Sovitus – kaikki kaikkien puolesta
Kun Vapahtajan kaikki ja meidän kaikkemme yhdistyvät, emme saa ainoastaan syntien anteeksiantoa, vaan – – meistä tulee ”hänen kaltaisiaan”.
Viime vuosina me myöhempien aikojen pyhät olemme opettaneet, laulaneet ja todistaneet paljon enemmän Vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta. Riemuitsen siitä, että me riemuitsemme enemmän.
Kun me ”puhumme [enemmän] Kristuksesta”,1 evankeliumin opillinen täyteys tulee esiin hämärästä. Jotkut ystävämme eivät pysty ymmärtämään esimerkiksi sitä, kuinka uskonkäsityksemme sovituksesta sopivat yhteen uskonkäsitystemme kanssa enemmän taivaallisen Isämme kaltaiseksi tulemisesta. Muut ajattelevat virheellisesti, että kirkkomme on siirtymässä siihen suuntaan, että alamme ymmärtää armon ja tekojen välistä suhdetta protestanttien opetusten tapaan. Sellaiset väärinkäsitykset saavat minut tarkastelemaan tänään palautuksen ainutlaatuista sovitusoppia.
Herra palautti evankeliuminsa Joseph Smithin kautta, koska oli tapahtunut luopumus. Kristikunta oli opettanut 400-luvulta lähtien, että Aadamin ja Eevan lankeemus oli murheellinen virhe, mikä johti siihen uskomukseen, että ihmiskunnan luonne on perimmiltään paha. Tuo näkemys on väärä – ei ainoastaan lankeemuksesta ja ihmisluonteesta vaan myös itse elämän tarkoituksesta.
Lankeemus ei ollut katastrofi. Se ei ollut virhe eikä vahinko. Se oli tarkoituksellinen osa pelastussuunnitelmaa. Me olemme Jumalan henkilapsia, ”Hänen sukuaan”,2 ja meidät on lähetetty maan päälle ”viattomina”3 Aadamin rikkomukseen. Kuitenkin me joudumme Isämme suunnitelman mukaisesti kokemaan tässä langenneessa maailmassa kiusauksia ja kurjuutta hintana todellisen ilon käsittämisestä. Maistamatta karvasta me emme todellakaan voi ymmärtää makeaa.4 Me tarvitsemme kuolevaisuuden kuria ja jalostumista ”seuraavana askeleena kehityksessämme” Isämme kaltaisiksi.5 Mutta kasvu merkitsee kasvukipuja. Se merkitsee myös jatkuvaa oppimista virheistämme, mikä tuli mahdolliseksi Vapahtajan armon ansiosta, jonka Hän ulottaa meihin sekä ”kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä”6 että sen aikana.
Aadam ja Eeva oppivat kaiken aikaa kokemuksistaan, jotka olivat usein kovia. He tiesivät, miltä tuntuu perheessä, jolla on vaikeuksia. Ajatelkaapa Kainia ja Abelia. Kuitenkin, sovituksen ansiosta, he saattoivat oppia kokemuksestaan, ilman että se olisi tuominnut heidät. Kristuksen uhri ei pyyhkinyt pois heidän valintojaan ja palauttanut heitä viattomuuden Eedeniin. Sellaisessa kertomuksessa ei olisi ollut juonta eikä luonteen kasvua. Hänen suunnitelmansa on kehittävä – rivi rivin päälle, askel askeleelta, armoa armon lisäksi.
Jos siis teillä on ongelmia elämässänne, älkää olettako, että teissä on jotakin vikaa. Kamppailu noiden ongelmien kanssa on elämän tarkoituksen ydinasioita. Kun me lähestymme Jumalaa, Hän näyttää meille meidän heikkoutemme ja tekee meidät niiden kautta viisaammiksi, vahvemmiksi.7 Jos näette enemmän heikkouksianne, se saattaa tarkoittaa vain sitä, että lähestytte Jumalaa, ette loittone Hänestä.
Eräs varhainen australialainen käännynnäinen sanoi: ”Menneisyyteni [oli] autiomaa täynnä rikkaruohoja, joiden joukossa oli tuskin yhtäkään kukkaa, [mutta] nyt – – rikkaruohot ovat kadonneet ja niiden paikalla nousee kukkia.”8
Me kasvamme kahdella tavalla – kitkemällä kielteisiä rikkaruohoja ja kasvattamalla myönteisiä kukkia. Vapahtajan armo on siunaukseksi molemmille tavoille – jos me teemme osamme. Ensiksi meidän täytyy toistuvasti kitkeä synnin ja huonojen valintojen rikkaruohot juurineen. Ei riitä, että vain niitämme rikkaruohot. Kiskokaa ne ylös juurineen tekemällä täysi parannus armon ehtojen täyttämiseksi. Mutta anteeksisaaminen on vain osa kasvuamme. Me emme pelkästään maksa velkaa. Tarkoitus on, että meistä tulee selestisiä olentoja. Kun siis olemme raivanneet sydämemme maan, meidän täytyy jatkuvasti kylvää, kitkeä ja lannoittaa jumalallisten ominaisuuksien siemeniä. Ja kun sitten hikemme ja itsekurimme kasvattavat meidät Hänen lahjojensa tasalle, ”armo kukoistaa”9 sellaisissa kukissa kuin toivo ja sävyisyys. Jopa elämänpuukin voi juurtua tähän sydämen puutarhaan ja tuottaa niin makeaa hedelmää, että se keventää kaikki kuormamme ”ilon tähden hänen Pojastaan”.10 Ja kun lähimmäisenrakkauden kukka kukkii täällä, me rakastamme muita Kristuksen oman rakkauden voimalla.11
Me tarvitsemme armoa sekä synnillisten rikkaruohojen voittamiseen että jumalallisten kukkien kasvattamiseen. Kumpaistakaan emme voi täysin tehdä yksinämme. Mutta armo ei ole halpaa. Se on hyvin arvokasta, jopa mittaamattoman kallista. Kuinka paljon armo maksaa? Riittääkö yksinkertaisesti usko Kristukseen? Mies, joka löysi kallisarvoisen helmen, antoi siitä ”kaiken, minkä omisti”.12 Jos me haluamme kaiken, ”mitä [Isällä] on”13, Jumala pyytää kaiken, mitä meillä on. Ollaksemme kelvollisia saamaan sellaisen ihanan aarteen – millä tahansa käytettävissämme olevalla tavalla – meidän on annettava sillä tavalla kuin Kristus antoi. Hän antoi joka ainoan pisaran, joka Hänessä oli: ”Kuinka suuria, et tiedäkään; niin, kuinka kovia kestää, et tiedäkään”.14 Paavali sanoi: ”Jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa”, ”olemme – – perillisiä – – yhdessä Kristuksen kanssa”.15 Hänen koko sydämensä, meidän koko sydämemme.
Mikä helmi voisi mitenkään olla sellaisen hinnan arvoinen – Hänelle ja meille? Tämä maailma ei ole meidän kotimme. Me olemme poissa kotoa koulussa yrittäen oppia ”suuren onnensuunnitelman”16 opetukset, niin että voimme palata kotiin ja tietää, mitä merkitsee olla siellä. Herra sanoo meille yhä uudestaan, miksi suunnitelma on meidän uhrimme – ja Hänen uhrinsa – arvoinen. Eeva kutsui sitä ”lunastuksemme iloksi”.17 Jaakob kutsui sitä siksi onneksi, ”joka on pyhille valmistettu”.18 Suunnitelma on pakostakin täynnä ohdakkeita ja kyyneliä – Hänen ja meidän. Mutta koska Hän ja me olemme niin täydellisesti tässä yhdessä ja olemme ”yhtä” Hänen kanssaan kaiken vastustuksen voittamisessa, se sinällään tuottaa meille ”käsittämätöntä iloa”.19
Kristuksen sovitus on aivan tämän suunnitelman ytimessä. Ilman Hänen rakasta, kallista uhriaan ei olisi mitään tietä kotiin, ei mitään keinoa olla yhdessä, ei mitään keinoa tulla Hänen kaltaisekseen. Hän antoi meille kaiken, mitä Hänellä oli. Sen tähden, ”kuinka suuri hänen ilonsa onkaan”,20 kun yksikin meistä ymmärtää – kun me katsomme ylös rikkaruohotilkultamme ja käännämme kasvomme kohti Poikaa.
Ainoastaan palautetussa evankeliumissa on näiden totuuksien täyteys! Vastustaja on kuitenkin ryhtynyt yhteen historian suurimmista peittely-yrityksistä ja koettaa saada ihmiset uskomaan, että tämä kirkko tietää vähiten – kun se todellisuudessa tietää eniten – siitä, kuinka meidän suhteemme Kristukseen tekee meistä todellisia kristittyjä.
Jos meidän on annettava kaikki, mitä meillä on, niin vain melkein kaikkemme antaminen ei riitä. Jos me melkein pidämme käskyt, niin me melkein saamme siunaukset. Esimerkiksi: Jotkut nuoret olettavat, että he voivat rypeä synnin mudassa, kunnes menevät parannuksen suihkuun juuri ennen lähetystyö- tai temppelipuhutteluaan. Rikkomusta parhaillaan tehdessään jotkut suunnittelevat parannusta. He tekevät pilkkaa siitä armon lahjasta, jonka todellinen parannus sallii.
Jotkut ihmiset haluavat pitää toisen kätensä kiinni temppelin seinässä, samalla kun he toisella kädellään koskettavat maailman saastaisuutta.21 Meidän on pidettävä molemmin käsin kiinni temppelistä henkemme edestä. Yksi käsi ei riitä edes melkein.
Rikas nuorukainen oli antanut melkein kaiken. Kun Vapahtaja sanoi hänelle, että hänen piti myydä kaikki, mitä hänellä oli, se ei ollut pelkästään kertomus rikkaudesta.22 Me voimme saada iankaikkisen elämän, jos sitä haluamme, mutta vain, ellei ole mitään muuta, mitä haluamme enemmän.
Niinpä meidän on annettava auliisti kaikki, koska itse Jumalakaan ei voi kasvattaa meitä vastoin tahtoamme eikä ilman täyttä osallistumistamme. Mutta silloinkaan, kun me annamme kaikkemme, meillä ei ole voimaa luoda sellaista täydellisyyttä, jonka ainoastaan Jumala voi saattaa loppuun. Meidän kaikkemme on itsessään yhä vain melkein riittävästi – kunnes se täydennetään Hänen kaikellaan, joka on ”uskomme täydelliseksi tekijä”.23 Siinä vaiheessa meidän epätäydellinen mutta pyhitetty melkeimme riittää.
Ystäväni Donna varttui aikuiseksi toivoen, että menisi naimisiin ja kasvattaisi suuren perheen, mutta sitä siunausta ei koskaan tullut. Sen sijaan hän vietti aikuisvuotensa palvellen seurakuntansa ihmisiä mittaamattoman myötätuntoisesti ja neuvoen häiriintyneitä lapsia suuressa koulupiirissä. Hänellä oli lamauttava reuma ja monia pitkiä alakuloisia päiviä. Mutta hän kohotti kuitenkin aina ystäviään ja sukulaisiaan, ja he kohottivat häntä. Opettaessaan kerran Lehin unta hän sanoi lempeän humoristisesti: ”Kuvittelin itseni siihen kuvaan suoralle ja kapealle polulle pitämässä yhä kiinni rautakaiteesta, mutta lysähtäneenä keskelle polkua uupumuksesta.” Vähän ennen Donnan kuolemaa hänen kotiopettajansa sanoi innoitetussa siunauksessa, että Herra ”hyväksyi” hänet. Donna itki. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut, että hänen elämänsä naimattomana oli hyväksyttyä. Mutta Herra sanoi, että ne, jotka noudattavat ”liittojaan uhrin kautta – – heidät minä hyväksyn”.24 Voin nähdä, kuinka Hän kävelee elämänpuulta lähtevää polkua mennäkseen nostamaan Donnan ylös iloiten ja viedäkseen hänet kotiin.
Ajatelkaapa muita, jotka Donnan tavoin ovat pyhittäneet elämänsä niin täysin, että melkein on heille tarpeeksi:
Monia Euroopassa ja samankaltaisissa paikoissa palvelevia lähetyssaarnaajia, jotka eivät milloinkaan lakkaa uhraamasta särkynyttä sydäntään, vaikka heidät torjutaan jatkuvasti.
Käsikärrypioneereja, jotka sanoivat tulleensa tuntemaan Jumalan äärimmäisessä hädässään ja että heille oli etuoikeus maksaa se hinta, jonka he maksoivat tullakseen tuntemaan Hänet.
Isää, joka teki kaiken, mikä oli hänen vallassaan, mutta ei siltikään voinut vaikuttaa tyttärensä valintoihin, vaan saattoi ainoastaan nöyrästi lähestyä Herraa vedoten Alman tavoin lapsensa puolesta.
Vaimoa, joka kannusti miestään vuosikausia tämän heikkouksista huolimatta, kunnes parannuksen siemenet lopulta itivät miehen sydämessä. Vaimo sanoi: ”Yritin katsoa häntä siten kuin Kristus katsoisi minua.”
Aviomiestä, jonka vaimo kärsi vuosikausia vammauttavasta emotionaalisesta häiriöstä mutta jolle se aina oli ”meidän pieni haasteemme” – ei milloinkaan vain ”vaimoni sairaus”. Heidän avioliittonsa piirissä häntä ahdistettiin vaimonsa ahdingoissa25 aivan samoin kuin Kristusta Hänen äärettömässä piirissään ahdistettiin meidän ahdingoissamme.26
Kolmannen Nefin kirjan luvussa 17 ihmiset olivat selviytyneet tuhosta, epäilyksestä ja pimeydestä vain päästäkseen temppelille Jeesuksen kanssa. Kuunneltuaan Häntä ihmeissään tuntikausia he väsyivät niin, etteivät ymmärtäneet Häntä. Kun Hän valmistautui lähtemään, he katsoivat Häntä kyynelsilmin niin täydellistä toivoa osoittaen, että Hän jäi siunaamaan heidän ahdistettujaan ja heidän lapsiaan. He eivät edes ymmärtäneet Häntä, mutta he halusivat olla Hänen kanssaan enemmän kuin he halusivat mitään muuta. Niinpä Hän jäi. Heidän melkeinsä riitti.
Melkein riittää erityisesti silloin, kun meidän omat uhrimme ovat jollakin tapaa samanlaisia kuin Vapahtajan uhri, olimmepa kuinka vajavaisia tahansa. Me emme voi todella tuntea Kristuksen rakkautta muita kohtaan, ilman että saamme edes maistaa Hänen kärsimystään muiden puolesta, sillä rakkaus ja kärsimys ovat vain saman todellisuuden kaksi puolta. Kun meitä todella ahdistetaan muiden ahdingoissa, me voimme osallistua ”hänen kärsimyksiinsä”27 riittävästi tullaksemme perillisiksi yhdessä Hänen kanssaan.
Älkäämme kavahtako, kun huomaamme näennäisen ristiriitaisesti, kuinka kallis hinta meidän täytyy maksaa saadaksemme sen, mikä lopultakin on lahja Häneltä. Kun Vapahtajan kaikki ja meidän kaikkemme yhdistyvät, emme saa ainoastaan syntien anteeksiantoa, vaan ”me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on” ja meistä tulee ”hänen kaltaisiaan”.28 Rakastan Häntä. Haluan olla Hänen kanssaan. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.