Se aamu suuri, kaunoinen
Kuinka kirkkaudellista aikaa nämä ajat ovatkaan olleet ja yhä ovat – –. Uusi päivä on koittanut Kaikkivaltiaan työssä.
Eikö se ollut ehdottomasti loistavaa? Kiitos, Liriel Domiciano ja kuoro. Mitä suurenmoista uskon julistusta – ”Hän elää, Vapahtajani.” Kiitos vielä kerran tuosta innoittavasta ja ihanasta musiikista.
Saanen aluksi sanoa koko kirkolle ja muille: kiitos suurenmoisesta ystävällisyydestänne sisar Hinckleyä ja minua kohtaan. Olette olleet ja olette niin hyväntahtoisia ja jalomielisiä. Olemme liikuttuneita kaikesta, mitä teette hyväksemme. Jos koko maailmaa kohdeltaisiin niin kuin meitä kohdellaan, kuinka erilainen maailma olisikaan. Me välittäisimme toisistamme Mestarin hengessä, Hänen, joka ojensi kätensä lohduttaakseen ja parantaakseen.
Veljeni ja sisareni, presidentti Packer on puhunut teille isoisänä. Haluaisin kiinnittää huomiota yhteen lankaan hänen seinävaatteensa kudoksessa. Minäkin olen nyt vanha mies, vanhempi kuin hän, jos mielikuvituksenne siihen riittää. Olen ollut täällä pitkän aikaa, olen matkustanut paljon ja olen nähnyt paljon tätä maailmaa. Hiljaisen mietiskelyn hetkinä ihmettelen, miksi miltei kaikkialla on niin paljon vaikeuksia ja kärsimystä. Aikamme on täynnä vaaroja. Kuulemme usein lainattavan Paavalin sanoja Timoteukselle: ”Sinun on tiedettävä, että viimeisinä päivinä koittavat vaikeat ajat” (2. Tim. 3:1). Sitten hän jatkaa kuvailemalla tulevaisuudessa vallitsevia olosuhteita. Minusta on päivänselvää, että nämä myöhemmät ajat ovat todellakin vaikeita aikoja, jotka sopivat Paavalin kuvaamiin oloihin (ks. 2. Tim. 3:2–7).
Mutta ei vaara ole uusi tilanne ihmissuvulle. Ilmoituksen mukaan ”taivaassa syttyi sota. Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme enkeleineen teki vastarintaa
mutta kärsi tappion, eikä sille ja sen joukolle ollut enää sijaa taivaassa.
Tuo suuri lohikäärme, tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi, tuo koko ihmiskunnan eksyttäjä, syöstiin maan päälle, ja samoin syöstiin alas sen enkelit.” (Ilm. 12:7–9.)
Kuinka vaarallista aikaa se varmaan olikaan. Itse Kaikkivaltias kävi sarastuksen poikaa vastaan. Me olimme siellä sen tapahtuessa. Se oli varmastikin epätoivoisen vaikea taistelu, joka päättyi suureen voittoon.
Herra puhui noista epätoivoisista ajoista Jobille myrskyn keskeltä ja sanoi:
”Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset – –
kun aamun tähdet riemuiten karkeloivat ja Jumalan pojat huusivat ääneen iloaan?” (Job 38:4, 7.)
Miksi me olimme silloin onnellisia? Luulen, että siksi, että hyvä oli voittanut pahan ja koko ihmissuku oli Herran puolella. Me käänsimme selkämme vastustajalle ja liityimme Jumalan voimiin, ja nuo voimat olivat voitokkaita.
Mutta kun olemme jo tehneet tuon päätöksen, miksi meidän pitäisi tehdä se yhä uudestaan synnyttyämme kuolevaisuuteen?
En voi ymmärtää, miksi niin monet ovat hylänneet elämässä sen päätöksen, jonka he kerran tekivät, kun tuo suuri sota käytiin taivaassa.
Mutta on ilmeistä, ettei hyvän ja pahan välinen taistelu, joka alkoi tuosta sodasta, ole milloinkaan päättynyt. Se on jatkunut jatkumistaan nykyaikaan asti.
Luulen, että Isä varmaankin itkee, koska niin monet hänen lapsistaan kautta aikain ovat käyttäneet tahdonvapauttaan, jonka Hän antoi heille, ja ovat päättäneet kulkea pahuuden eivätkä hyvyyden tietä.
Pahuus ilmeni varhain tässä maailmassa, kun Kain surmasi Abelin. Se lisääntyi Nooan aikoihin asti: ”Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat,
hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään” (1. Moos. 6:5–6).
Hän käski Nooaa rakentamaan arkin, jossa ”vain muutama ihminen, kaikkiaan kahdeksan, pelastui” (1. Piet. 3:20).
Maa puhdistettiin. Tulvat vetäytyivät. Vanhurskaus vahvistettiin jälleen. Mutta ei kestänyt kauan, kunnes ihmissuku, niin moni siitä, palasi vanhoille uppiniskaisille teilleen. Tasangon kaupunkien Sodoman ja Gomorran asukkaat ovat esimerkkejä siitä turmeluksesta, johon ihmiset vajosivat. Ja ”Jumala hävitti tasangon kaupungit” perin juurin pikaisella ja lopullisella tuholla (1. Moos. 19:29).
Jesaja jyrisi: ”Teidän rikkomuksenne erottavat teidät Jumalastanne. Teidän syntinne ovat saaneet hänet kääntymään pois, niin ettei hän teitä kuule,
sillä teidän kätenne ovat veren tahrimat, teidän sormenne vääryyden saastuttamat, teidän huulenne puhuvat valheita ja kielenne kuiskii petosta.” (Jes. 59:2–3.)
Samoin oli muiden Vanhan testamentin profeettojen kohdalla. Heidän pääsanomansa oli jumalattomuuden tuomitseminen. Eivätkä nuo ajat olleet vaarallisia ainoastaan vanhassa maailmassa. Mormonin kirjassa on dokumentoituna, että läntisellä pallonpuoliskolla jerediläisten sotajoukot taistelivat kuolemaan asti. Myös nefiläiset ja lamanilaiset taistelivat, kunnes tuhansia oli kuollut, ja Moroni pakotettiin vaeltamaan yksinään oman henkensä turvaamiseksi (ks. Moroni 1:3). Hänen suuri ja viimeinen vetoomuksensa, jonka hän osoitti meidän aikamme ihmisille, oli kutsu vanhurskauteen:
”Ja vielä minä tahdon kehottaa teitä tulemaan Kristuksen luokse ja tarttumaan jokaiseen hyvään lahjaan ja olemaan koskematta pahaan lahjaan tai siihen, mikä on epäpuhdasta” (Moroni 10:30).
Kun Vapahtaja vaelsi maan päällä, ”Hän kulki ympäri maata, teki hyvää” (Ap. t. 10:38), mutta Hän myös tuomitsi lainopettajien ja fariseusten tekopyhyyden ja puhui heistä kalkilla valkaistuina hautoina (ks. Matt. 23:27). Hän ajoi rahanvaihtajat ulos temppelistä ja sanoi: ”’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.” (Luuk. 19:46.) Sekin oli sangen vaarallista aikaa. Palestiina kuului Rooman keisarikuntaan, joka hallitsi sitä rautaisin ja tyrannimaisin ottein, kauttaaltaan pahuuden vallassa.
Paavalin kirjeet vaativat voimaa Kristuksen seuraajien keskuuteen, etteivät he lankeaisi Paholaisen teille. Mutta lopulta luopumuksen henki voitti.
Tietämättömyys ja pahuus kietoivat maailman vaippaansa, mikä johti niin kutsuttuun pimeään keskiaikaan. Jesaja oli ennustanut: ”Pimeys peittää maan, yön synkkyys kansat” (Jes. 60:2). Sairaus riehui valtoimenaan ja köyhyys hallitsi satojen vuosien ajan. Musta surma tappoi 1300-luvulla noin 50 miljoonaa ihmistä. Eikö se ollut hirvittävän vaarallista aikaa? Ihmettelen, kuinka ihmiskunta säilyi.
Mutta jollakin tapaa tuona pitkänä pimeyden aikana sytytettiin kynttilä. Oppineisuus, taide ja tiede alkoivat kukoistaa renessanssin aikana. Alkoi sellaisten uskaliaiden ja rohkeiden miesten ja naisten aikakausi, jotka katsoivat ylös taivaaseen tunnustaen Jumalan ja Hänen jumalallisen Poikansa. Puhumme siitä uskonpuhdistuksen aikana.
Ja sitten, monien sukupolvien vaellettua maan päällä – niin monen niistä ristiriitojen, vihan, pimeyden ja pahuuden vallassa – koitti uusi, suuri palauttamisen päivä. Tämän loistavan evankeliumin palautus alkoi Isän ja Pojan ilmestymisestä Joseph-pojalle. Aikojen täyttymisen taloudenhoitokauden aamu valkeni maailmalle. Kaikkien aikaisempien taloudenhoitokausien kaikki hyvä, kaunis, jumalallinen palautettiin tänä mitä merkittävimpänä aikana.
Mutta oli myös pahuutta. Ja yksi tuon pahuuden ilmenemismuoto oli vaino. Oli vihaa. Oli karkotuksia ja pakkomarsseja talvisaikaan.
Se oli sellaista aikaa, jota Charles Dickens kuvaili Kahden kaupungin alkuriveillä: ”Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli – – valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea.”
Kuinka kirkkaudellista aikaa nämä ajat ovatkaan olleet ja yhä ovat niiden suuresta pahuudesta huolimatta. Uusi päivä on koittanut Kaikkivaltiaan työssä. Tuo työ on kasvanut ja vahvistunut ja levinnyt kautta maailman. Se on nyt koskettanut pysyvästi miljoonien elämää, ja tämä on vasta alkua.
Tämä suurenmoinen sarastus on johtanut myös valtavaan maallisen tiedon vuodattamiseen maailmalle.
Ajatelkaapa eliniän pitenemistä. Ajatelkaa nykyajan lääketieteen ihmeitä. Olen hämmästyksissäni. Ajatelkaa koulutuksen kukoistusta. Ajatelkaa matkustamisen ja tiedonvälityksen ihmeellistä kehitystä. Ihmisen nerokkuudella ei ole rajoja, kun taivaan Jumala innoittaa ja vuodattaa valoa ja tietoa.
Maailmassa on yhä hyvin paljon ristiriitoja. On hirvittävää köyhyyttä, sairautta ja vihaa. Ihminen on yhä raaka epäinhimillisyydessään ihmistä kohtaan. Kuitenkin on olemassa tämä kirkkauden sarastus. ”Pelastuksen aurinko” on noussut, ”ja te parannutte sen siipien alla” (Mal. 3:20). Jumala ja Hänen rakas Poikansa ovat ilmoittaneet itsensä. Me tunnemme Heidät. Me palvelemme Heitä ”hengessä ja totuudessa” (Joh. 4:24). Me rakastamme Heitä. Me kunnioitamme Heitä ja pyrimme tekemään Heidän tahtonsa.
Iankaikkisen pappeuden avaimet ovat avanneet menneisyyden vankiloiden lukot.
Nyt aamu koittaa armainen,
Siionin viiri hulmuaa.
Sen aamun suuren, kaunoisen
Taivaalla rusko kajastaa.
(”Nyt aamu koittaa armainen”, MAP-lauluja, 1.)
Vaarallisia aikoja? Kyllä. Nämä ovat vaarallisia aikoja, mutta ihmiskunta on elänyt vaarallisia aikoja jo ennen maailman luomista. Jotenkin läpi kaiken pimeyden on ollut heikko mutta kaunis valo, ja nyt se loistaa maailmalle kirkkaampana. Se kantaa mukanaan Jumalan onnensuunnitelmaa Hänen lapsiaan varten. Se kantaa mukanaan Lunastajan sovituksen suuria ja käsittämättömiä ihmeitä.
Kuinka kiitollisia olemmekaan taivaan Jumalalle Hänen siunauksellisesta huolenpidostaan lapsiaan kohtaan Hänen huolehtiessaan heistä läpi iankaikkisuuden kaikkien vaarojen, pelastuksen mahdollisuudesta ja korotuksen siunauksesta Hänen valtakunnassaan, jos he vain elävät vanhurskaudessa.
Ja, veljeni ja sisareni, tämä asettaa meille kullekin suuren ja vaativan velvollisuuden. Presidentti Wilford Woodruff sanoi vuonna 1894:
”Kaikkivaltias on tämän kansan kanssa. Me saamme kaikki tarvitsemamme ilmoitukset, jos me teemme velvollisuutemme ja olemme kuuliaisia Jumalan käskyille. – – Niin kauan kuin minä – – elän, haluan tehdä velvollisuuteni. Haluan myöhempien aikojen pyhien tekevän velvollisuutensa. Tässä ovat pyhän pappeuden haltijat. – – Heidän velvollisuutensa on suuri ja valtava. Jumalan ja kaikkien pyhien profeettojen silmät katsovat meitä. Tämä on se suuri taloudenhoitokausi, josta on puhuttu aivan maailman alusta asti. Meidät on koottu yhteen – – Jumalan voimalla ja käskystä. Me teemme Jumalan työtä. – – Täyttäkäämme tehtävämme.” (Messages of the First Presidency of The Church of Jesus Christ of Latter-day Saints, toim. James R. Clark, 1965–1975, osa 3, s. 258.)
Tämä on suuri ja vaativa haasteemme, veljeni ja sisareni. Tämä on valinta, joka meidän on alati tehtävä, samoin kuin meitä edeltäneiden sukupolvien on täytynyt valita. Meidän täytyy kysyä itseltämme:
Ken Herran puolla on?
Aika on osoittaa.
Kysymme pelotta:
Ken Herran puolla on, ken?
(”Who’s on the Lord’s Side?” Hymns, 1985, 260; ks. myös Liahona, toukokuu 2003, s. 60. )
Käsitämmekö me todella, ymmärrämmekö me, mikä valtava merkitys on sillä, mitä meillä on? Tämä on ihmissukupolvien lopputulos, koko inhimillisen kokemuksen aikakirjan viimeinen luku.
Mutta tämä ei aseta meitä muita ylhäisempään asemaan. Pikemminkin sen pitäisi tehdä meistä nöyriä. Se asettaa meille ankaran velvollisuuden ojentaa huolehtiva kätemme kaikille muille Mestarin hengessä, Hänen, joka opetti: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 19:19). Meidän on hylättävä omahyväisyys ja noustava pikkumaisen omanvoitonpyynnön yläpuolelle.
Meidän on tehtävä kaikki, mitä vaaditaan, jotta Herran työ menisi eteenpäin ja jotta rakentaisimme Hänen valtakuntaansa maan päällä. Emme voi milloinkaan luopua opista, joka on tullut ilmoituksen kautta, mutta me voimme elää ja tehdä työtä muiden kanssa kunnioittaen heidän uskonkäsityksiään ja ihaillen heidän hyveitään, vastustaen yhdessä saivartelua, riitoja, vihaa – niitä vaaroja, joita ihmisellä on ollut alusta asti.
Luopumatta hitustakaan opistamme me voimme olla hyviä naapureita, voimme olla avuliaita, voimme olla ystävällisiä ja anteliaita.
Me, tämä sukupolvi, olemme kaiken edeltä menneen loppusato. Ei riitä, että meidät vain tunnetaan tämän kirkon jäseninä. Meidän harteillamme on vakava velvollisuus. Tunnustakaamme se ja tehkäämme työtä sen hyväksi.
Meidän täytyy elää Kristuksen todellisina seuraajina, jotka rakastavat kaikkia, vastaavat pahaan hyvällä, opettavat esimerkin avulla Herran teitä ja suorittavat sitä suurta palvelusta, jonka Hän on meille pääpiirteittäin esittänyt.
Eläkäämme sen kirkkaan valon ja ymmärryksen ja iankaikkisen totuuden lahjan mukaan, joka on tullut meille läpi kaikkien menneisyyden vaarojen. Jollakin tavoin kaikista niistä, jotka ovat kulkeneet maan päällä, meidän on annettu syntyä tänä ainutlaatuisena ja merkittävänä aikana. Olkaa kiitollisia, ja ennen kaikkea olkaa uskollisia. Tämä on nöyrä rukoukseni lausuessani todistuksen tämän työn totuudesta. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.