispan ja hänen neuvonantajiensa pitäisi olla yhtä? Aivan varmasti pitäisi.

Mikä onkaan tärkeämpää? Eikö perheen pitäisikin olla yhtä? – – Aivan varmasti pitäisi. Ja miksi kukaan mies olisi tyytyväinen, miksi kukaan aviomies ja perheenisä olisi tyytyväinen, ennen kuin hän saa aikaan täydellisen ykseyden ainakin siinä määrin kuin täydellinen ykseys voidaan saavuttaa? Ja tässä asiassa isän tulee tehdä itsestään niin täydellinen kuin millaiseksi mies voi perheensä parissa tässä elämässä tulla. Ja vaimon tulee tehdä itsestään juuri niin täydellinen kuin naisen on mahdollista olla tässä elämässä. Ja silloin he ovat valmiita tekemään lapsistaan juuri niin täydellisiä kuin millaisiksi nämä ovat halukkaita ja kykeneviä tulemaan. Ja isän ja äidin tulee olla hyvin varovaisia. Vaimon ei pidä koskaan lastensa läsnä ollessa puhua epäkunnioittavasti aviomiehestään. Jos hän ajattelee miehensä tehneen väärin (kuten mies on saattanutkin tehdä), hänen ei pitäisi koskaan puhua siitä lastensa läsnä ollessa. Hänen tulisi viedä mies lasten luota sivummalle ja sitten kertoa tälle tämän vioista miellyttävällä tavalla mutta ei puhua koskaan lasten läsnä ollessa epäkunnioittavasti isästä. Ja isän tulisi toimia samoin. Hänellä ei ole oikeutta puhua epäkunnioittavasti vaimostaan lastensa läsnä ollessa. Ja minä rukoilen Jumalaa antamaan aviomiehelle ja vaimolle sellaisen halun ja ymmärryksen, että he oikaisevat käytöstään näissä asioissa. Tiedän, että hyvin monet niistä vaikeuksista, joita nyt ilmenee, ja se kunnioituksen puute, jota havaitsemme nuorten keskuudessa pappeutta kohtaan, syntyvät siitä seikasta, että kodin piirissä on ollut vaikeuksia ja että isä on osoittanut äitiä kohtaan tai äiti isää kohtaan kunnioituksen puutetta lastensa läsnä ollessa. Tiedän näin olevan.⁵ (Katso ehdotus 3 sivulla 211.)

Meistä tulee yhtä, kun autamme toisiamme saamaan rauhan ja onnen.

Puhumme melkoisesti periaatteesta rakastaa lähimmäisiämme yhtä paljon kuin itseämme. Puhumme siitä ja joskus ajattelemme sitä, mutta kuinka paljon me todella toimimme siinä hengessä ja näemme, että ongelma on meissä itsessämme? Meidän on ymmärrettävä, että meidän on toimittava tiettyjen periaatteiden mukaan, joiden avulla voimme yhdistyä kansana, yhdistää tunteemme, jotta meistä voi tulla yhtä, eikä niin voi koskaan tapahtua, ellei tehdä tiettyjä asioita, jotka edellyttävät ponnistelua meidän osaltamme.

Kuinka ryhtyisitte työhön, jotta voisitte yhdistyä? Kuinka pitäisi ryhtyä työhön ollakseen yhtä lähimmäisensä kanssa? Jos kaksi ihmistä, jotka eivät ole koskaan tutustuneet toisiinsa, joutuisivat tekemisiin toistensa kanssa, kuinka he ryhtyisivät työhön varmistaakseen keskinäisen ystävyyden, kiintymyksen ja rakkauden? Jotakin pitäisi tosiaankin tehdä, eikä vain toisen osapuolen vaan kummankin pitäisi tehdä jotakin. Se, että vain toinen huolehtisi tästä asiasta, ei vastaisi tarkoitusta. Ei riittäisi, että vain toinen osoittaisi noita tunteita ja ryhtyisi työhön itse – jotta molemmat olisivat yhtä asenteissaan ja kiintymyksessään, kummaltakin vaadittaisiin tekoja. – –

[Kunkin] osapuolen on tehtävä jotakin, jotta varmistaisimme keskinäisen ystävyyden ja yhdistyisimme yhteisönä. – –

Avartukoon mielenne ymmärtämään ystäviänne, jotka ovat lähellänne, ja välittämään heidän tilanteestaan, ja kun teillä on mahdollisuus olla ystävillenne hyödyksi, tehkää niin, ja niin tehdessänne huomaatte, että ne asiat, joita tarvitsette, tulevat käsiinne nopeammin kuin jos työskentelisitte vain omaksi eduksenne ajattelematta ystävienne tilannetta. Tiedän, että tämä on hyvä ja tärkeä periaate. – –

Meidän on ymmärrettävä, että on meidän asiamme oppia varmistamaan lähellämme olevien rauha ja onni sekä olla tekemättä koskaan mitään, mikä loukkaisi lähimmäistemme tunteita tai oikeuksia. Jos joku ryhtyy loukkaamaan veljensä oikeuksia, niin kuinka pian hän tuhoaa sen luottamuksen, joka aiemmin vallitsi heidän välillään? Ja kun se on kerran tuhottu, niin kuinka kauan kestää luoda se tunne, joka kerran oli heidän välillään? Siinä menee kauan. Minusta tuntuu, että tähän asiaan meidän on kiinnitettävä katseemme. Kaikessa ajattelussamme, kaikissa toimissamme ja yksityisissä pohdinnoissamme haluamme antaa mielemme viipyä siinä, mikä on kaikkien lähellämme olevien parhaaksi, ja ottaa huomioon sen, että heillä on oikeuksia ja etuoikeuksia siinä missä meilläkin. Meidän pitäisi saada tämä iskostettua lujasti mieleemme.

Ajatelkaapa nyt miestä, joka jatkuvasti toimii muiden lähellään olevien hyväksi ja haluaa olla siunaukseksi kaikessa, mikä kuuluu hänen veljilleen. Niin toimimalla hän varmistaa onnen itselleen ja lähellään oleville. Jos hän valitseekin päinvastaisen tavan ja sen sijaan että tekisi työtä muiden hyödyksi ja siunaukseksi hän etsiikin vikoja ja lannistaa, saako hän aikaan samankaltaista kehitystä? Ei varmasti saa.

– – Jos meistä tuntuu, että velvollisuutemme on ryhtyä varmistamaan luottamusta kunnianhimoisemmin kuin tähän asti, niin me jatkamme – jos se on vallassamme – ajallisten siunausten ja palveluksien suomista varmistaaksemme lähellämme olevien ystävyyden. Tällä tavoin ja vain tällä tavoin me voimme olla yhtä ja tuoda ilmi, että keskuudessamme on ystävällinen ja veljellinen tunne. Meidän on tuotava tämä tunne julki teoillamme – – sen sijaan että kättelemme ja sanomme: Jumalan siunausta sinulle, hyvä ystäväni, emmekä seuraavana päivänä välitä lainkaan siitä, mitä olemme aiemmin sanoneet, vaan loukkaamme hänen tunteitaan.⁶

Kun joku ei ole valmis tekemään uhrauksia veljiensä hyväksi ja kun hän tietää, että hän loukkaa veljiensä tunteita, – – se mies ei ole oikeassa Herran edessä, ja missä on tuon henkilön rakkaus veljeään kohtaan?

Kun veli ei ole halukas kärsimään veljensä vuoksi, kuinka hän voi ilmaista rakastavansa tätä? Sanon teille, että on meidän typeryyttämme ja heikkouttamme, ellemme ole kärsivällisiä veljiemme suhteen vaan jos he loukkaavat oikeuksiamme, me kostamme heti, ja jos he astuvat varpaillemme, me tallaamme heti heidän varpailleen. – – Kun näen veljen, jota on loukattu ja joka sitten kääntyy ja käy loukkaajansa kimppuun, niin kysyn, kuinka kaukana tuo veli on velvollisuuden polulta, ja sanon hänelle, että hänen on opittava hallitsemaan itsensä tai hän ei koskaan pelastu Jumalan valtakuntaan.⁷

Luen joitakin kohtia Opin ja liittojen kirjasta:

”Minun opetuslapseni etsivät muinaisina aikoina syytä toinen toistaan vastaan eivätkä antaneet toisilleen anteeksi sydämessään; ja tämän pahuuden tähden heitä ahdistettiin ja kuritettiin ankarasti.

Sen tähden minä sanon teille, että teidän tulee antaa anteeksi toinen toisellenne; sillä se, joka ei anna veljelleen anteeksi hänen rikkomuksiaan, seisoo tuomittuna Herran edessä; sillä hänelle jää suurempi synti.” [OL 64:8–9.] – –

Kuten juuri luin, yhtä asiaa Vapahtajan opetuslapset eivät saavuttaneet – he eivät onnistuneet juurruttamaan sitä ykseyden henkeä ja tunnetta, joka heillä olisi pitänyt olla, ja Herra nuhteli heitä siitä. Herra vaatii, että ihmisten tulee antaa anteeksi toisilleen, jopa seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Ja silloinkin kun toinen osapuoli ei pyydä anteeksi, meidän on määrä antaa anteeksi. – – Meille sanotaan, että sille, joka ei anna anteeksi veljelleen, jää suurempi synti – toisin sanoen hän on suurempi synnintekijä kuin se henkilö, joka on häntä loukannut. Herra vaatii meitä rakastamaan lähimmäistämme niin kuin itseämme – melko vaikea asia monissa tilanteissa, mutta meidän pitää päästä siihen täydellisyyden vaiheeseen, ja me pääsemme siihen.⁸ (Katso ehdotus 4 sivulla 211.)

Kun meistä tulee yhtä evankeliumissa, me saamme lisää valoa ja älyä ja valmistaudumme asumaan Jumalan luona.

Meidän pitäisi olla yhteen liittyneitä ja toimia kuten Daavid ja Jonatan, jotka olivat yhtä sydämeltään [ks. 1. Sam. 18:1], ja mieluummin antaa hakata käsi irti ruumiistamme kuin loukata toisiamme. Miten mahtava kansa me olisimmekaan, jos olisimme tässä tilassa, ja meidän on päästävä siihen, tunsimmepa tällä hetkellä sitten kuinka vähän ystävyyden tunteita tahansa. Voin vain sanoa teille, että päivä on koittava, jolloin meistä on tultava tällä tavoin yhtä, jos aiomme ikinä päästä Jumalan luo. Meidän tulee oppia rakastamaan lähimmäisiämme niin kuin itseämme. Meidän on päästävä tälle tasolle – olimmepa siitä tällä hetkellä kuinka kaukana hyvänsä, niin joka tapauksessa meidän on opittava nämä periaatteet ja juurrutettava ne rintaamme. Näen tämän selkeästi, ja se on syy, miksi puhun näistä asioista tällä tavalla, sillä haluan kylvää ne pyhien mieleen ja saada ne osaksi heidän jokapäiväisiä tunteitaan.⁹

Kaikkivaltiaan ääni kutsui meitä sekasorron keskellä, joka on Babylon, muodostamaan liiton ja hyvän veljeyden, jossa meidän tulee rakastaa toisiamme niin kuin rakastamme itseämme. Kun me poikkeamme tästä tarkoituksesta, Jumalan Henki vetäytyy meistä tuon poikkeaman verran. Mutta jos elämme edelleen täysin noiden liittojen mukaan, jotka teimme ottaessamme vastaan evankeliumin, saamme vastaavassa määrin lisää valoa ja älyä ja siten valmistaudumme voimallisesti siihen, mikä on tuleva. Ja koska olemme uskollisia ja kuuliaisia tekemillemme liitoille, se perustus, jolla seisomme, on oleva kuin taivaan pilarit – järkähtämätön.¹⁰ (Katso ehdotus 5 sivulla 211.)

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Harkitse näitä ideoita, kun tutkit lukua tai valmistaudut opettamaan. Katso lisää apua sivuilta VII–IX.

Käy läpi Lorenzo Snow’n kokemukset jatkuvasta siirtolaisrahastosta (s. 203–204). Mitä mahdollisuuksia meillä nykypäivän kirkossa on antaa rahaa tai hyödykkeitä muiden avuksi? Millä tavoin nämä pyrkimykset voivat auttaa meitä tulemaan yhdeksi?
Pohdi presidentti Snow’n opetuksia siitä, miksi Herra haluaa meidän olevan yhtä (s. 204–205). Miksi arvelet olevan todennäköisempää, että muut ihmiset saavat todistuksen Herrasta ja Hänen palautetusta kirkostaan, kun he näkevät meidän olevan yhtä? Kuinka heidän tunteensa saattaisivat muuttua, jos he näkisivät, ettemme ole yhtä?
Tutki osiota, joka alkaa sivun 205 alareunasta. Kuinka nämä neuvot soveltuvat kotiimme? Mieti, mitä voit tehdä edistääksesi suurempaa ykseyttä perhesuhteissasi.
Kuinka me voimme kokea ykseyttä Apuyhdistyksessämme tai pappeuskoorumissamme silloinkin kun meillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita ja ideoita? (Katso joitakin esimerkkejä sivuilta 206–209.) Millä tavoin sinä olet hyötynyt ykseydestä perheessäsi? Entä kirkossa? Entä asuinyhteisössäsi?
Miksi mielestäsi rakkaus toisiamme kohtaan voi tehdä meistä ”mahtavan kansan”? Kuinka rakkaus muita kohtaan vaikuttaa siihen, kuinka elämme? Kun pohdit näitä kysymyksiä tai keskustelet niistä, kertaa luvun kaksi viimeistä kappaletta (s. 209–210).

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia: Ps. 133; Joh. 13:34–35; Room. 12:5; Moosia 18:21; 4. Nefi 15–17; OL 51:9; Moos. 7:18

Opetusvihje: ”Evankeliumin opettamisen suuri, vakuuttava, käännyttävä voima ilmenee siinä, kun innoitettu opettaja sanoo: ’Tiedän Pyhän Hengen voiman kautta, Pyhän Hengen ilmoituksen kautta sielulleni, että opettamani opit ovat todet’” (Bruce R. McConkie julkaisussa Opettaminen, kutsumuksista suurin, s. 43).

Ennen kuin pyhät lähtivät Nauvoosta, pappeusjohtajat sitoutuivat auttamaan kaikkia pyhiä, jotka halusivat muuttaa länteen.

”Eikö perheen pitäisikin olla yhtä? – – Aivan varmasti pitäisi.”