Kutsu rohkeuteen
Olkoon meillä rohkeutta uhmata yleistä mielipidettä, rohkeutta puolustaa periaatetta. Rohkeus, ei periksi antaminen, saa osakseen Jumalan hyväksyvän hymyn.
Veljet, te olette innoittava näky. On hienoa tietää, että tuhansissa kappeleissa ympäri maailman juuri tällä hetkellä muut Jumalan pappeuden haltijat seuraavat tätä lähetystä satelliitin välityksellä. Te edustatte monia eri kansallisuuksia ja puhutte monia eri kieliä, mutta yksi yhteinen tekijä liittää meidät yhteen. Meille on uskottu pappeus ja valtuus toimia Jumalan nimessä. Me olemme saaneet pyhän luottamustehtävän. Meiltä odotetaan paljon.
Kauan sitten maineikas kirjailija Charles Dickens kertoi edessä olevista tilaisuuksista. Klassisessa teoksessaan Loistava tulevaisuus Dickens kertoi pojasta nimeltä Philip Pirrip, joka tunnettiin paremmin nimellä Pip. Pip oli syntynyt epätavallisissa oloissa. Hän oli orpo. Hän toivoi koko sydämestään olevansa oppinut herrasmies. Silti kaikki hänen pyrkimyksensä ja kaikki hänen toiveensa näyttivät tuomituilta epäonnistumaan. Tuntuuko teistä, nuoret miehet, joskus samalta? Elättelemmekö me, jotka olemme vanhempia, näitä samoja ajatuksia?
Sitten eräänä päivänä lontoolainen lakimies nimeltä Jagger otti yhteyttä pikku Pipiin ja kertoi hänelle, että tuntematon hyväntekijä oli testamentannut hänelle omaisuuden. Lakimies pani kätensä Pipin harteille ja sanoi hänelle: ”Poikaseni, sinua odottaa loistava tulevaisuus.”
Kun katselen tänä iltana teitä nuoria miehiä ja ymmärrän, keitä te olette ja mitä teistä voi tulla, lausun: ”Teitä odottaa loistava tulevaisuus” – ei tuntemattoman hyväntekijän ansiosta vaan tunnetun hyväntekijän, itsensä taivaallisen Isämme, ansiosta, ja teiltä odotetaan suuria.
Elämän matka ei ole moottoritiellä ajamista vailla esteitä, kuoppia ja ansoja. Se on pikemminkin polku, jolle tienhaarat ja mutkat ovat tyypillisiä. Edessämme on jatkuvasti päätöksiä. Tehdäksemme niitä viisaasti tarvitsemme rohkeutta: rohkeutta sanoa ei, rohkeutta sanoa kyllä. Päätökset määräävät kohtalon.
Meiltä jokaiselta kysytään alinomaa rohkeutta. Niin on aina ollut, ja niin on aina oleva.
Etelävaltioiden harmaata univormua kantava jalkaväen sotilas kirjoitti erään sotilasjohtajan rohkeudesta Amerikan sisällissodassa. Hän kuvaa kenraali J. E. B. Stuartin vaikutusta näillä sanoilla:
Taistelun ratkaisevalla hetkellä ”hän heilutti kättään vihollista kohti ja huusi: ’Eteenpäin, miehet! Eteenpäin! Seuratkaa minua!’
Rohkean päättäväisesti [he seurasivat] häntä kuin raivoisa leveä koski”, ja kohde vallattiin ja pidettiin hallussa.1
Aikaisemmin ja kaukaisessa maassa toinen johtaja lausui saman kehotuksen: ”Seuratkaa minua.”2 Hän ei ollut armeijan kenraali vaan Rauhan Ruhtinas, Jumalan Poika. Ne, jotka seurasivat Häntä silloin, ja ne, jotka seuraavat Häntä nyt, saavuttavat paljon merkittävämmän voiton, jonka vaikutukset kestävät iankaikkisesti. Rohkeutta tarvitaan jatkuvasti.
Pyhät kirjoitukset kuvaavat tämän totuuden ilmeisyyttä. Joosef, Jaakobin poika, sama, joka myytiin Egyptiin, osoitti lujaa päättäväisyyttä ja rohkeutta sanoessaan Potifarin vaimolle, joka yritti vietellä hänet: ”Kuinka minä – – voisin tehdä niin pahan teon ja rikkoa Jumalaa vastaan? [Eikä hän] suostunut [vaan] pakeni ulos.”3
Omana aikanamme eräs isä sovelsi tätä esimerkkiä rohkeudesta lastensa elämään sanomalla: ”Jos joskus joudutte paikkaan, jossa teidän ei pitäisi olla, niin lähtekää pois!”
Kukapa ei saisi innoitusta Helamanin 2 000 nuorukaisen elämästä. He opettivat ja osoittivat, että vaatii rohkeutta noudattaa vanhempien opetuksia, vaatii rohkeutta olla siveä ja puhdas.4
Ehkäpä kaikki nämä kertomukset kruunaa Moronin esimerkki. Hänellä oli rohkeutta pysyä vanhurskaana loppuun asti.5
Kaikki vahvistuivat näistä Mooseksen sanoista: ”Olkaa vahvoja ja rohkeita, älkää pelätkö älkääkä säikkykö – – sillä Herra, teidän Jumalanne, kulkee teidän kanssanne. Hän ei jätä teitä yksin eikä hylkää teitä.”6 Hän ei jättänyt heitä yksin. Hän ei jätä meitä yksin. Hän ei hylännyt heitä. Hän ei hylkää meitä.
Tämä suloinen varmuus voi opastaa teitä ja minua – meidän aikanamme, meidän päivänämme, meidän elämässämme. Tietenkin me tunnemme pelkoa, koemme pilkkaa, kohtaamme vastustusta. Olkoon meillä rohkeutta uhmata yleistä mielipidettä, rohkeutta puolustaa periaatetta. Rohkeus, ei periksi antaminen, saa osakseen Jumalan hyväksyvän hymyn. Rohkeudesta tulee elävä ja puoleensavetävä hyve, kun sitä ei pidetä vain halukkuutena kuolla miehekkäästi vaan myös päättäväisyytenä elää kunnollisesti. Moraalinen pelkuri on se, joka pelkää tehdä sitä mitä pitää oikeana, koska muut eivät hyväksy sitä tai nauravat hänelle. Muistakaa, että kaikilla on pelkonsa, mutta niillä, jotka kohtaavat pelkonsa arvokkaasti, on myös rohkeutta.
Saanen esittää teille keräämistäni rohkeuskokemuksista erään esimerkin asevelvollisuusajoiltani.
Yhdysvaltain laivaston palvelukseen astuminen toisen maailmansodan loppukuukausina oli minulle haastava kokemus. Sain kuulla urheista, pelottomista teoista ja rohkeutta osoittavista esimerkeistä. Yksi mieleenpainuvimmista oli hiljainen rohkeus, jota osoitti eräs 18-vuotias merimies, joka ei ollut meidän uskoamme. Hän ei ollut liian ylpeä rukoillakseen. Komppanian 250 miehestä hän oli ainoa, joka polvistui joka ilta vuoteensa viereen, toisinaan keskellä uteliaiden pilkkaa ja uskottomien pilaa, ja rukoili pää painettuna Jumalaa. Hän ei koskaan empinyt. Hän ei koskaan horjunut. Hänellä oli rohkeutta.
Rakastan näitä runoilija Ella Wheeler Wilcoxin sanoja:
On helppoa kai olla iloinen
kun elo kuin silkkiä on.
Vaan arvokas on se, ken hymyilee
kurimuksessa ahdingon.7
Paul Tingey oli sellainen mies. Olin juuri kuukausi sitten hänen hautajaisissaan täällä Salt Lake Cityssä. Paul varttui hyvässä myöhempien aikojen pyhien kodissa ja palveli Herraa kunniakkaasti lähetystyössä Saksassa. Eräs hänen tovereistaan lähetyskentällä oli vanhin Bruce D. Porter seitsemänkymmenen ensimmäisestä koorumista. Vanhin Porter on kuvaillut vanhin Tingeyä erääksi omistautuneimmista ja menestyksekkäimmistä lähetyssaarnaajista, joita hän on koskaan tuntenut.
Lähetystyönsä päätyttyä vanhin Tingey palasi kotiin, suoritti yliopisto-opintonsa loppuun, solmi avioliiton rakastettunsa kanssa ja kasvatti yhdessä tämän kanssa perheen. Hän palveli piispana ja menestyi ammatissaan.
Sitten lähes varoituksetta hänen hermostoonsa iski pelätty sairaus – multippeliskleroosi. Paul Tingey kamppaili urhoollisesti tämän taudin kynsissä, mutta joutui sitten loppuiäkseen hoitolaitokseen. Siellä hän tielle murheellisen toi lohdutuksen.8 Aina kun kävin siellä kirkon kokouksissa, Paul kohotti minun mielialaani niin kuin kaikkien muidenkin.
Kun olympiakisat tulivat Salt Lake Cityyn vuonna 2002, Paul valittiin kuljettamaan olympiasoihtua tietyn matkan. Kun siitä ilmoitettiin hoitokodissa, koolla olleet potilaat puhkesivat eläköön-huutoihin, ja sydämestä lähteneet suosionosoitukset kaikuivat saleissa. Onnitellessani Paulia hän sanoi vajavaisella puhekyvyllään: ”Toivon, etten pudota soihtua!”
Veljet, Paul Tingey ei pudottanut olympiasoihtua. Sen lisäksi hän kuljetti urheasti sitä soihtua, joka hänelle oli elämässä ojennettu, ja teki niin kuolinpäiväänsä asti.
Hengellisyys, usko, päättäväisyys, rohkeus – Paul Tingeyllä oli ne kaikki.
Joku on sanonut, ettei rohkeus ole pelon puutetta vaan sen hallintaa.9 Toisinaan vaatii rohkeutta nousta epäonnistumisesta ponnistelemaan jälleen.
Nuorena teini-ikäisenä osallistuin erääseen kirkon koripallo-otteluun. Tuloksen ollessa epävarma valmentaja lähetti minut pelikentälle heti toisen puoliajan alettua. Otin kiinni sivurajaheiton, kuljetin palloa kohti heittopaikkaa ja lähetin pallon matkaan. Samassa kun pallo irtosi sormenpäistäni, tajusin, miksi vastapuolen puolustajat eivät yrittäneet estää heittoani. Olin heittämässä väärään koriin! Lausuin äänettömän rukouksen: ”Rakas Isä, älä anna pallon mennä koriin.” Pallo pyöri korirenkaassa ja putosi sen ulkopuolelle.
Katsomosta kuului huuto: ”Monson, Monson, Monson – ulos!” Valmentaja toteutti toiveen.
Monta vuotta myöhemmin kahdentoista neuvoston jäsenenä vierailin toisten johtavien veljien kanssa vastavalmistuneessa kappelissa, jossa olimme päällystäneet liikuntasalin lattian kokeilumielessä tiheällä kokolattiamatolla.
Kun muutamat meistä tutkivat lattiaa, piispa J. Richard Clarke, joka oli silloin johtavassa piispakunnassa, heitti äkkiä minulle koripallon ja haasteen: ”En usko, että pystyt tekemään koria sieltä missä nyt seisot!”
Olin jonkin matkaa sen viivan takana, jolta nykyään heitetään ammattimaiset kolmen pisteet heitot. En ollut koskaan koko elämäni aikana tehnyt sellaista koria. Vanhin Mark E. Petersen kahdentoista koorumista huusi toisille: ”Minä luulen, että hän pystyy!”
Ajatukseni siirtyivät vuosien takaiseen nöyryytykseeni, kun olin heittänyt väärää koria kohti. Siitä huolimatta tähtäsin ja lähetin tuon pallon matkaan. Se meni koriin!
Piispa Clarke heitti pallon minua kohti ja antoi taas haasteen: ”Tiedän, ettet pysty siihen uudestaan!”
Vanhin Petersen sanoi: ”Tietenkin hän pystyy!”
Sydämessäni kaikuivat runoilijan sanat: ”Johda meitä, Luoja, uudestaan taas pimeydestä nousemaan.”10 Heitin pallon. Se liiti kohti koria ja meni siitä läpi.
Tarkastuskäynti päättyi siihen.
Lounasaikaan vanhin Petersen sanoi minulle: ”Sinä olisit voinut olla vaikka NBA-joukkueen aloitusviisikossa.”
Voitto tai häviö koripallossa häipyy ajatuksistamme, kun mietimme velvollisuuksiamme Jumalan pappeuden – sekä Aaronin että Melkisedekin pappeuden – haltijoina. Meillä on vakava velvollisuus valmistautua mukautumalla Herran käskyihin ja vastaamalla saamiimme kutsuihin palvella Häntä.
Me Jumalan pappeuteen asetetut voimme vaikuttaa asioihin. Kun tulemme kelvollisiksi saamaan Herran apua, me voimme vahvistaa poikia, me voimme parantaa miehiä, me voimme tehdä ihmeitä Hänen pyhässä palveluksessaan. Mahdollisuutemme ovat rajattomat.
Vaikka tehtävä näyttää suurelta, meitä vahvistaa tämä totuus: ”Suurin voima nykyajan maailmassa on Jumalan voima, kun se tekee työtään ihmisen kautta.” Jos me olemme Herran asialla, meillä on Herran apu. Tuo jumalallinen apu perustuu kuitenkin kelvollisuuteemme. Purjehtiaksemme turvallisesti kuolevaisuuden merillä, suorittaaksemme tehtävän pelastaa ihmiset me tarvitsemme iankaikkisen merenkyntäjän – itsensä suuren Jehovan – apua. Me katsomme ylöspäin ja ojennamme kätemme saadaksemme apua taivaasta.
Ovatko ojennetut kätemme tahrattomat? Onko kaipaava sydämemme puhdas? Kun katsomme historian sivuilta mennyttä aikaa, löydämme kuolevan kuningas Dareioksen sanoista poimitun opetuksen kelvollisuudesta: Dareios oli asianmukaisin juhlamenoin tunnustettu Egyptin lailliseksi kuninkaaksi. Hänen kilpailijansa Aleksanteri Suuri oli julistettu Ammonin lailliseksi pojaksi. Hänkin oli kuningas. Kun Aleksanteri havaitsi kukistetun Dareioksen tekevän kuolemaa, hän pani kätensä tämän pään päälle parantaakseen Dareioksen, käski tätä nousemaan ja palaamaan kuninkaalliseen valtaansa ja päätti sanoihin: ”Minä vannon sinulle, Dareios, kaikkien jumalien kautta, että teen tämän rehellisesti ja ilman vilppiä.” Dareios vastasi lempeästi nuhdellen: ”Poikani Aleksanteri – – luuletko voivasi noilla käsilläsi koskettaa taivasta?”11
Veljet, kun opimme velvollisuutemme ja pidämme kunniassa osaksemme tulleet kutsumukset, Herra ohjaa pyrkimyksiämme ja koskettaa niiden sydäntä, joita palvelemme.
Monta vuotta sitten vierailin iäkkään Mattie-nimisen leskirouvan luona, jonka olin tuntenut monta vuotta ja jonka piispa olin ollut. Hänen ääretön yksinäisyytensä särki sydäntäni. Hänen rakas poikansa asui monen mailin päässä eikä ollut käynyt äitinsä luona vuosiin. Mattie vietti tuntikausia odottaen ikkunansa ääressä. Kauhtuneiden ja harvoin auki olevien verhojen takana tämä pettynyt äiti sanoi itselleen: ”Dick tulee. Dick tulee.”
Mutta Dick ei tullut. Vuodet vierivät yksi toisensa perästä. Sitten aktiivisuus kirkossa tuli auringonsäteen tavoin kaukana äidistään nyt Texasin Houstonissa asuvan Dickin, yhden entisen Aaronin pappeuden poikani, elämään. Hän matkusti Salt Lake Cityyn tapaamaan minua. Hän soitti tulostaan ja kertoi innoissaan elämänmuutoksestaan. Hän kysyi, olisiko minulla aikaa tavata hänet, jos hän tulisi suoraan toimistooni. Vastasin ilahtuneena. Sanoin kuitenkin: ”Dick, käy ensin äitisi luona ja tule sitten tapaamaan minua.” Hän suostui mielihyvin pyyntööni.
Ennen kuin hän ehti toimistooni, sain puhelinsoiton hänen äidiltään Mattielta. Sanat tulivat riemukkaasta sydämestä kyynelten säestäminä: ”Piispa, tiesin, että Dick tulisi. Sanoinhan sinulle, että hän tulisi. Näin ikkunasta hänen tulevan.”
Ei mennyt montakaan vuotta, kun Dick puhui Mattien hautajaisissa hellästi tästä tapauksesta. Olimme saaneet todistaa pilkahdusta Jumalan parantavasta voimasta sen uskon ikkunasta, joka eräällä äidillä oli poikaansa.
Aika kulkee kulkuaan. Velvollisuus määrää sen tahdin. Velvollisuus ei himmene eikä vähene. Tuhoisia yhteenottoja tulee ja menee, mutta ihmissieluista käytävä sota jatkuu laantumatta. Herran sana kuuluu kuin taisteluhuuto sinulle, minulle ja pappeudenhaltijoille kaikkialla: ”Ja niin, jokainen oppikoon nyt velvollisuutensa ja toimimaan virassa, johon hänet on nimitetty, kaikessa uutteruudessa.”12
Olkoon meillä kullakin rohkeutta tehdä niin, rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.