Lorenzo Snow’n elämä ja palvelutyö
Kun 21-vuotias Lorenzo Snow eräänä päivänä vuonna 1835 lähti ratsain pois vanhempiensa kodista, hän suuntasi kohti Oberlinin collegea, joka on Oberlinissa Ohiossa. Hän ei tiennyt, että tällä lyhyellä matkalla hän saisi kokemuksen, joka muuttaisi hänen elämänsä suunnan.
Ratsastaessaan pitkin tietä kotikaupungissaan Mantuassa Ohiossa hän tapasi miehen, joka oli myös ratsailla. Tämä mies, nimeltään David W. Patten, oli äskettäin asetettu Herran Jeesuksen Kristuksen apostoliksi. Palveltuaan lähetystyössä vanhin Patten oli palaamassa myöhempien aikojen pyhien luo Kirtlandiin Ohioon. Miehet kulkivat yhdessä noin 50 kilometrin matkan. Lorenzo Snow muisteli myöhemmin:
”Keskustelumme kääntyi uskontoon ja filosofiaan, ja koska olin nuori ja olin saanut melkoisesti koulusivistystä, minulla oli alkuun taipumus suhtautua hänen mielipiteisiinsä kevyesti etenkin siksi, ettei niitä aina puettu oikeaan kieliopilliseen muotoon. Mutta kun hän vilpittömällä ja nöyrällä tavallaan jatkoi pelastussuunnitelman selittämistä, en näyttänyt kykenevän torjumaan tietoa siitä, että hän oli Jumalan mies ja että hänen todistuksensa oli tosi.”1
Lorenzo Snow ei ollut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen, kun hän tapasi vanhin Pattenin, mutta hän tunsi joitakin kirkon opetuksia. Itse asiassa profeetta Joseph Smith oli käynyt Snow’n perheen kodissa, ja Lorenzon äiti sekä sisaret Leonora ja Eliza oli kastettu ja konfirmoitu kirkon jäseniksi. Lorenzo oli kuitenkin ollut siihen aikaan, kuten hän sanoi, ”kiireinen muissa asioissa”, ja hän oli sivuuttanut sellaiset asiat ”täysin mielestään”2. Tilanne alkoi muuttua, kun hän keskusteli vanhin Pattenin kanssa. Kokemukseensa viitaten hän sanoi: ”Se oli käännekohta elämässäni.”3 Hän kuvaili, miltä hänestä keskustelun aikana tuntui:
”Tunsin piston sydämessäni. Ilmeisesti hän näki sen, sillä miltei viimeinen asia, mitä hän sanoi minulle todistuksensa lausuttuaan oli, että minun pitäisi kääntyä Herran puoleen ennen kuin menisin illalla nukkumaan ja kysyä Häneltä itse. Sen teinkin sillä seurauksella, että siitä päivästä, jolloin tapasin tämän suurenmoisen apostolin, kaikki tavoitteeni ovat mittaamattomasti laajentuneet ja kohentuneet.”
Vanhin Pattenin ”ehdoton rehellisyys, hänen vilpittömyytensä ja hengellinen voimansa”4 jättivät lähtemättömän vaikutuksen nuorukaiseen, joka palveli myöhemmin itsekin apostolina. Ja tuo rauhallinen keskustelu johti muihin kokemuksiin, jotka valmistivat Lorenzo Snow’ta Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidentiksi, Jumalan puhetorveksi maan päällä.
Varttumista uskovassa ja työteliäässä kodissa
Kaksi vahvaa sukua, joilla oli rikas uskon ja uskonnollisuuden perinne, yhdistyivät, kun Oliver Snow solmi avioliiton Rosetta Leonora Pettibonen kanssa 6. toukokuuta 1800. Sulhasen ja morsiamen esivanhemmat olivat varhaisimpia eurooppalaisia siirtolaisia – englantilaisia pyhiinvaeltajia, jotka olivat ylittäneet Atlantin valtameren 1600-luvulla paetessaan uskonnollista vainoa Yhdysvaltoihin. Oliver ja Rosetta elivät avioliittonsa muutamat ensimmäiset vuodet Massachusettsin osavaltiossa, jossa syntyivät heidän tyttärensä Leonora Abigail ja Eliza Roxcy. Sitten he muuttivat Mantuaan Ohioon, joka oli siihen aikaan yksi läntisimmistä uudisasutuksista Yhdysvalloissa. He olivat 11. perhe, joka muutti sille seudulle. Mantuassa perheeseen syntyi kaksi tytärtä lisää, Amanda Percy ja Melissa. Oliverin ja Rosettan viides lapsi ja ensimmäinen poika Lorenzo syntyi Mantuassa 3. huhtikuuta 1814. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa: Lucius Augustus ja Samuel Pearce.5
Perheidensä perinteitä noudattaen Oliver ja Rosetta opettivat lapsilleen uskon, työteliäisyyden ja koulutuksen tärkeyttä. Kun he kertoivat tarinoita niistä vaikeuksista, joita he olivat kestäneet perustaessaan kotinsa, heidän lapsensa oppivat olemaan lannistumatta ja arvostamaan Jumalan siunauksia elämässään. Eliza kirjoitti: ”Voimme todella sanoa vanhemmistamme, että heidän nuhteettomuutensa oli esimerkillistä ja he olivat luotettavia kaikissa elämän ihmissuhteissa ja liiketoimissa ja he totuttivat huolella lapsensa ahkeruuden, säästeliäisyyden ja tiukan moraalin periaatteisiin.”6 Lorenzo sanoi olevansa kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa olivat aina kohdelleet häntä ”huolehtien ja hellästi”7.
Varttuessaan Lorenzo ahkeroi ajallisissa ja älyllisissä toimissa. Hänen isänsä oli usein poissa kotoa palvellen yhteisöä yleisissä asioissa. Oliverin ollessa poissa Lorenzolle, joka oli vanhin poika, jäi vastuu maatilasta – tehtävä, jonka hän otti vakavasti ja hoiti menestyksekkäästi. Kun Lorenzo ei tehnyt työtä, hän yleensä luki. ”Hänen kirjansa”, Eliza sanoi, ”oli hänen jatkuva kumppaninsa.”8
Muistellessaan Lorenzon persoonallisuuden kehittymistä Eliza huomautti: ”Varhaislapsuudesta asti [hän] on osoittanut tarmoa ja päättäväisyyttä, jotka ovat leimanneet hänen etenemistään myöhemmin elämässä.”9
Kohoamista nuoruuden tavoitteiden yläpuolelle
Oliver ja Rosetta Snow edistivät uskonnon vilpitöntä tutkimista. He sallivat lastensa ottaa selvää eri kirkoista avaten kotinsa ”kaikkien uskontokuntien hyville ja älykkäille ihmisille”. Tästäkin kannustuksesta huolimatta Lorenzo ”kiinnitti uskonasioihin huomiota hyvin vähän, jos lainkaan, ei ainakaan riittävästi päättääkseen suosia jotakin tiettyä lahkoa”10. Hänen unelmanaan oli olla sotilaskomentaja, ja tämä unelma peitti hänen elämässään alleen muut vaikutteet, ”ei siksi, että hän olisi rakastanut sotaa”, kirjoitti historioitsija Orson F. Whitney, vaan siksi, että ”sotilasuran romantiikka ja ritarillisuus kiehtoivat häntä”11. Mutta pian hän vaihtoi tämän tavoitteen toiseen. Hän lähti kotoa ja kirjoittautui läheiseen Oberlinin collegeen, jotta hän voisi saada college-tason koulutusta12.
Opiskellessaan Oberlinissa Lorenzo kiinnostui uudemman kerran uskonnosta. Hänen keskustelunsa vanhin Pattenin kanssa vaikutti häneen yhä, ja hän paitsi pohdiskeli palautetun evankeliumin oppeja, myös kertoi niistä muille Oberlinissa – niillekin, jotka opiskelivat papeiksi. Kirjeessä sisarelleen Elizalle, joka oli muuttanut pyhien kokoontumispaikkaan Kirtlandiin, hän kirjoitti: ”Vakuutan sinulle, että pappien ja tulevien pappien joukossa minulla on ollut melkoisen hyvä menestys puhuessani mormonismin puolesta. On totta, etten ole saanut monia käännynnäisiä, koska en ole itsekään sellainen, mutta olen saanut jotkut heistä miltei tunnustamaan, että he näkevät opeissanne jonkin verran [viisautta]. Mormonismin vastaisen vahvan ennakkoluulon poistaminen Oberlinin opiskelijoiden mielistä ei ole helppoa.”
Tässä samassa kirjeessä Lorenzo vastasi kutsuun, jonka hän oli Elizalta saanut. Eliza oli järjestänyt veljelleen asuinsijan luonaan Kirtlandissa sekä paikan opiskella hepreaa samassa luokassa profeetta Joseph Smithin ja joidenkuiden kahdentoista apostolin koorumin jäsenten kanssa. Lorenzo sanoi: ”Olen ilahtunut kuullessani, että nautit niin suuresta onnesta Kirtlandissa. Vaikka minulla ei tällä hetkellä olekaan kiinnostusta muuttaa asumaan luoksesi, niin jos koulutusmahdollisuudet siellä olisivat samat, tuntisin miltei halua kokeilla muuttamista. Sillä ellei mitään muuta, niin minusta olisi melkoisen kiinnostavaa ja kenties hyödyllistä kuulla saarnattavan noita oppeja, joita olen niin pitkään yrittänyt puolustaa ja tukea täällä Oberlinissa.”
Vaikka Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon opit tekivät vaikutuksen Lorenzoon, hän epäröi kirkkoon liittymistä. Mutta hän oli kiinnostunut. Kirjeessään Elizalle hän esitti useita kysymyksiä kirkosta. Hän sanoi, että niitä opiskelijoita Oberlinissa, jotka valmistautuivat papin ammattiin, vaadittiin ”käyttämään vähintään seitsemän vuotta työlääseen opiskeluun, ennen kuin heidän sallitaan kertoa pakanoille, että taivaassa on Jumala, aivan kuten lakimiehellä on oltava tietyt pätevyydet, ennen kuin hän voi saada luvan puhua”. Hän sanoi sisarelleen, että sitä vastoin ”teidän ihmisenne teidän oppejanne saarnatessaan luottavat luullakseni enemmän jumalalliseen apuun kuin siihen, mitä korkeakoulussa opiskeleminen tuo”. Hän ilmaisi halua ymmärtää Hengen toimintaa kysyen, voidaanko Pyhä Henki antaa ihmisille ”tähän maailmanaikaan”. Jos ihmiset voisivat saada Pyhän Hengen, hän kysyi: ”Antaako Jumala sen aina toisen henkilön välityksellä?”13 Toisin sanoen hän halusi tietää, oliko pappeuden valtuus välttämätön Pyhän Hengen saamiseksi.
Lorenzo arvosti Oberlinin collegessa saamiaan ystäviä ja koulutusta, mutta ajan mittaan hän kävi tyytymättömäksi siellä annettuihin uskonnollisiin opetuksiin. Viimein hän lähti collegesta ja otti vastaan sisarensa kutsun opiskella hepreaa Kirtlandissa. Hän sanoi osallistuvansa heprean kielen luokkaan vain siksi, että hän voisi valmistautua opiskelemaan jossakin collegessa Yhdysvaltain itäosissa.14 Eliza huomautti silti, että heprean oppimisen lisäksi ”hän oppi paljon muutakin ja hänen sydämensä täyttyi elävällä uskolla ikuiseen evankeliumiin”15. Pian hän löysi vastaukset kysymyksiin, joita hän oli esittänyt Oberlinin collegessa, ja kesäkuussa 1836 hänet kastoi vanhin John Boynton, yksi tämän taloudenhoitokauden kahdentoista apostolin koorumin alkuperäisistä jäsenistä. Hänet myös konfirmoitiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseneksi.
Noin kaksi viikkoa myöhemmin eräs ystävä kysyi häneltä: ”Veli Snow, oletko saanut Pyhän Hengen sen jälkeen kun sinut kastettiin?” Hän muisteli: ”Tuo kysymys sai minut miltei tyrmistymään. Tosiasia oli, että vaikka olin saanut kenties kaiken, mitä tarvitsin, en ollut saanut sitä, mitä olin odottanut” – tarkoittaen, että vaikka hänet oli konfirmoitu, hän ei ollut saanut erityistä ilmoitusta Pyhältä Hengeltä. ”Tunsin tyytymättömyyttä”, hän sanoi, ”en siihen, mitä olin tehnyt, vaan itseeni. Tuon tunteen vallassa vetäydyin illalla paikkaan, jossa olin tottunut omistamaan hartauteni Herralle.” Hän polvistui rukoilemaan ja sai heti vastauksen rukouksiinsa. ”Muisto siitä ei pyyhkiydy mielestäni koskaan niin kauan kuin muistini toimii”, hän julisti myöhemmin. ”Sain täydellisen tiedon siitä, että Jumala on olemassa, että Jeesus, joka kuoli Golgatalla, on Jumalan Poika ja että profeetta Joseph oli saanut valtuuden, jonka hän vakuutti itsellään olevan. Tuon ilmoituksen tuomaa tyydytystä ja kirkkautta on mahdotonta sanoin kuvata! Palasin asunnolleni. Nyt saatoin todistaa koko maailmalle, että tiesin varmasti, että Jumalan Pojan evankeliumi oli palautettu ja että Joseph oli Jumalan profeetta, jolla oli valtuus puhua Hänen nimessään.”16
Tämän kokemuksen vahvistamana Lorenzo valmistautui olemaan lähetyssaarnaaja. Kuten hänen sisarensa Eliza sanoi, hänen kääntymyksensä johti muutokseen hänen tavoitteissaan ja ”avasi hänen eteensä uuden maailman”. Eliza huomautti: ”Maallisen sotilaskunnian sijaan hän astui nyt taistelemaan taivaan sotajoukkojen riveissä.”17
Vastaamista kokoaikaisen lähetystyön haasteisiin
Lorenzo Snow aloitti lähetystyöpalvelunsa Ohion osavaltiossa keväällä 1837. Kuten hänen päätöksensä liittyä kirkkoon, myös hänen päätöksensä palvella kokoaikaisena lähetyssaarnaajana vaati häntä muuttamaan näkemyksiään ja suunnitelmiaan. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Vuonna 1837 luovuin kokonaan kaikista mieluisista aikomuksistani.”18 Hän luopui suunnitelmastaan opiskella klassisia kieliä korkeakoulussa Yhdysvaltain itäosissa.19 Hän suostui myös matkustamaan ilman laukkua tai rahavyötä – toisin sanoen lähtemään ilman rahaa luottaen ruoan ja yösijan saamisessa muiden hyvyyteen. Se oli hänelle erityisen vaikeaa, koska nuoruudessaan hän oli aina ajatellut, että oli tärkeää maksaa omat kulunsa käyttäen sitä rahaa, jonka ansaitsemisessa hän oli auttanut isäänsä perheen maatilalla. Hän sanoi: ”En ollut tottunut olemaan ruoan tai yösijan saamisen suhteen riippuvainen kenestäkään. Jos milloinkaan olin lähdössä matkalle, isäni huolehti siitä, että lähtiessäni minulla oli riittävästi rahaa kuluihini. Ja nyt se, että lähtisin pyytämään jotakin syötävää ja paikan, johon laskea pääni, oli minulle hyvin vaikeaa, koska se oli niin erilaista kuin mihin olin tottunut.”20 Hän ”päätti tehdä niin” mutta vain siksi, että hän oli saanut ”varman tiedon, että Jumala vaati sitä”21.
Jotkut vanhin Snow’n sedistä, enoista, tädeistä, serkuista ja ystävistä osallistuivat ensimmäisiin kokouksiin, jotka hän johti lähetyssaarnaajana. Muistellessaan ensimmäistä kertaa, jolloin hän saarnasi, hän sanoi: ”Olin silloin melko ujo ja – – minulle oli hyvin vaikeaa nousta siellä saarnaamaan sukulaisilleni ja naapureille, jotka olivat tulleet paikalle. Muistan, että rukoilin melkein koko päivän, kun minun oli sitten illalla määrä puhua. Menin ulos yksikseni ja pyysin Herraa antamaan minulle jotakin sanottavaa. Tätini kertoi minulle jälkeenpäin, että hän melkein vapisi, kun hän näki minun nousevan puhumaan, mutta minä aukaisin suuni enkä yhtään tiennyt, mitä sanoin, mutta tätini sanoi, että puhuin hienosti noin kolmen vartin ajan.”22 Kiitollisena Lorenzo muisteli: ”Uskoin ja tunsin varmasti, että innoituksen Henki johdattaisi ja antaisi minulle sanat. Olin etsinyt johdatusta rukoillen ja paastoten – olin nöyrtynyt Herran edessä ja pyytänyt Häntä voimallisessa rukouksessa antamaan minulle pyhän pappeuden voimaa ja innoitusta; ja kun seisoin kuulijoiden edessä, vaikka en tiennyt sanaakaan, mitä olisin sanonut, niin heti kun avasin suuni puhuakseni, Pyhä Henki lepäsi voimallisena päälläni täyttäen mieleni valolla ja antaen minulle ajatuksia ja oikeat sanat niiden esittämiseen.”23 Siinä vaiheessa kun hän lähti siltä seudulta, hän oli kastanut ja konfirmoinut yhden sedän, yhden tädin, useita serkkuja ja muutaman ystävän.24
Kerrottuaan evankeliumista suvulleen ja ystävilleen vanhin Snow jatkoi lähetystyötään muissa kaupungeissa ja kylissä palvellen noin vuoden ajan. Hän kertoi: ”Ollessani tässä lähetystyössä matkustin eri paikkoihin Ohion osavaltiossa ja tuona aikana kastoin monia ihmisiä, jotka ovat pysyneet uskollisina totuudelle.”25
Ensimmäisen lähetystyönsä jälkeen Lorenzo Snow ehti olla kotona vain lyhyen aikaa, kun hän tunsi jälleen halua saarnata evankeliumia. ”Lähetystyökutsumukseni henki painoi niin raskaasti mieltäni”, hän sanoi, ”että kaipasin päästä taas tekemään siihen liittyvää työtä.”26 Tällä kertaa hän saarnasi palautettua evankeliumia Missourin, Kentuckyn ja Illinoisin osavaltioissa sekä jälleen Ohiossa.
Jotkut ihmiset olivat vihamielisiä vanhin Snow’ta ja hänen sanomaansa kohtaan. Hän kertoi esimerkiksi kokemuksesta, joka hänellä oli Kentuckyssa, kun joukko ihmisiä oli kokoontunut erääseen taloon kuulemaan hänen saarnaamistaan. Kun hän oli saarnannut, hän sai tietää, että jotkut ihmisistä aikoivat käydä hänen kimppuunsa heti kun hän lähtisi talosta. Hän muisteli, että ”ihmisten tungeksiessa” talossa yhden miehen ”käsi osui vahingossa takkini helman yhteen taskuun, mikä sai miehen äkkiä pelästymään”. Tunnettuaan jotakin kovaa vanhin Snow’n taskussa mies varoitti heti ystäviään, että lähetyssaarnaaja oli varustautunut pistoolilla. Vanhin Snow kirjoitti myöhemmin: ”Se riitti – lainsuojattomiksi aikoneet hylkäsivät jumalattomat suunnitelmansa.” Hieman huvittuneena vanhin Snow lisäsi: ”Oletettu pistooli, joka aiheutti heidän pelästyksensä ja minun varjeltumiseni, oli taskuraamattuni, kallisarvoinen lahja, jonka oli antanut minulle rakas patriarkka, isä Joseph Smith [vanhempi].”27
Toiset ottivat vanhin Snow’n vastaan lämpimästi ja hyväksyivät sanoman, joka hänellä oli. Eräässä Missourin siirtokunnassa hän opetti viittä ihmistä, jotka kastettiin keskellä talvea. Vanhin Snow’n ja muiden oli rikottava joesta jää, jotta hän voi suorittaa toimituksen. Kylmästä huolimatta muutamat käännynnäisistä ”nousivat vedestä käsiään taputtaen ja huutaen ylistystä Jumalalle”28.
Vanhin Snow’n kaksi ensimmäistä lähetystyötä ulottuivat keväästä 1837 toukokuuhun 1840. Poiminnot hänen kirjeistään luonnehtivat tätä aikaa Herran palveluksessa: ”Vietin lopun talvesta [1838–1839] matkustaen ja saarnaten ja sain osakseni vaihtelevaa menestystä ja kohtelua – joskus otettiin vastaan mitä kohteliaimmin ja kuunneltiin hyvin kiinnostuneina ja joskus taas pahoinpideltiin ja loukattiin julkeasti, mutta ei kertaakaan pahemmin kuin Jeesusta, jota tunnustan seuraavani.”29 ”Kun nyt muistelen kokemuksia, joita minut kutsuttiin käymään läpi, – – olen hämmästynyt ja ihmeissäni.”30 ”Herra oli kanssani, ja minua siunattiin suuresti tehdessäni vaivalloista työtäni.”31
Lähetystyötä Englannissa
Toukokuun alkupuolella vuonna 1840 Lorenzo Snow meni pyhien luo Nauvooseen Illinoisiin, mutta hän ei viipynyt siellä kauan. Hänet kutsuttiin ylittämään Atlantin valtameri ja palvelemaan lähetystyössä Englannissa, ja hän lähti Nauvoosta tuon saman kuukauden aikana. Ennen lähtöään hän kävi tapaamassa joidenkin Englannissa jo palvelevien yhdeksän apostolin perheitä.
Kun hän kävi Brigham Youngin perheen luona, hän näki, ettei heidän hirsimökkinsä hirsien välisissä raoissa ollut tiivistettä, joten perheenjäsenet ”altistuivat tuulelle ja myrskyille”. Sisar Young oli väsynyt, koska hän oli juuri palannut etsimästä turhaan perheen lypsylehmää. Vaikeista olosuhteistaan huolimatta hän sanoi vanhin Snow’lle: ”Näet tilanteeni, mutta kerro hänelle [aviomiehelleni], ettei hänen pidä olla vähääkään levoton tai huolissaan minusta – toivon hänen pysyvän työkentällään, kunnes hänet vapautetaan kunniakkaasti.” Sisar Youngin ”äärimmäisen köyhän, puutteenalaisen tilan” liikuttamana vanhin Snow halusi auttaa: ”Minulla oli vain vähän rahaa – ei riittävästi kattamaan edes kymmenesosaa matkasta työkentälleni eikä mitään mahdollisuutta hankkia jäljellejäävää osaa, ja silloin oli lähtöäni edeltävä ilta. Vedin taskustani osan vähäisistä rahoistani, mutta hän kieltäytyi ottamasta niitä vastaan. Kun minä sinnikkäästi vaadin, että hän ottaisi ne, ja hän kieltäytyi jatkuvasti, niin osittain tarkoituksella ja osittain vahingossa rahat putosivat lattialle ja kierivät irtonaisten lattialautojen väliin, mikä päätti erimielisyyden, ja sanottuani hänelle hyvästit jätin hänet poimimaan rahat kaikessa rauhassa.”32
Illinoisista vanhin Snow matkusti New Yorkiin, missä hän nousi laivaan purjehtiakseen yli Atlantin valtameren. Tuolla 42 vuorokautta kestäneellä merimatkalla laivaa moukaroi kolme rajua myrskyä. Pelokkaiden, itkevien kanssamatkustajien keskellä vanhin Snow pysyi rauhallisena luottaen siihen, että Jumala varjelisi häntä. Kun laiva saapui Liverpoolin satamaan Englannissa, vanhin Snow’n sydän oli ”täynnä mitä suurinta kiitollisuutta Hänelle, joka suojelee ja vahvistaa niitä, jotka Hän kutsuu ja lähettää pelastuksen palvelijoina maan kansakuntien luo”33.
Palveltuaan lähetyssaarnaajana Englannissa noin neljä kuukautta vanhin Snow sai lisää vastuuta. Hänet nimitettiin palvelemaan Lontoossa liitonjohtajan tehtävässä, joka vastaa nykyistä piirinjohtajan tehtävää. Hän jatkoi evankeliumin saarnaamista ja valvoi myös alueen pappeusjohtajien, kuten seurakunnanjohtajien, työtä. Palvellessaan tässä johtotehtävässä hän raportoi usein vanhin Parley P. Prattille, joka oli kahdentoista koorumin jäsen ja tuon lähetyskentän johtaja. Hän kirjoitti monista ihmisistä, jotka ”etsivät pelastuksen tietä”, huoneesta, joka oli ”täpösen täynnä” sunnuntain kokouksessa sekä ”ilosta kastaa [käännynnäisiä] Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen laumaan”. Suhtautuen työhön innoissaan ja toiveikkaasti hän sanoi: ”Vaikka ympärillä on kaikenkaltaista omavaltaista jumalattomuutta, Siion alkaa työntyä esiin, ja luotan siihen, että ennen pitkää siitä tulee loistava lamppu tässä kaupungissa.”34
Lontoon liitossa tapahtui merkittävää kasvua vanhin Snow’n ollessa sen johtajana. Vaikka vanhin Snow riemuitsikin tästä menestyksestä, hän myös paini johtamiseen liittyvien velvollisuuksien kanssa. Kirjeessä vanhin Heber C. Kimballille, joka palveli kahdentoista koorumissa, hän tunnusti, että nämä haasteet olivat saaneet hänet ”menettelemään johtamisessa toisin kuin koskaan aiemmin”35. Hän kertoi vanhin Kimballille: ”Sinä ja vanhin [Wilford] Woodruff sanoitte, että tämä osoittautuisi kokemusten kouluksi, mitä se on jo ollut. – – Siitä asti kun tulin tänne, pyhien keskuudessa on jatkuvasti tullut esiin jotakin uutta. Heti kun yksi asia on saatu ratkaistua, nousee esiin toinen.” Hän kertoi totuudesta, jonka hän oli oppinut nopeasti uusissa tehtävissään: ”En voisi kohdata vaikeuksia, [ellei] Jumala auttaisi minua hyvin suuressa määrin.”36 Hän ilmaisi samankaltaisen tunteen kirjeessä vanhin George A. Smithille, joka myös palveli kahdentoista koorumissa: ”Se vähä, mitä olen saanut aikaan, ei johdu minusta vaan Jumalasta. Yksi asia, jonka olen oppinut täysin omasta kokemuksestani pyrkiessäni pitämään virkani kunniassa opettajana Israelissa on se, etten yksikseni tiedä enkä voi tehdä mitään. Näen myös selkeästi, ettei yksikään pyhä voi menestyä, ellei hän ole kuuliainen niiden henkilöiden ohjeille ja neuvoille, jotka on asetettu johtamaan kirkossa. Olen varma siitä, että niin kauan kuin pidän Herran Jumalan lait, Hän tukee ja vahvistaa minua virassani. – – Kun vaellan nöyränä Hänen edessään, Hän antaa minulle voimaa käydä neuvonpitoa vanhurskaudessa ja ilmoituksen hengessä.”37
Sen lisäksi että vanhin Snow saarnasi evankeliumia ja palveli Lontoossa liitonjohtajana, hän kirjoitti uskonnollisen traktaatin eli lehtisen auttaakseen lähetyssaarnaajia selittämään palautettua evankeliumia. Tämä lehtinen, nimeltään The Only Way to Be Saved [Ainoa keino pelastua], käännettiin useille kielille, ja sitä käytettiin koko 1800-luvun loppupuolen ajan.
Vanhin Snow palveli Englannissa tammikuuhun 1843 asti. Ennen lähtöään hän täytti tehtävän, jonka hän oli saanut presidentti Brigham Youngilta. Ainoan mainintansa tästä tehtävästä hän kirjoitti päiväkirjasivunsa marginaaliin: ”Vein presidentti B. Youngin pyynnöstä kaksi Mormonin kirjaa kuningatar Victorialle ja prinssi Albertille.”38
Lähtiessään Englannista vanhin Snow johti erästä brittiläisten myöhempien aikojen pyhien ryhmää, joka oli muuttamassa Nauvooseen. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olin vastuussa 250 hengen ryhmästä, joista monet olivat läheisiä ystäviäni ja olivat opetukseni johdosta tehneet liiton. Tilanne, jossa olin ylittäessäni valtameren nyt uudelleen ystävieni ympäröimänä, oli hyvin kadehdittava verrattuna siihen yksinäiseen matkaan, jonka olin tehnyt kaksi ja puoli vuotta aiemmin.”39 Vanhin Snow’n kokemukset Swanton-nimisellä laivalla osoittivat hänen johtamiskykynsä ja uskonsa Jumalaan. Seuraava tapaus on otettu hänen päiväkirjastaan:
”Kutsuin [pyhät] yhteen, ja keskinäisen suostumuksen pohjalta muodostimme heistä ryhmiä ja alaryhmiä nimittäen kullekin asianmukaiset virkailijat ja laadimme säännöt seurueen johtamiseen. Sain selville, että joukossamme oli useita ylipappeja ja noin 30 vanhinta, ja koska tiesin, että monilla vanhimmilla on luontainen taipumus tehdä edes jotakin pientä, jossa he voisivat vähän ansioitua, ja että he tekisivät sitä tavalla tai toisella, niin tulin siihen tulokseen, että minun on turvallisempaa päättää itse heidän toimintatavastaan. Sen mukaisesti nimitin mahdollisimman monet yhteen tai toiseen tehtävään ja annoin heille kaikille vastuuta. Koko seurue kokoontui viikon jokaisena iltana rukoilemaan. Meillä oli saarnaamista kahdesti viikossa – sunnuntaisin kokoukset ja sakramentin nauttiminen.
Kapteenimme, johon toivoin luovani ystävälliset suhteet, vaikutti hyvin etäiseltä ja varautuneelta. – – Saatoin helposti havaita, että hänen mielensä oli ennakkoluuloinen meitä kohtaan. Olimme olleet merellä noin kaksi viikkoa, jona aikana ei ollut sattunut mitään kovin vakavaa, ei enempää kuin mitä yleensä merellä tapahtuu, kun sattui seuraava tapaus.
Kapteenin stuertti, nuori saksalainen, joutui onnettomuuteen, joka oli vähällä viedä hänen henkensä. Koska nuorukainen oli erittäin hyveellinen, vakavamielinen ja luotettava ja oli ollut kapteenin mukana useilla matkoilla, oli hän onnistunut voittamaan puolelleen kapteenin, upseerien ja miehistön kiintymyksen, ja pyhätkin olivat hyvin kiintyneitä häneen. Siksi mahdollisuus, että nuorukainen kuolisi, – – herätti suuren surun ja murheen tunteen kautta koko laivan.
Hän vuoti verta suustaan, ja lisäksi hänellä oli vakavia kouristuksia ja tiedottomuuskohtauksia. Kun kaikenlaisia parannuskeinoja oli turhaan kokeiltu, viimein luovuttiin kokonaan toivosta, että hän jäisi henkiin. Kapteeni pyysi, että ennen vuoteeseen menoa merimiehet kävisivät yksitellen hytissä jättämässä nuorukaiselle hyvästit, ja niin tehtiin, koska kukaan ei yhtään odottanut näkevänsä häntä seuraavana aamuna elossa. Monen merimiehen silmät olivat kyynelistä kosteat, kun he tulivat pois hytistä.
Istuessaan yksin nuorukaisen vuoteen ääressä sisar Martin [yksi laivalla olleista myöhempien aikojen pyhistä] sanoi hänelle toivovansa, että minut kutsuttaisiin ja että minä siunaisin hänet, niin että hän kenties voisi vielä toipua. Tähän nuorukainen antoi mielihyvin suostumuksensa. Olin unessa makuusijallani, kun viesti tuli, sillä kello oli noin kaksitoista yöllä. Nousin heti ja menin hyttiin, [ja] matkalla tapasin yliperämiehen, joka oli ollut juuri katsomassa nuorukaista. Heti kun hän oli ohittanut minut, hän kohtasi erään veli Stainesin ja huomautti tälle, että herra Snow aikoi panna kätensä stuertin päälle. ’Mutta’, hän sanoi (murheellisella äänellä), ’ei siitä ole mitään hyötyä. Kaveriparan kohdalla kaikki on nyt ohi.’ ’Ei’, sanoi vanhin Staines, ’Herra voi palauttaa hänet ennalleen kätten päällepanemisella.’ ’Luuletko niin?’ merimies kysyi sydämensä yksinkertaisuudessa.
Kun kuljin eteenpäin, tapasin hytin ovella kapteenin, joka näytti itkeneen. ’Olen iloinen siitä, että olette tullut, herra Snow’, hän sanoi, ’vaikka ei siitä ole mitään hyötyä, sillä stuertin kohdalla kaikki on varmasti pian ohi.’ Astuin nuorukaisen hyttiin ja istuuduin hänen vuoteensa viereen. Hänen hengityksensä oli hyvin heikkoa ja vaikutti sellaiselta kuin kuolevalla. Hänen ääntään tuskin kuuli mutta hän ilmaisi toiveensa, [että] antaisin hänelle siunauksen. Käsitin, että hänellä oli Hampurissa vaimo ja kaksi lasta, joiden toimeentulo riippui hänestä. Hän tuntui olevan hyvin huolissaan heistä.
Laskin käteni hänen päänsä päälle, ja heti kun olin lausunut siunauksen, hän nousi istumaan, löi kätensä yhteen ja huusi ylistystä Herralle parantumisestaan. Hyvin pian sen jälkeen hän nousi vuoteeltaan [ja] meni ulos hytistään ja käveli kannella.
Seuraavana aamuna kaikki olivat hämmästyneitä nähdessään stuertin elossa ja ällistyneitä nähdessään hänen kykenevän hoitamaan tehtäviään tavalliseen tapaan. Kaikki merimiehet vakuuttivat, että se oli ihme. Pyhät tiesivät sen olevan ihme ja riemuitsivat ja ylistivät Herraa. Kapteeni uskoi siihen lujasti ja oli hyvin kiitollinen, ja hänen sydämensä liittyi yhteen meidän sydäntemme kanssa siitä eteenpäin. Hän soi meille jokaisen palveluksen ja suosionosoituksen, joka oli hänen vallassaan, ja huolehti jatkuvasti tarpeistamme, osallistui kaikkiin kokouksiimme, osti ja luki kirjojamme. Merimiehet toimivat samoin, ja kun jätin heidät New Orleansissa [Louisianassa], he antoivat minulle lupauksen, että menisivät kasteelle. Noin vuosi sen jälkeen sain kirjeen yliperämieheltä, joka ilmoitti minulle, että he olivat – – täyttäneet lupauksensa. Myös kapteeni ilmoitti aikeestaan ottaa vastaan evankeliumi joskus tulevaisuudessa ja elää pyhien kanssa. Stuertti kastettiin, kun saavuimme New Orleansiin, ja erotessamme hän antoi minulle lahjaksi Raamatun, joka minulla nyt on.”40
Vanhin Snow kirjoitti: ”Monet merimiehistä itkivät, kun viimein jätimme Swantonin. Itse asiassa me kaikki olimme hyvin vakavissa mietteissä.”41 New Orleansista vanhin Snow ja hänen kanssaan matkustavat pyhät nousivat lautalle ja matkasivat ylös Mississippijokea. He saapuivat Nauvooseen 12. huhtikuuta 1843.
Jatkuvaa omistautumista Herran työlle
Palveltuaan kokoaikaisena lähetyssaarnaajana lähes yhtämittaisesti seitsemän vuoden ajan Lorenzo Snow näki palvelumahdollisuuksiensa muuttuvan joksikin aikaa. Talvella 1843–1844 erään paikallisen koulun johtokunta tarjosi hänelle opettajan tointa. Hän otti tarjouksen vastaan, vaikka tiesi, että monet oppilaista ”ylpeilivät sillä, että pahoinpitelivät opettajia ja rikkoivat kouluja”. Hän tuli siihen tulokseen, että keino voittaa oppilaiden kunnioitus oli osoittaa kunnioitusta heitä kohtaan. Hänen sisarensa Eliza kertoi: ”Hän puhutteli noita poikia aivan kuin he olisivat olleet mitä kunnioitettavimpia herrasmiehiä. – – Hän näki erityistä vaivaa saadakseen heidät tuntemaan, että hän oli kiinnostunut heistä” ja halusi ”auttaa heitä edistymään opinnoissaan. – – Tällä tavalla, ystävällisyydellä ja suostuttelulla, heidän tunteensa rauhoittuivat – hän voitti heidän luottamuksensa, ja kärsivällisillä ja jatkuvilla ponnistuksilla nämä rähinöivät nuoret muuttuivat kunnioittaviksi oppilaiksi, ja kauan ennen lukukauden loppua he olivat edistyneet yllättävällä tavalla ja oppineet opiskelemaan ahkerasti.”42
Vuonna 1844 Lorenzo Snow sai uuden tehtävän kirkossa. Hänet valittiin matkustamaan Ohioon valvomaan kampanjaa Joseph Smithin valitsemiseksi Yhdysvaltain presidentiksi. Profeetta oli ollut pettynyt tapaan, jolla Yhdysvaltain hallitus oli kohdellut myöhempien aikojen pyhiä, ja hän oli kirjoittanut senhetkisille presidenttiehdokkaille saadakseen selville heidän asenteensa kirkkoa kohtaan. Tyytymättömänä heidän vastauksiinsa hän oli päättänyt asettua itse ehdolle.
Kahdentoista koorumi valitsi Lorenzo Snow’n ja muita ”muodostamaan poliittisen organisaation kaikkialle Ohion osavaltioon edistämään Josephin valitsemista presidentiksi”43. Niin tehdessään he lisäsivät tietoisuutta siitä, millä tavoin pyhien perustuslaillisia oikeuksia oli rikottu. Lorenzo sanoi elävänsä ”hyvin mielenkiintoista aikaa”44. Jotkut ihmiset vastustivat kiivaasti profeetan ehdokkuutta, kun taas toisista tuntui, että Joseph Smith voisi johtaa kansakunnan menestykseen ja vaurauteen.
”Näiden ääripäiden keskellä”, Lorenzo Snow muisteli, ”edistymiseni sai äkkiä lopun saatuani luotettavalta taholta tietää profeetan ja hänen veljensä teurastuksesta”45. Hän palasi Nauvooseen ”murheellisin sydämin”46.
Jopa tänä murhenäytelmän aikana pyhät tekivät uutterasti työtä Jumalan valtakunnan rakentamiseksi. Kuten Lorenzo myöhemmin huomautti: ”Kaikkivaltiaan ohjauksen alaisuudessa valtakunta meni eteenpäin.”47 He jatkoivat evankeliumin saarnaamista ja toistensa vahvistamista ja tekivät yhdessä työtä saadakseen temppelin valmiiksi kaupungissaan.
Kun Lorenzo Snow oli muuttanut pyhien luo Nauvooseen, hän oli päättänyt, ettei menisi koskaan naimisiin vaan omistaisi elämänsä evankeliumin saarnaamiseen. Hänen sisarensa Eliza huomautti myöhemmin: ”Hänen kaikenkattava toiveensa oli omistaa aikansa, kykynsä, kaikkensa palvelutyöhön.” Hän tunsi, että perhe-elämä jollakin tavoin ”vähentäisi hänen hyödyllisyyttään” Herran työssä.48
Lorenzo Snow’n näkemykset avioliitosta ja perheestä alkoivat muuttua vuonna 1843, kun hän keskusteli kahden kesken profeetta Joseph Smithin kanssa Mississippijoen rannalla. Profeetta todisti ilmoituksesta, jonka oli saanut pluraaliavioliitosta. Hän sanoi Lorenzolle: ”Herra suo sinulle keinon ottaa vastaan selestisen avioliiton laki ja noudattaa sitä.”49 Tämän neuvon myötä Lorenzo alkoi ymmärtää, että avioliitto oli käsky Herralta ja olennainen osa taivaallisen Isän onnensuunnitelmaa.
Vuonna 1845 Lorenzo Snow astui pluraaliavioliittoon, sellaisena kuin sitä silloin kirkossa harjoitettiin, menemällä naimisiin Charlotte Squiresin ja Mary Adaline Goddardin kanssa. Myöhemmin häneen sinetöitiin muitakin naisia. Omistautuessaan vaimoilleen ja lapsilleen hän tunsi omistautuvansa myös Herran työlle.
Pyhät jatkoivat Jumalan valtakunnan rakentamista Nauvoossa, mutta myös vaino jatkui. Helmikuussa 1846, talven kylmyydessä, pyhät joutuivat mellakoivien väkijoukkojen pakottamina jättämään kotinsa ja temppelinsä. He aloittivat pitkän vaelluksen länteen kohti uutta kotia.
Pyhien auttamista kokoontumisessa Suolajärven laaksoon
Vaikka Lorenzo Snow ja hänen perheensä lähtivät Nauvoosta muiden pyhien kanssa, he saapuivat Suolajärven laaksoon vasta reilu vuosi ensimmäisen pioneerikomppanian saapumisen jälkeen. Kuten useimmat myöhempien aikojen pyhien varhaisista pioneereista, he asuivat jonkin aikaa väliaikaisissa uudisasutuksissa matkan varrella. Lorenzo ja hänen perheensä viipyivät lyhyen aikaa Iowassa Garden Grove -nimisessä uudisasutuksessa, jonne he rakensivat hirsimökkejä pyhille, jotka tulisivat heidän jälkeensä. Sieltä he muuttivat Mount Pisgah -nimiseen uudisasutukseen, joka oli myös Iowassa.
Mount Pisgahissa Lorenzo ja hänen perheensä sekä muut pyhät tekivät jälleen työtä huolehtien omista tarpeistaan ja niiden tarpeista, jotka tulisivat heidän jälkeensä matkalla Suolajärven laaksoon. He rakensivat hirsimökkejä ja jopa kylvivät ja kasvattivat viljaa tietäen, että muut saisivat luultavasti korjata sadon. Heidän ollessaan Mount Pisgahissa Lorenzo kutsuttiin osaksi aikaa johtamaan tätä uudisasutusta. Kun murhe, sairaus ja kuolema piinasivat ihmisiä, myös hänen omaa perhettään, hän teki uutterasti työtä auttaakseen ihmisiä saamaan toivoa, vahvistamaan toisiaan ja pysymään kuuliaisina Herran käskyille.50
Keväällä 1848 presidentti Brigham Young käski Lorenzo Snow’ta lähtemään Mount Pisgahista ja matkaamaan Suolajärven laaksoon. Lorenzo sai jälleen johtamistehtävän, tällä kertaa pioneerikomppanioiden päällikkönä. Komppaniat saapuivat Suolajärven laaksoon syyskuussa 1848.
Palvelemista kahdentoista koorumin jäsenenä
Helmikuun 12. päivänä 1849 Lorenzo Snow sai viestin, jossa häntä pyydettiin osallistumaan kahdentoista apostolin koorumin kokoukseen. Hän jätti heti sen, mitä oli tekemässä, ja lähti kokoukseen, joka oli jo alkanut. Matkalla sinne hän mietti, miksi hänet oli kutsuttu kahdentoista koorumin eteen. Hän oli hämmentynyt – oliko häntä syytetty jostakin väärinkäytöksestä? Koska hän tiesi olleensa uskollinen velvollisuutensa hoitamisessa, hän karkotti tuon huolen mielestään. Mutta hän ei osannut kuvitella, mikä häntä odotti. Saapuessaan hän kuuli yllätyksekseen, että hänet oli kutsuttu palvelemaan kahdentoista koorumin jäsenenä. Tuossa samassa kokouksessa hänet ja kolme muuta – vanhin Charles C. Rich, vanhin Franklin D. Richards ja vanhin Erastus Snow, kaukainen serkku – asetettiin apostoleiksi.51
Apostolin virkaan asettaminen luonnehti Lorenzo Snow’n koko loppuelämää. Hänen kutsumisensa yhdeksi Kristuksen nimen erityisistä todistajista (ks. OL 107:23) vaikutti kaikkeen, mitä hän teki. Myöhemmin hän kertoi, mitä hän ajatteli apostolinvirkaan kuuluvista tehtävistä:
”Ensiksi apostolilla on oltava Jumalan antaman ilmoituksen välityksellä saatua jumalallista tietoa siitä, että Jeesus elää – että Hän on elävän Jumalan Poika.
Toiseksi hänellä täytyy olla jumalallinen valtuus luvata Pyhä Henki. Se on jumalallinen periaate, joka ilmoittaa sitä, mikä on Jumalan, tehden tiettäväksi Hänen tahtonsa ja tarkoituksensa, johtaen kaikkeen totuuteen ja osoittaen tulevia tapahtumia Vapahtajan julistuksen mukaisesti.
Kolmanneksi hänellä on valtuus Jumalan voimalla suorittaa evankeliumin pyhiä toimituksia, jotka Jumalalta saatu todistus vahvistaa jokaiselle ihmiselle. Tuhannet näissä vuoristolaaksoissa nyt asuvat ihmiset, jotka ovat saaneet nämä toimitukset minun saarnaamiseni johdosta, ovat eläviä todistajia siitä, että tämä lausunto on totta.”52
Kutsumuksen yksilöllisen vastuun lisäksi vanhin Snow’lla oli vakaumus siitä, mitä kahdentoista koorumiin kuuluminen tarkoitti: ”Me kaksitoista olemme päättäneet luopua kaikesta, mikä kiinnittäisi huomiomme pois velvollisuutemme polulta, että olisimme yhtä kuten [ensimmäinen] presidenttikunta on yhtä ja olisimme yhteen sidottuja sillä rakkauden periaatteella, joka sitoo Jumalan Pojan Isään.”53
Koska vanhin Lorenzo Snow’lla oli tämä ymmärrys omasta kutsumuksestaan ja kahdentoista koorumin tehtävästä, hän omisti elämänsä sille, että auttoi Jumalan valtakunnan rakentamisessa maan päälle. Hän vastasi kutsuun ja palveli monin eri tavoin ja monissa eri paikoissa.
Italian lähetyskenttä
Lokakuun 1849 yleiskonferenssissa vanhin Snow kutsuttiin perustamaan lähetyskenttä Italiaan. Vaikka hän ei tuntenut maata eikä sen kulttuuria tai kieliä, hän ei epäröinyt ottaa vastaan tehtävää. Vajaa kaksi viikkoa konferenssin jälkeen hän oli valmis lähtemään järjestettyään parhaansa mukaan apua vaimoilleen ja lapsilleen poissaolonsa ajaksi.
Kun hän ja muut lähetyssaarnaajat matkustivat Yhdysvaltain itärannikolle, missä he nousisivat laivaan ylittääkseen Atlantin valtameren, hänen ajatuksensa kääntyivät sekä hänen perheeseensä että ihmisiin, joita hän pian palvelisi. Kirjeessä sisarelleen Elizalle hän kirjoitti: ”Rinnassani on monia ristiriitaisia tunteita. – – Kiiruhdimme yhä kauemmas voimakkaasta magneetista – KODISTA! Mutta tiesimme, että työ, johon olimme ryhtyneet, oli viedä valoa niille, jotka olivat pimeydessä ja kuoleman varjon laaksossa, ja rintamme täyttyi rakkaudella ja kyyneleemme pyyhittiin pois.”54
Vanhin Snow ja hänen toverinsa saapuivat Genovaan Italiaan heinäkuussa 1850. He havaitsivat, että Herran työ edistyisi hitaasti. Vanhin Snow kirjoitti: ”Olen yksin ja vieras tässä suuressa kaupungissa kahdeksan tuhannen mailin [lähes 13 000 km] päässä rakkaasta perheestäni sellaisten ihmisten keskellä, joiden tapoja ja erikoispiirteitä en tunne. Olen tullut valaisemaan heidän mieltään ja opettamaan heille vanhurskauden periaatteita, mutta en näe mitään mahdollista keinoa saavuttaa tätä tavoitetta. Kaikki näyttää siinä suhteessa synkältä.” Huolissaan niiden ihmisten ”hullutuksista, – – jumalattomuudesta, suuresta tietämättömyydestä ja taikauskosta”, joita hänet oli kutsuttu palvelemaan, hän kirjoitti: ”Pyydän taivaallista Isääni katsomaan armossa tämän kansan puoleen. Oi Herra, osoita heille sääliäsi, etteivät he kaikki hukkuisi. Anna anteeksi heidän syntinsä ja tee minut tunnetuksi heidän keskellään, että he tuntisivat Sinut ja tietäisivät, että Sinä olet lähettänyt minut perustamaan valtakuntasi. – – Eikö Sinulla olekin joitakuita valittuja tämän kansan keskellä, jonka luo minut on lähetetty? Johda minut sellaisten luo, niin Sinun nimesi saa kunniaa Poikasi Jeesuksen kautta.”55
Vanhin Snow löysi nuo ”valitut” valdolaisiksi kutsutun yhteisön keskuudesta. Valdolaiset asuivat Piemonten alueella alppilaaksossa aivan Italian ja Sveitsin välisen rajan eteläpuolella ja Italian ja Ranskan välisen rajan itäpuolella. Heidän esivanhempiaan oli vainottu ja ajettu paikasta toiseen, koska he uskoivat muinaisten apostolien valtuuteen ja halusivat noudattaa apostolien opetuksia eivätkä liittyä oman aikansa uskontokuntiin.
Kirjeessä presidentti Brigham Youngille vanhin Snow kirjoitti, että valdolaiset olivat kärsineet ”tietämättömyyden ja julmuuden” aikojen läpi ja ”olivat pysyneet järkkymättöminä, melkein kuin aaltojen piiskaama kallio myrskyisellä valtamerellä”. Mutta juuri ennen kuin myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajat saapuivat Italiaan, valdolaisilla oli alkanut ”syvän rauhan aika” ja heillä näytti olevan laajempi uskonnonvapaus kuin muilla Italiassa. ”Näin”, hän huomautti, ”tie raivattiin vain vähän ennen lähetyskentän perustamista, eikä missään muussa osassa Italiaa ole voimassa niin suotuisia lakeja.”
Koska vanhin Snow halusi tietää enemmän näistä ihmisistä, hän meni kirjastoon etsimään heistä kertovaa kirjaa. Hän kertoi: ”Kirjastonhoitaja, jonka puoleen käännyin, ilmoitti minulle, että hänellä oli pyytämäni kaltainen teos, mutta se oli juuri lainattu. Hän oli tuskin saanut lopetettua virkkeen, kun sisään astui nainen kirjan kera. ’Oho’, hän sanoi, ’tämäpä merkillinen sattuma, tämä herra on juuri pyytänyt tuota kirjaa.’ Olin pian vakuuttunut siitä, että nämä ihmiset olivat niitä, joille meidän pitäisi ensimmäisenä Italiassa julistaa evankeliumia.”56
Vanhin Snow ja hänen toverinsa olivat innokkaita saarnaamaan evankeliumia Piemonten alueella, mutta heistä tuntui, että heidän pitäisi edetä varovasti, solmia ystävyyssuhteita ja osoittaa ihmisille, että heihin voi luottaa. Kun heistä tuntui, että he olivat solmineet hyviä ystävyyssuhteita ihmisiin, he kiipesivät läheiselle vuorelle, lauloivat ”taivaan Jumalan ylistystä” ja pitivät rukouksen pyhittäen Italian maan lähetystyölle. He myös ilmaisivat oman omistautumisensa työhön, ja vanhin Snow antoi tovereilleen pappeuden siunauksia auttamaan heitä heidän tehtävissään. Heidän vuorella saamansa kokemuksen innoittamana vanhin Snow antoi tapahtumapaikalle nimeksi Brighamin vuori.57
Vielä tämän kokemuksen jälkeenkin kului melkein kaksi kuukautta, ennen kuin kukaan ilmaisi halua liittyä kirkkoon. Lokakuun 27. päivänä 1850 lähetyssaarnaajat riemuitsivat nähdessään viimein ensimmäisen kasteen ja konfirmoinnin Italiassa.58 Vanhin Snow raportoi myöhemmin: ”Työ täällä on hidasta ja väsyttävää. – – Siitä huolimatta kirkko on perustettu. Puu on istutettu, ja se levittää juuriaan.”59
Eräänä yönä vanhin Snow näki unen, joka auttoi häntä ymmärtämään palvelutyönsä luonnetta Italiassa. Unessa hän oli kalassa ystäviensä kanssa. ”Meitä ilahdutti katsella suuria ja kauniita kaloja veden pinnassa joka puolella pitkälle kaukaisuuteen”, hän sanoi. ”Katselimme, kun monet ihmiset olivat levittämässä verkkojaan ja siimojaan, mutta he kaikki näyttivät liikkumattomilta, kun taas me olimme jatkuvassa liikkeessä. Ohittaessamme yhden kalastajista huomasin, että koukkuuni oli tarttunut kala, ja ajattelin, että sen tarttuminen saattaisi kenties loukata tuon miehen tunteita, koska hän ei saanut sitä. Siitä huolimatta liikuimme eteenpäin ja tulimme rantaan. Sitten kelasin siimani sisään ja olin vähän yllättynyt ja häpeissäni palkintoni pienuudesta. Ajattelin, että oli hyvin outoa, että sellaisten jalojen, ensiluokkaisen näköisten kalojen valtavasta määrästä huolimatta minä saisin niin pienen saaliin. Mutta pettymykseni katosi kokonaan, kun havaitsin, että sen ominaisuudet olivat luonteeltaan aivan poikkeuksellisia.”60
Vanhin Snow’n uni oli profeetallinen. Hän ei nähnyt suurta käännynnäisten määrää Italiassa, eivätkä – kuten eräs toinen lähetyssaarnaaja myöhemmin huomautti – ne, jotka ottivat vastaan evankeliumin, olleet ”rikkaita eivätkä jalosukuisia”61. Vanhin Snow ja hänen toverinsa olivat kuitenkin välineinä Herran käsissä tuoden Jumalan valtakuntaan hyviä, uskollisia ihmisiä, jotka ilmaisivat kiitollisuutta siitä, että he olivat ”lähteneet kulkemaan uuteen ja ikuiseen elämään johtavaa polkua”62. Ja vanhin Snow’n johtokauden tuloksena Mormonin kirja käännettiin italiaksi.
Melkein puolitoista vuosisataa myöhemmin eräs toinen apostoli, vanhin James E. Faust, puhui niistä miehistä ja naisista, jotka liittyivät kirkkoon vanhin Snow’n ja hänen toveriensa työn ansiosta: ”Jotkut heistä olivat ensimmäisten käsikärrykomppanioiden joukossa, jotka tulivat Suolajärven laaksoon – –. Monet heidän jälkeläisistään hoitivat juuri palautetun kirkon viinitarhoja ja antavat nyt ainutlaatuisen panoksensa maailmanlaajuiselle kirkolle, koska he uskovat esivanhempainsa tavoin, että apostoleilla on avaimet, jotka eivät milloinkaan ruostu.”63
Kirkon vahvistamista
Vanhin Snow palveli myöhemmin lähetystyössä muissa paikoissa pitäen kunniassa kutsumuksensa kahdentoista koorumin jäsenenä: tehdä työtä kirkon ensimmäisen presidenttikunnan johdolla vahvistaen kirkkoa ja johtaen ”sen kaikkia asioita kaikkien kansakuntien keskuudessa” (OL 107:33).
Vuonna 1853 presidentti Brigham Young kutsui Lorenzo Snow’n johtamaan erään perheistä koostuvan ryhmän Box Elderin piirikunnassa sijaitsevalle uudisasutusalueelle Pohjois-Utahiin. Siellä oleva uudisasutus oli vähäistä, järjestäytymätöntä ja kuivumassa vähiin. Vanhin Snow ryhtyi heti työhön järjestäen ihmiset pyhityksen lain periaatteiden mukaan siten kuin profeetta Joseph Smith oli opettanut. He perustivat kukoistavan kaupungin, jolle vanhin Snow antoi presidentti Youngin kunniaksi nimen Brigham City. Yhdessä toimien ja toisiaan tukien asukkaat kehittivät koulujärjestelmän, panivat alulle tehtaita, kastelujärjestelmän, kauppatoiminnan ja jopa teatteriyhdistyksen. Vaikka he eivät eläneet täydellisesti pyhityksen lain mukaan, sen periaatteet ohjasivat heitä, ja he osoittivat, mitä yhteisö voi saavuttaa yhteistyöllä ja ahkeruudella. ”Brigham Cityssä ei ollut laiskureita”, presidentti Snow’n tytär Leslie kirjoitti. ”Siellä koettiin toiminnan ja vaurauden aikakausi, jonka vertaista ei kenties koskaan ole ollut osavaltion minkään muun uudisasutuksen historiassa.”64
Vanhin Snow ja hänen perheensä asuivat Brigham Cityssä monta vuotta. Hän johti siellä olevia pyhiä lähtien itse aika ajoin palvelemaan lyhyen aikaa lähetystyössä jossakin muualla. Vuonna 1864 hän oli poissa noin kolme kuukautta palvellen lyhytaikaisessa lähetystyössä Havaijin saarilla. Hän lähti sinne vanhin Ezra T. Bensonin kanssa, joka kuului myös kahdentoista koorumiin, sekä veljien Joseph F. Smith, Alma Smith ja William W. Cluff kanssa.65 Vuosina 1872–1873 vanhin Snow ja eräät muut matkustivat presidentti George A. Smithin kanssa, joka oli ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, kiertäen yhdeksän kuukauden ajan Euroopan ja Lähi-idän maita. He kävivät myös Pyhässä maassa. Presidentti Brigham Young oli pyytänyt heidät tuolle matkalle toivoen, että heidän vanhurskas vaikutuksensa auttaisi valmistamaan muita kansakuntia palautetun evankeliumin vastaanottamiseen.66 Vuonna 1885 vanhin Snow kutsuttiin käymään useiden Amerikan alkuperäisväestöön kuuluvien ryhmien luona Yhdysvaltain luoteisosissa ja Wyomingin osavaltiossa. Elokuusta lokakuuhun hän perusti siellä lähetyskenttiä ja järjesti kirkon johtohenkilöitä auttamaan niitä, jotka oli kastettu ja konfirmoitu.
Temppelityö
Presidentti Heber J. Grant, kirkon seitsemäs presidentti, huomautti, että presidentti Lorenzo Snow ”omisti elämänsä vuosien ajan työhön temppelissä”67. Tämä rakkaus temppelityöhön heräsi presidentti Snow’n kääntymyksen alkuaikoina ja syveni hänen palvellessaan apostolina. Hän kävi kokouksissa Kirtlandin temppelissä pian sen jälkeen kun hänet oli kastettu ja konfirmoitu. Myöhemmin hän otti innokkaasti vastaan kutsun kerätä lahjoituksia temppelin rakentamiseksi Nauvooseen. Kun Nauvoon temppeli oli rakennettu, hän palveli siellä virkailijana auttaen myöhempien aikojen pyhiä saamaan endaumentin ja sinetöimistoimitukset ennen heidän muuttoaan länteen. Hänen tehtävänsä temppelissä jatkuivat ja laajenivat, kun hänet kutsuttiin palvelemaan apostolina. Hän puhui Loganin temppelin vihkimistilaisuuksissa Utahissa. Presidentti Wilford Woodruffin vihittyä Mantin temppelin Utahissa presidentti Snow luki vihkimisrukouksen seuraavien päivien tilaisuuksissa. Kun lakikivi asetettiin Suolajärven temppelin korkeimpaan torniin, hän johti suuren yleisön Hoosianna-huutoon. Suolajärven temppelin vihkimisen jälkeen hän palveli siellä ensimmäisenä temppelinjohtajana.
Presidentti Snow’n 80-vuotispäivänä paikallinen sanomalehti julkaisi tämän kunnianosoituksen: ”Elämänsä ehtoona [hän on] yhä kiireinen ja innokas siinä suuressa asiassa, jolle hän on antanut aiemmat vuotensa. Hän jatkaa temppelin pyhässä ympäristössä sitä loistavaa työtä, jolle hän ja hänen työtoverinsa ovat pyhittäytyneet – äärimmäisen tärkeää työtä tälle synnin ja kuoleman vaivaamalle maailmalle.”68
Yksittäisten ihmisten palvelemista
Matkustaessaan paikasta toiseen opettamassa suuria ihmisryhmiä presidentti Snow varasi aikaa yksittäisten ihmisten ja perheiden palvelemiseen. Esimerkiksi maaliskuussa 1891 palvellessaan kahdentoista koorumin presidenttinä hän puhui konferenssissa Brigham Cityssä. Kesken hänen saarnaansa puhujakorokkeelle laskettiin viesti. Eräs silminnäkijä sanoi, että ”hän lakkasi puhumasta, luki viestin ja selitti sitten pyhille, että se oli kutsu käydä muutamien ihmisten luona, joilla oli syvä suru”. Hän pyysi anteeksi poistumistaan ja astui alas puhujakorokkeelta.
Viesti oli Brigham Cityn asukkaalta nimeltä Jacob Jensen. Siinä luki, että Jacobin tytär Ella oli kuollut sinä päivänä sairastettuaan viikkojen ajan tulirokkoa. Veli Jensen oli kirjoittanut viestin pelkästään ilmoittaakseen presidentti Snow’lle kuolemasta ja pyytääkseen tätä järjestämään hautajaiset. Mutta presidentti Snow halusi käydä heti perheen luona, vaikka hänen olikin siitä syystä keskeytettävä puheensa ja lähdettävä kokouksesta, jonka johtavana virkailijana hän toimi. Ennen kokouksesta lähtöään presidentti Snow kutsui mukaansa Rudger Clawsonin, joka oli tuolloin Box Elderin vaarnan johtaja.
Jacob Jensen on kertonut, mitä tapahtui, kun presidentti Snow ja vaarnanjohtaja Clawson tulivat hänen kotiinsa:
”Seisottuaan Ellan vuoteen vieressä minuutin tai pari presidentti Snow kysyi, oliko meillä talossa yhtään pyhitettyä öljyä. Yllätyin suuresti mutta sanoin hänelle, että kyllä, ja hain sitä hänelle. Hän ojensi öljypullon veli Clawsonille ja pyysi tätä voitelemaan Ellan. Sitten [presidentti Snow] vahvisti voitelun ja antoi siunauksen.
Siunauksen aikana minuun tekivät erityisen vaikutuksen muutamat sanat, joita hän käytti, ja muistan ne hyvin vielä nyt. Hän sanoi: ’Rakas Ella, käsken sinua Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä palaamaan takaisin ja elämään. Palvelutehtäväsi ei ole päättynyt. Sinä elät vielä suorittaaksesi suuren palvelutyön.’
Hän sanoi, että Ella eläisi vielä kasvattaakseen suuren perheen ja ollakseen lohtuna vanhemmilleen ja ystävilleen. Muistan hyvin nuo sanat. – –
Kun presidentti Snow oli antanut siunauksen, hän kääntyi vaimoni ja minun puoleen ja sanoi: ’Älkää nyt enää murehtiko tai surko. Kaikki järjestyy. Veli Clawsonilla ja minulla on kiire ja meidän täytyy lähteä. Emme voi jäädä, mutta olkaa vain kärsivällisiä ja odottakaa älkääkä murehtiko, koska kaikki järjestyy.’ – –
Ella oli tuossa tilassa yli tunnin ajan sen jälkeen kun presidentti Snow oli siunannut hänet, eli kaikkiaan yli kolme tuntia kuolinhetkensä jälkeen. Me istuimme siinä valvomassa vuoteen äärellä, hänen äitinsä ja minä, kun hän aivan äkkiä avasi silmänsä. Hän katseli ympäri huonetta, näki meidät istumassa siellä, mutta etsi yhä katseellaan jotakuta muuta, ja ensimmäinen asia, mitä hän sanoi, oli: ’Missä hän on? Missä hän on?’ Me kysyimme: ’Kuka? Missä on kuka?’ ’No veli Snow’, Ella vastasi. ’Hän kutsui minut takaisin.’”69
Ollessaan henkimaailmassa Ella oli tuntenut niin suurta rauhaa ja onnea, ettei hän ollut halunnut tulla takaisin. Mutta hän oli totellut presidentti Snow’n ääntä. Siitä päivästä lähtien hän lohdutti perheenjäseniä ja ystäviä auttaen heitä ymmärtämään, ettei heillä ollut tarvetta murehtia rakkaidensa vuoksi, jotka olivat kuolleet.70 Myöhemmin hän solmi avioliiton, sai kahdeksan lasta ja palveli uskollisesti kirkon tehtävissään.71
Kirkon johtamista Herran profeettana, näkijänä ja ilmoituksensaajana
Presidentti Wilford Woodruff kuoli 2. syyskuuta 1898 palveltuaan kirkon presidenttinä yli yhdeksän vuoden ajan. Presidentti Lorenzo Snow, joka oli tuolloin kahdentoista apostolin koorumin presidentti, oli uutisen kuullessaan Brigham Cityssä. Hän nousi ensimmäiseen mahdolliseen Salt Lake Cityyn menevään junaan tietäen, että vastuu kirkon johtamisesta oli nyt kahdentoista koorumilla.
Tuntien riittämättömyyttä mutta valmiina noudattamaan Herran tahtoa presidentti Snow meni Suolajärven temppeliin rukoilemaan. Vastauksena hänen rukoukseensa Herra itse kävi hänen luonaan. Presidentti Snow todisti myöhemmin, että hän ”todella näki Vapahtajan – – temppelissä ja puhui Hänen kanssaan kasvoista kasvoihin”. Herra käski häntä järjestämään uudelleen ensimmäisen presidenttikunnan heti eikä odottamaan kuten oli tehty, kun aiemmat kirkon presidentit olivat kuolleet.72 Kahdentoista koorumi hyväksyi presidentti Snow’n kirkon presidentiksi 13. syyskuuta 1898, ja hän alkoi sen jälkeen palvella kirkon presidenttinä. Kirkon jäsenet osoittivat hänelle tukensa 9. lokakuuta, ja 10. lokakuuta hänet erotettiin tehtäväänsä kirkon viidentenä presidenttinä.
Presidentti Snow’n esimerkin ja hänen saamiensa ilmoitusten myötä myöhempien aikojen pyhät tulivat tietämään, että hän on heidän profeettansa. Myös muihin uskontokuntiin kuuluvat oppivat kunnioittamaan häntä todellisena Jumalan miehenä.
Vuorovaikutusta myöhempien aikojen pyhien kanssa
Kirkon presidenttinä ollessaan presidentti Snow toimi usein johtavana virkailijana vaarnakonferensseissa. Tavatessaan pyhiä hän ilmaisi rakkautensa ja arvonantonsa heitä kohtaan. Hänen sanansa ja tekonsa osoittivat, että vaikka hän tunnustikin tehtävänsä pyhyyden, hän ei asettanut itseään palvelemiensa ihmisten yläpuolelle.
Eräässä vaarnakonferenssissa presidentti Snow osallistui erityiseen vaarnan lapsille järjestettyyn kokoukseen. Lapsia kutsuttiin muodostamaan järjestäytynyt jono, jotta he voisivat mennä profeetan luo yksi kerrallaan ja kätellä häntä. Ennen kuin he tekivät niin, hän nousi seisomaan ja sanoi: ”Kun kättelen teitä, haluan teidän katsovan minua kasvoihin, jotta muistaisitte minut aina. En ole yhtään parempi kuin monet muut miehet, mutta Herra on antanut minulle suuria ja vastuullisia tehtäviä. Siitä asti kun Herra teki itsensä minulle tiettäväksi niin täydellisesti, olen pyrkinyt suorittamaan jokaisen velvollisuuden, joka minulla on. Tämän korkean aseman vuoksi, jossa olen, toivon teidän muistavan minut, muistavan, että olette kätelleet Jeesuksen Kristuksen kirkon johtajaa. Toivon, ettette unohda rukoilla minun ja neuvonantajieni, presidentti Cannonin ja presidentti Smithin, sekä apostolien puolesta.”73
Presidentti Snow’n poika LeRoi kertoi seuraavan tapauksen eräästä vaarnakonferenssista Richfieldistä Utahista: ”Presidentti Lorenzo Snow ja Francis M. Lyman [kahdentoista koorumista] olivat läsnä vaarnakonferenssissa Richfieldissä. Alkulaulun jälkeen vaarnanjohtaja kysyi veli Lymanilta, ketä hänen pitäisi pyytää pitämään alkurukous. Veli Lyman sanoi: ’Käänny presidentti Snow’n puoleen’, tarkoittaen, että presidentti Snow’lta pitäisi kysyä, kenen pitäisi pitää alkurukous. Sen sijaan vaarnanjohtaja pyysikin presidentti Snow’ta pitämään rukouksen. Presidentti Snow myöntyi ystävällisesti ja ennen kuin hän aloitti rukouksen hän ilmaisi mielihyvänsä siitä, että häntä oli pyydetty, ja sanoi, että oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän oli saanut tämän ilon. Hänen sanotaan pitäneen suurenmoisen alkurukouksen.”74
Vuorovaikutusta muihin uskontokuntiin kuuluvien kanssa
Presidentti Snow’n vaikutus ulottui muihinkin kuin myöhempien aikojen pyhiin. Kun muihin uskontokuntiin kuuluvat ihmiset tapasivat hänet, he oppivat kunnioittamaan häntä ja kirkkoa, jota hän edusti. Pastori W. D. Cornell, erään toisen kirkon pappi, kävi Salt Lake Cityssä ja sai tilaisuuden viettää aikaa presidentti Snow’n seurassa. Hän kirjoitti:
”Hänen kohtelias ja kokenut sihteerinsä vei minut hänen vaikuttavaan seuraansa, ja huomasin kätteleväni yhtä miellyttävimmistä ja rakastettavimmista miehistä, mitä olen koskaan tavannut – miestä, jolla on luonteenomainen kyky saada kaikki heti rauhallisiksi seurassaan – keskustelutaidon mestaria, jolla on harvinainen taito saada ihmiset tuntemaan olonsa levollisen tervetulleiksi hänen luokseen.
Presidentti Snow on sivistynyt mies mieleltään, sielultaan ja ruumiiltaan. Hänen kielenkäyttönsä on erinomaista, diplomaattista, ystävällistä, oppinutta. Hänen tapansa osoittavat koulutuksen tuomaa hienostuneisuutta. Hänen mielenlaatunsa perussävy on lempeä kuin lapsen. Kun sinut esitellään hänelle, miellyt häneen. Kun keskustelet hänen kanssaan, pidät hänestä. Jos viivyt hänen luonaan pitkään, rakastat häntä.” Puhuessaan lukijoilleen, joilla oli ilmeisesti ennakkoluuloisia ajatuksia kirkosta, pastori Cornell huomautti: ”Ja siltikin, hän on ’mormoni’! No jos ’mormonismi’ onnistuu ikinä tekemään presidentti Snow’sta karkean, julman miehen, sillä on totisesti paljon töitä. Jos ’mormonismi’ on ollut se muovaava voima, joka on antanut maailmalle mieleltään niin vaatimattoman, niin kurinalaisen ja älyltään niin etevän miehen kuin hän, niin ’mormonismissa’ täytyy loppujen lopuksi varmasti olla jotakin hyvää.”75
Myös eräs toinen pappi, muuan pastori Prentis, kirjoitti tapaamisesta presidentti Snow’n kanssa: ”Kasvot, jotka kertovat sielusta, jossa Rauhan Ruhtinas vallitsee, ovat hänen paras todistuksensa. Läpi elämäni ihmisiä tutkiessani olen silloin tällöin löytänyt sellaisen todistuksen. Sellaiset olivat kasvot, jotka näin tänään. – – Olin odottanut löytäväni Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidentin kasvoilta älykkyyttä, hyväntahtoisuutta, arvokkuutta, tyyneyttä ja voimaa, mutta kun minut esiteltiin presidentti Lorenzo Snow’lle, hätkähdin. – – Hänen kasvonsa olivat täynnä rauhaa, hänen läsnäolonsa oli rauhan rukous. Hänen silmiensä levollisissa syvyyksissä oli paitsi ’hiljaisen rukouksen tyyssija’ myös hengellisen voiman asuinsija. Kun hän puhui ’lujemmasta profeetallisesta sanasta’ ja toivon varmuudesta, jotka hänellä oli, ja kestävästä uskosta, joka oli voittanut traagisen elämän koettelemukset ja vaikeudet, katselin tunteiden leikkiä ja tutkin lumoutuneen kiinnostuneena ilmeiden hienovaraisia vivahteita, jotka kertoivat niin selkeästi siitä, mitä hänen sielussaan tapahtui, ja minut valtasi mitä oudoin tunne, että ’seisoin pyhällä maalla’ – ettei tämä mies toiminut menettelytapojen, pyyteiden tai sopivuuden yleisten tarkoitusperien pohjalta vaan ’toimi kaukaisesta lähteestä käsin’. – – Jos mormonikirkko voi esittää tuollaisia todistajia, se ei juurikaan tarvitse taitavan kirjoittajan kynää tai suuren saarnaajan kaunopuheisuutta.”76
Ilmoitus kymmenyksistä
Presidentti Lorenzo Snow tunnetaan kenties parhaiten ilmoituksesta, jonka hän sai kymmenysten laista. Toukokuussa 1899 hän tunsi innoitusta matkustaa St. Georgeen Utahiin muiden kirkon johtohenkilöiden kanssa. Vaikka hän ei tiennyt, miksi heidän piti lähteä, hän ja hänen pappeusveljensä toimivat nopeasti saamansa innoituksen mukaan ja olivat jo noin kahden viikon päästä St. Georgessa. Saavuttuaan St. Georgeen presidentti Snow sai toukokuun 17. päivänä ilmoituksen, että hänen piti saarnata kymmenysten lakia. Seuraavana päivänä hän julisti pyhille näin: ”Herran sanassa teille ei ole mitään uutta. Se on yksinkertaisesti tämä: NYT ON TULLUT AIKA, JOLLOIN JOKAISEN MYÖHEMPIEN AIKOJEN PYHÄN, JOKA AIKOO VALMISTAUTUA TULEVAISUUTTA VARTEN JA PITÄÄ JALKANSA LUJALLA PERUSTALLA, TULEE TEHDÄ HERRAN TAHDON MUKAAN JA MAKSAA TÄYDET KYMMENYKSET. Tämä on Herran sana teille, ja se on oleva Herran sana kaikille uudisasutusalueille Siionin maassa.”77
Esitettyään tämän sanoman St. Georgessa presidentti Snow ja hänen matkakumppaninsa veivät saman sanoman eteläisen Utahin kaupunkeihin ja muihin yhteisöihin St. Georgen ja Salt Lake Cityn välillä. Siinä vaiheessa, kun he 27. toukokuuta palasivat, heillä oli ollut 24 kokousta, joissa presidentti Snow oli pitänyt 26 saarnaa ja kätellyt 4 417:ää lasta. He olivat matkustaneet junalla 676 kilometriä ja hevoskärryillä 494 kilometriä.78 Kokemus oli antanut presidentti Snow’lle tarmoa, ja hän halusi innokkaasti jatkaa kymmenysten lain saarnaamista kaikkialla kirkossa. ”Olen niin mielissäni tämän matkan tuloksista”, hän sanoi, ”että harkitsen sitä, että matkustan lähitulevaisuudessa kaikkiin Siionin vaarnoihin.”79 Hän toimi johtavana virkailijana monissa vaarnakonferensseissa, joissa hän lupasi pyhille, että kuuliaisuus tälle laille valmistaisi kirkon jäseniä saamaan ajallisia ja hengellisiä siunauksia.80 Hän lupasi myös, että olemalla kuuliainen kymmenysten laille kirkko kykenisi vapautumaan veloistaan.81
Jäsenet kautta kirkon ottivat presidentti Snow’n neuvon vastaan päättäen noudattaa sitä yhä tarkemmin. Historioitsija Orson F. Whitney, joka palveli myöhemmin kahdentoista koorumin jäsenenä, kirjoitti vuonna 1904: ”Päätöksen vaikutus oli välitön. Kymmenyksiä ja uhreja virtasi nopeammin ja runsaampina kuin vuosikausiin, ja kirkon tila koheni monin tavoin ja sen tulevaisuudennäkymät kirkastuivat. Kirkon jäsenet olivat aiemminkin rakastaneet presidentti Snow’ta ja luottaneet häneen, mutta nyt nämä hyvät tunteet lisääntyivät ja vahvistuivat.”82 Presidentti Heber J. Grant, joka oli kahdentoista koorumin jäsen presidentti Snow’n saadessa ilmoituksen kymmenyksistä, julisti myöhemmin: ”Lorenzo Snow’sta tuli kirkon presidentti 85 vuoden iässä, ja on kerrassaan ihmeellistä ajatella, mitä hän sai aikaan elämänsä seuraavina kolmena vuotena. – – Kolmen lyhyen vuoden aikana tämä mies, jota maailma piti liian vanhana tehtävään, tämä mies, joka ei ollut aiemmin tekemisissä talousasioiden kanssa, joka oli omistanut elämänsä vuosien ajan työhön temppelissä, tarttui Kristuksen kirkon raha-asioihin elävän Jumalan innoituksen alaisena, ja noiden kolmen vuoden aikana muutti kaiken taloudellisessa mielessä pimeydestä valoon.”83
Esittämässä todistuksensa palvelutyönsä viimeisinä päivinä
Tammikuun 1. päivänä 1901 presidentti Snow osallistui erityiseen kokoukseen Suolajärven tabernaakkelissa toivottaen uuden vuosisadan tervetulleeksi. Osallistumaan oli kutsuttu ihmisiä kaikista uskontokunnista. Presidentti Snow oli valmistanut sanoman tuohon tapahtumaan, mutta hän ei kyennyt lukemaan sitä itse, koska hän oli pahoin vilustunut. Alkulaulun, alkurukouksen ja tabernaakkelikuoron laulaman kansallislaulun jälkeen presidentti Snow’n poika LeRoi nousi seisomaan ja luki sanoman, jonka nimenä oli ”Greeting to the World by President Lorenzo Snow” [Tervehdys maailmalle presidentti Lorenzo Snow’lta].84 Sanoman loppusanat olivat tyypillinen esimerkki siitä, mitä presidentti Snow ajatteli Herran työstä:
”Tänä 87. ikävuotenani maan päällä tunnen olevani täynnä vilpitöntä halua olla ihmiskunnan hyödyksi. – – Nostan käteni pyytämään taivaan siunausta maan asukkaille. Hymyilköön teille auringonpaiste ylhäältä. Olkoon teillä aarteita maan alta ja hedelmiä maan päältä runsaasti käytössänne. Karkottakoon totuuden valo pimeyden sielustanne. Lisääntyköön vanhurskaus ja vähentyköön pahuus. – – Voittakoon oikeus ja tyrehtyköön moraalin yleinen rappeutuminen. Ja vallitkoon hyve ja siveys ja kunnia, kunnes paha voitetaan ja maa puhdistetaan jumalattomuudesta. Lähtekööt nämä ajatukset ’mormonien’ äänenä Utahin vuorilta koko maailmalle, ja tietäkööt kaikki ihmiset, että toiveenamme ja tehtävänämme on tuoda siunaus ja pelastus koko ihmiskunnalle. – – Saakoon Jumala kunnian voitosta, joka on koittava synnistä ja surusta ja kurjuudesta ja kuolemasta. Olkoon teillä kaikilla rauha!”85
Lokakuun 6. päivänä 1901 presidentti Lorenzo Snow nousi puhumaan pyhille yleiskonferenssin viimeisessä kokouksessa. Hän oli ollut melkoisen sairaana usean päivän ajan, ja kun hän pääsi puhujakorokkeelle, hän sanoi: ”Rakkaat veljeni ja sisareni, se, että ryhdyn puhumaan teille tänä iltapäivänä, on minusta melkeinpä ihme.” Hän esitti lyhyen viestin johtamisesta kirkossa. Sitten hän lausui viimeiset sanat, jotka kirkon jäsenistö kuuli häneltä: ”Jumala siunatkoon teitä. Aamen.”86
Neljä päivää myöhemmin presidentti Snow kuoli keuhkokuumeeseen. Suolajärven tabernaakkelissa pidettyjen hautajaisten jälkeen hänen ruumiinsa haudattiin hautausmaahan hänelle rakkaassa Brigham Cityssä.
Lorenzo Snow’n isä Oliver Snow
Lorenzo Snow kastettiin ja konfirmoitiin Kirtlandissa Ohiossa kesäkuussa 1836 kaksi kuukautta Kirtlandin temppelin (kuvassa) vihkimisen jälkeen.
Vanhin Lorenzo Snow
Monet alkuaikojen pyhät lähtivät siirtolaisina Euroopasta mennäkseen pyhien luo Amerikan yhdysvaltoihin.
Swanton-nimisellä laivalla vakavasti loukkaantunut mies parani heti vanhin Lorenzo Snow’n siunattua hänet.
Lorenzo Snow johti pioneerikomppanioita, jotka saapuivat Suolajärven laaksoon vuonna 1848.
Tässä rakennuksessa, joka sijaitsi Brigham Cityssä Utahissa, valmistettiin saappaita, kenkiä, valjaita ja hattuja.
Ensimmäinen presidenttikunta ja kahdentoista apostolin koorumi vuonna 1898. Ylärivissä vasemmalta oikealle: Anthon H. Lund, John W. Taylor, John Henry Smith, Heber J. Grant, Brigham Young nuorempi, George Teasdale, Rudger Clawson, Marriner W. Merrill. Keskirivissä: Francis M. Lyman, George Q. Cannon, Lorenzo Snow, Joseph F. Smith, Franklin D. Richards. Alarivissä: Matthias F. Cowley, Abraham O. Woodruff.